Elää kirjojen kanssa

On tiistaipäivä Vantaan kouluampumispäivän jälkeen. Tämän aamun lumimyrsky on tyyntynyt. Parvekkeelle on jälleen tullut lasien ja seinän välisestä raosta lunta kuten melkein joka kerta tämän talven lumisateissa. Eli pohjoisen suunnasta vähän länteen päin.

Kaikki kuvat tältä päivältä.

Aloin tyhjentää taas yhtä laatikkoa, jossa on sekalaista talteen laittamaani aineistoa. Jatkuva ongelmanihan on, että alituisten muuttojen seurauksena olen kerännyt papereita eri paikkoihin, muovitaskuihin, kansioihin jne. Muutot ja myöhemmät papereihin puuttumiset ovat sekoittaneet kaiken. Yritän välillä olla säälimätön, mutta tätä työtä tehdessäni, alan taas kaivata kirjoittamisen pariin.

Joskus asetan blogikirjoittamiseni myös kyseenalaiseksi. Se on kuitenkin minulle niin perustavanlaatuista, ollut jo yli 15 vuotta, joten jatkan vielä. Se ei ole mistään muusta pois, mutta sillä on aina ollut kyky rauhoittaa minua.  Eikä minun tarvitse selittää sitä kenellekään.

Kun vanhenemme, meillä ei välttämättä ole enää paljon keskustelukumppaneita. Minullakin monet ovat kuolleet tai yhteys on muista syistä katkennut. Kun joskus on mahdollisuus jutella jonkun kanssa, alan jopa hävetä puheliaisuuttani. Meillä jokaisella on myös itseämme kiinnostava aihepiiri, joka ei välttämättä kaikkia muita edes kiinnosta, joten…

Kaikista asioista ei edes pidä tai kannata keskustella. Some-keskustelut eivät minua kiinnosta, ne ovat usein kiusallisia ja pelottavia, ehkä joillekin tarpeellisia.

Kyllä se kevät tulee. Kirsikankukat kukkivat jo virpomiskimpussa.

Menneisyydessä, muiden ja omassani on vielä paljon tutkittavaa ja kirjoitettavaa. Papereita äsken selatessani, moni asia nousi uudelleen pinnalle. Olenhan säilönyt aikanaan, itse asiassa jo lapsesta saakka, erilaisia lehtileikkeitä, joissa on kiinnostavia asioita. Valinta on vaikea. Olen jopa kerännyt osan niistä valmiiksi kirjoittaakseni aiheesta myöhemmin. En ole ehtinyt ja leikekin on jäänyt muiden paperien väliin unohduksiin.

Olen viime vuosina ollut erityisen hämmentynyt kirjoistani ja välillä jopa lukemisestani. Luen kaunokirjallisen kirjan silloin tällöin, mutta mieluummin luen tietokirjoja tai elämänkertoja. Kauhistelen omaa laajaa kirjastoani ja pähkäilen usein sen kohtaloa. En ymmärrä, miksi olen vuosien mittaan laajentanut kirjastoani, hankkinut kirjoja, joista minun on vaikea koskaan luopua. Suurimmasta osasta ostamiani romaaneja olen pystynyt luopumaan. Tietokirjoista monia koen edelleen tarvitsemani. Suhteeni kirjoihin on siis tällä hetkellä melko ristiriitainen (kuten suhteeni moniin muihinkin asioihin).  Suhde muuttui, kun tajusin, ettei elämäni jatkukaan ikuisesti. Se vaikutti monella tasolla, myös lukemiseeni. Kirjojen suuri arvostus säilyi.

Kauhistuin, kun jotkut kertoivat, miten kirjoista pääsee helposti eroon. Niistä revitään kannet irti, jotka pannaan roskiin ja kirjojen sivut paperikeräykseen. Ymmärrän kyllä, että voin tehdä niin joillekin kirjoille, mutta en kaikille, enkä niille, jotka ovat aina olleet minulle rakkaita.

Papereideni joukosta tuli eteeni Helsingin Sanomista irrottamani sivu (niitähän riittää). Siihen aikaan en mitenkään ehtinyt lukea kaikkia lehtiä vaan irrotin niistä sivuja tai otin leikkeitä, kun ensin olin kerännyt lehtiä isoon laatikkoon tarkempaa tutkimusta varten. En ollut ehkä lukenut tätäkään Anne Fadimanin artikkelia keskiviikkona 24 joulukuuta 2003 ”Älkää koskaan tehkö kirjalle näin”. Se ilmestyi lehden osiossa ”Hyöty & Huvi”. Toisella puolella oli Jukka Luoman artikkeli ”Piparin tarina”, joka vei lukijan Saksaan Nürnbergiin, Ulmiin ja Augsburgiin. Vai olisiko se ollut aiheena sivun talteen ottamiseen? Ei varmaan, en edes tykkää piparkakuista.

Tällä hetkellä kirjojen tarina on paljon mielenkiintoisempi. Anne Fadiman on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija ja on parhaiten tunnettu kirjallisuusesseistä.  Tämä essee sisältyi kokoelmaan ”Ex Libris: Confessions of a Common Reader”.  (Ex Libris: Tavallisen lukijan tunnustuksia). Käsittääkseni kirjaa ei käännetty suomeksi. Artikkelissa on lukuisia herkullisia yksityiskohtia "kirjarakkkaudesta", kirjojen käyttämisestä. Kirjoittaja käyttää esimerkkinä tunnettuja henkilöitä, perheenjäseniään ja itseään.

Kirja kertoo erilaisista suhteista kirjoihin. Kirjoittaja lähtee oman kirjahullun perheensä kokemuksista ja laajentaa aihetta muiden ihmisten suhteisiin. Hän toteaakin, että on olemassa romanttinen ja lihallinen rakkaus kirjoihin. Hänen perheensä rakasti kirjoja yli kaiken ja kirjojen kova käsittely eri tavoilla merkitsi läheisyyttä kirjoihin. Se oli kirjojen rakastamista yli niiden kunnon, sisältö ratkaisi, kirjoihin tehdyt merkinnät olivat merkityksellisiä. Niiden välissä voi olla hyönteisiä, jotka istahtavat ulkona lukiessa kirjan sivuille. Aivan kuten minun 1960-luvun päiväkirjani välissä on Lapin hyttysiä, jotka eivät antaneet minun kirjoittaa rauhassa yöttömän yön keskellä. Lihalliseen kirjarakkauteen kuuluu, että me rakastamme kirjamme kappaleiksi.

Minkähän kirjan minä pikkulapsena revin sivu sivulta. Olen jopa harkinnut antavani jonkun kuvakirjan Aavalle, lapsenlapsenlapselle, koska hän rakastaa leikellä kuvia. Nyt annan hänelle Kotipuutarhalehtiä, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Lapset oppivat lukemaan lehtileikkeistä tai lehdistä kuten äitini oppi 4-vuotiaana.

Romanttinen kirjarakkaus on sitä, että kirja pitää säilyttää aina sellaisena kuin se on kirjakaupassa lukemattomana. Tarkoitus pyhittää keinot eli kirjan hävittäminen sitten siitä eroon pääsemiseksi olekaan niin vakava synti. 

Lapsuuteni kirjat ja monet vanhempieni jäämistöstä talteen ottamani kirjat ovat juuri niitä syvällisesti rakastettuja. Mieleeni tulee monta kirjaa, joista voisin kirjoittaa. Ehkä tällä kertaa muistelen kirjahyllyssäni edelleen lojuvaa kartastoa, jonka kannet ovat irronneet ja likaiset ja päällä on ollut joskus kahvikuppi. Osassa karttasivuja on paljon merkintöjäni (erityisesti Ranska),  kun olen suunnitellut nuorena tulevia maailmanmatkojani, niitä, joita en koskaan toteuttanut. Mutta maantiedosta tuli lempiaineeni koulussa. Muiden kirjojen ja netin kautta olen sittemmin vieraillut paikoissa,joihin en ole koskaan päässyt.

Lähes jokainen kirjahyllyni kirja on itsessään tarina, joka odottaa kertomistaan. Samoin kuin jokainen ihminen on tarina, mutta se on jo toinen juttu.

Minulle tuli em. artikkelin luettuani kiihkeä halu tutkia tarkemmin omia kirjojani ja ajatella uudella tavalla kirjojen vähentämistä. Tosin iso osa?  niistä on jo valittu eteenpäin vietäväksi, kunhan jaksan ja ehdin. Lehtileike- ym. paperikasassa odottaa monta muuta juttua odottaen paneutumistani ja oivalluksiani. Tämähän on näköjään kautta aikojen ollut yksi vakioaiheeni!

Minni istahti kirsikanoksia tutkiessaan kartaston päälle, oikein sopivaa tekstin aiheeseen liittyen,

Tähtiin kurkottamista katuojan sijaan

Hautausmaalla Tanskassa kesällä 1967. Oikealla sisareni Päivikki, jo hautausmaalla hänkin.

Henry Miller kirjoitti kirjassaan "The Books in my life" oman täysin vapaan tulkintani mukaan:

"Olen niitä lukijoita, jotka aika ajoin kopioivat pitkiä kappaleita lukemistaan kirjoista. Kun sitten käyn läpi papereitani, löydän noita lainauksia milloin mistäkin. Ne eivät ole koskaan kyynärpääni tuntumassa, onneksi tai epäonneksi. Joskus vietän koko päivän etsiessäni niitä. Tässä eräänä päivänä avatessani erään Pariisin aikaisen muistikirjani katsoakseni jotakin muuta, osuin taas erääseen kappaleeseen, joka oli elänyt kanssani vuosikausia. Se oli peräisin Gautieriltä Havelock Ellisin esittelystä teokseen "Against the Grain". Se alkaa seuraavasti:

Pahan kukkien runoilija rakasti sitä, mitä hän virheellisesti kutsui rappion tyyliksi ja mikä ei ole mitään muuta kuin taidetta, joka on saavuttanut äärimmäisen kypsyyden, taidetta, jonka taustalla ovat vanhat kulttuurit viistoon paistavine aurinkoineen (?), täynnä varjoja ja tutkimuksia, jotka jatkuvasti työntävät puheen rajoja taaksepäin, teknisen sanaston saavuttamattomiin, ottaen värit kaikista paleteista ja viestit kaikista näppäimistöistä. Sitten seuraa lause, joka hyppää aina esille kuin välähtävä opastin: Rappion tyyli on maailman äärimmäinen ilmentymä, lopullinen ja ajettuna sen viimeisimpään piilopaikkaan."

Kyseessä on selvästi Charles Baudelairen, rappion runoilijan "Pahan kukat", jota luin ahkerasti nuoruuden vuosina. "Les Fleurs du mal" suomennettin uudelleen ja kokonaan viime vuonna. Uuden suomalaisen tulkinnan teki Antti Nylén. Kävin juuri tarkistamassa tietoja hänestä ja osuin hänen blogiinsa (on myöhemmin poistettu).  Kun "Pahan kukat" ilmestyi uutena versiona viime syksynä, leikkasin kaikki lehtileikkeet siitä, jotka nyt löydän vuonna 1964 ilmestyneen Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman välistä. Kummasti asiat, jotka jätin viime vuoden marraskuussa sairastuttuani syrjään aina pomppaavat uudelleen esille. Yksi kirjakin on siis edelleen hankkimatta. 

Mutta tuo alun lainauksen sisältävä Henry Millerin teos löytyy kokonaisena netistä (openlibrary.org) kuten monet muutkin vanhemmat kirjat (ss.27-28). Se ei ole se juttu, mutta osuu todella hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. Eikä se vielä mitään.

Olin hankkinut lukiolaistyttönä Charles Baudelairen "Pariisin ikävän", joka oli ilmestynyt Eila ja Väinö Kirstinän suomentamana vuonna 1963. Kirja oli minulle hyvin rakas ja tällaiselta näyttää sen etusivu.

Miksi tätä nyt edes kirjoitan, johtuu siitä, että löysin tekstin tällä viikolla eräästä 1960-luvun muistilehtiöstäni. Kyseistä kirjaa ei liene edes suomennettu. Näin itseni istumassa jossakin kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa tekstiotetta kirjasta sitä ylös aivan samoin kuin Henry Millerillä oli tapana. Nyt kun yritän setviä papereitani, osun samoin kun hän jatkuvasti kaikenlaisiin pieniin muistilappuihin tai kopioituihin teksteihin vaikkapa vain päiväkirjoissani. Sama tyyli on jatkunut ja jatkuu ehkä siihen saakka kunnes elämäni loppuu. Vaikka kuinka olen yrittänyt imeä kirjat tuollakin tavalla itseeni, en ole kovin hyvin onnistunut. Kun luin tuota kirjaa nyt netistä, minua häiritsi koko ajan, etten voinut tuntea sitä käsissäni. En voinut tietää heti, kuinka paksu se oli, miltä sen paperi tuntui, miltä se tuoksui. Tietokoneen näytöllä teksti on isoa ja sattumalta kyseisessä kopiossa on myös alleviivauksia. Kirjan sivujen väri on ruskehtavaa, näytöllä kirja näyttää oikein mukavalta. Mutten voi ottaa sitä käteeni. Tietokoneen toki saan mukaani sohvalle ja sänkyynkin. 

Henry Miller taisi jossakin muualla kirjoittaa, että kirjat pitää laittaa kiertoon. Pähkäilen oman kirjastoni kohtaloa. Monet tuntemani ihmiset eivät välitä kirjoista. Jotkut ovat välittäneet, mutta lopettaneet. Ymmärrän sen hyvin romaanien suhteen. Ne kannattaa pistääkin jakoon. Tietokirjoja on hyvä pitää käsivarastossa. Vaikka nyt on Internet, en välttämättä löydä tarvittavaa tietoa sieltä. Tähän aiheeseen palaan varmaan useinkin.

En pääse ajatuksieni kanssa eteenpäin. Minulla on kaiken muunkin sekaisia arkistoja. Valokuvia lukemattomissa albumeissa, kirjoituksia, tekstejä, muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä laajemmaksi varastoni paisuvat. Nyt ne ovat vielä melko hyvin hallinnassani, vaikka ehkä tarvitsisin jonkin järjestelmän niitä varten.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että elämme juuri nyt valtavassa murroskohdassa. Minä olen pudonnut siihen syvälle enkä oikein tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Sydäntäni koskee, kun katselen tuotakin pikkuista luonnoslehtiötä 1960-luvulta. Ritblock. Punamustia kuvioita, kala, lintu, kissa? Sisällä tuo sen aikaisella käsialalla vihreällä musteella kirjoittamani Henry Millerin teksti kahdella sivulla.

Postikortti näkymällä tanskalaisen Fårevejlen keskustaan.

Ensimmäisellä sivulla on tanskalaisen tytön nimeltä Lis Johansen osoite. Fårevejle, Själland. Näen hänen kasvonsa silmieni edessä, kaksi kuvaa hänestä löytyy eräästä valokuva-albumistani. Muistaakseni hänen äitinsä oli suomalainen. Voin siksi ajoittaa lehtiön vuoteen 1967, se oli ehkä mukana muistorikkaalla Tanskan matkalla, jonka kotikuntani Rengon nuoriso teki tuona kesänä. En muista, kirjoitinko koskaan Lisille. Tuskin. Elämäni oli tuolloinkin muutoksessa.

Myöhemmillä sivuilla olen listannut, miten havaintoja syntyy. Sitten olen kirjoittanut listan Francois Mauriacin teoksista. Toisella puolella luetteloin Julien Greenin teoksia. Tulevaa luettavaa.  Sitten olen kirjoittanut ylös koulukaverini Leenan ammatin M/S Finlandialla "purser assistant". Elettiin vuosia 1967-1968. Olin aloittanut opiskelun, Leena taisi mennä seuraavana kesänä töihin M/S Finlandialle, jolla seilasimme Saksaan töihin. Tapasimme Leenan laivalla. Minun nuoruuteni loppui siihen kesään.

Voisinko jo hävittää nuo sivut, repiä irti ja antaa tyhjät sivut Alexin piirrettäväksi, kun hän tulee siihen ikään. Mutta nythän se sai lisää merkityksiä. Kenelle? Vain minulleko?

Tämä aihe tai paremminkin aiheet ovat vainonnut minua jo pitkään. Sata asiaa yhdenkin kirjoituksen sisällä. Niin meillä kaikilla. Aiheiden kääntöpuoli on pienen ihmisen historia. Ei pelkästään minun omani vaan kaikkien meidän. Avoimia kysymyksiä, joihin aika antaa vastauksia. Ehkä.

Fårevejlessä meidän sijoitettiin tanskalaisiin perheisiin. Isäni ja äitini olivat vuosien mittaan ystävystyneet tanskalaisten Theodor ja Bodil Westin kanssa. Heillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Theodor ja Bodil puhuivat tanskaa ja vanhempani suomea.  Minä sain kunnian asua kesävierailun aikana heidän kotonaan. Tässä kuvassa he ovat vierailulla Suomessa.