Mitä jälkeen jää

Kun heräsin aamulla, tunsin selkeästi maailman hengittävän. Olen pitkään ihmetellyt tai ihaillut, kuinka tunnen eri asioiden hengittävän. En kuule sitä kuten saatan kuulla oman hengitykseni tai jonkun toisen ihmisen hengityksen, mutta tunnen sen selvästi. Siitä on tullut minulle melkein kuin käsite. Tänä aamuna se tuli taas mieleeni. Kun kuulemme hengityksen, niin tuntuu siltä, että kaikki pysähtyy.

Kaikki muutkin varmaan tietävät ja tuntevat hyvin, että asiat hengittävät, mutta en ole kyllä koskaan keskustellut siitä kenenkään kanssa. En siis voi tietää, mutta tiedän sen, että kun olen joskus ottanut jonkun ihmettelemäni asian puheeksi, minulle on sanottu, että niinhän kaikki muutkin tekevät, tuntevat ja tietävät. Sillä tavalla meidät pistetään aina paikallemme, sinne, minne kuulumme tai minne meidät on määrätty kuulumaan.

On tietysti totta, että maailma hengittää. Puut ja kasvit hengittävät. Maisema hengittää, kun katsomme sitä suoraan, kuvissa tai filmissä. Kaikki ympärillämme kertoo, että olemme elossa. Siitä ei pitäisi kai edes kirjoittaa. Mutta kuten olen monta kertaa toistanut, kirjoitan itselleni ja annan muiden lukea kirjoituksiani. Siksi jatkan tänäänkin oivallusteni kirjaamista. 

Unessa olin jälleen lapsuudenkodissani. Lajittelin tavaroitani, paperikasoja, vaatteita, kaikkea. Keräsin tavaroita isoihin laatikoihin. Suuri osa oli jäänyt työelämäni jäljiltä. Siellä oli kaikkea mielenkiintoista. Seuranani "salin" lattialla, mietin, minne veisin laatikot, jos joskus olisin valmis niiden kanssa. Äitini tuli sisään ja oli närkästynyt siitä, mitä olin tekemässä. Heräsin.

Unihan on pelkkä uni. Lapsuudessa minulla ja sisaruksillani ei ollut paljon tavaroita, ei myöskään vanhemmillani. Meillä oli vain kaikki välttämätön. Vanhempamme pitivät tavallaan yllä hiukan valheellista kuvaa, että meillä oli kaikki hyvin, koska eihän he edes tienneet, mikä olisi ollut vaihtoehto. Ja olihan meillä hyvin, minulle jäi kaunis kuva varhaisesta lapsuudestani.

Elämä oli vielä 1950-luvulla köyhää, vaikka toiset ihmiset pitivät itseään ehkä parempiosaisina verrattuna toisiin. Jos asui maatilalla, jolla oli peltoja ja metsiä, oli automaattisesti parempiosainen. Vaikka välillä huonoina satovuosina olikin vaikeaa, piti hammasta purren tulla toimeen. Kun kasvoin murrosikään, aloin ymmärtää sen, mutten silti kunnioittanut sitä. Vaadin uusia vaatteita, kirjoja, paperia ja kyniä. Jos vanhempani riitelivät, ehdotin, että he eroaisivat. 

Kaikesta edelläolevasta olen kirjoittanut päiväkirjoihini, joita olen saattanut aiemmin siteerata. Aina ei ollut rahaa koulukirjoihin eikä kaikkeen muuhunkaan kuten kinuamiini vaatteisiin. Äiti joutui peittelemään joitakin ongelmia sukulaisilta, joista osa oli kyllä asiasta tietoisia.

Siihen aikaan perheiden elämä oli monella tapaa murroskohdassa. Haluttiin jatkaa perinteitä, elää siinä maailmassa, joka oli sotien myötä hävinnyt, uskottiin, että kaikki palaa ennalleen, paranee. Niin tietysti tapahtuikin, mutta kaiken menneen mukana hävisi myös paljon.

Itse asiassa lähdin nyt väärille urille, sillä tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa maailman muutoksesta vaan erään yksilön muutoksesta. Tietenkin pyörin taas oman napani ympärillä, kuten ihmiset nykyään väittävät meidän aikamme ihmisten tekevän. Koko ajan. Väitän silti, että kullekin meistä, on tärkeää selvittää, mitä tapahtui ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Olen sillä matkalla loppuelämäni. En yritä muuta. Haluan tietää, miksi olen juuri minä tällaisena.

 

Miksi kirjoitin koko ajan, miksi tallensin perheen muistoja, miksi etsin jotakin tuntematonta löytämättä? Miksi alistuin monen muun määräysvaltaan, miksi uskoin monia ihmisiä kyseenalaistamatta heitä? Miksi edelleenkin olen mieluummin hiljaa kuin metelöin? Miksi vältän konflikteja ja haluan ympärilleni vain rauhaa? Siis miksi olen juuri minä?

Joskus tuntuu, että meillä kaikilla suomalaisilla on identiteettiongelma. Se juurtaa todella kaukaa. Toisaalta on turhaa ja liian kaukaista lähteä etsimään sitä historiasta. Silti se on hyvä tiedostaa. Minulle on tosin historialähtöisyyteen hyvät lähtökohdat, koska olen tutkinut paljon sukujeni historiaa. Olen myös ihmetellyt, miksi sielläkin on niin kovin hiljaista. Miksi ihmiset ovat aina pidätelleet. Eivät kaikki, mutta suurin osa.  Jos joku on riehunut, sitä on ilman muuta paheksuttu niin paljon, että ei ole ainakaan kerrottu. Ja jälkipolvet ovat olleet vieläkin hiljaisempia.  Maan hiljaiset.

Sitten tulee joku, joka alkaa paljastaa asioita, jotka ovat jo lapsuudesta saakka pyörineet mielessä. Kuten mainitsin, kirjoitan nyt vain omasta puolestani enkä käsittele muiden ongelmia. Jokainen miettiköön asiaa omalta kohdaltaan. En myöskään syytä ketään, koska kaikilla on sama ongelma taustallaan. Jopa niillä omahyväisillä, joita on meidän joukossamme vaikka kuinka paljon, niin paljon, ettei muilla ole mitään sanomista, kun he kertovat hienosta perheestään ja elämästään, on samanlainen ongelma. Siihen en ota kantaa nyt enkä edes myöhemmin.

On tietenkin oma syyni, että olen lapsuudestani saakka pienentänyt itseäni. Mutta saatoinko tehdä muuta ottaen huomioon taustani ja kasvatukseni? Meille sanottiin joka päivä, että teistä ei ole mihinkään, naapurin lapset ovat parempia, sukulaisten lapset ovat parempia, se ja se on saavuttanut sellaisen ja sellaisen oppiarvon, mitä sinä olet, et mitään. Jos onnistuin jossakin, sekin oli vanhempieni ansiota, koska he kouluttivat minua. Tosin vanhemmilta välittyi salakavalasti jotakin muutakin, mikä antoi toivoa. Seuraavassa hetkessä se kuitenkin kaatui, jos tuli pienikin vastoinkäyminen. Niitähän tulee auttamatta.

Myöhemmin olen päätellyt, että me kaikki, vanhempamme ja me itse, olimme samassa liemessä. Emme koskaan olleet oppineet edelliseltä sukupolvelta, mikä on oikea tapa. Kun itse kasvoimme, jatkoimme samaa tietä. Osittain ehkä uusi aika antoi mahdollisuuden riuhtaista itsensä irti, lukea ja opetella uusia käsityksiä ja tapoja. Kantapään kautta menimme tulevaisuuteen. Meistä itse kukin olisi silloin tarvinnut terapiaa. Terapiasta puhutaan nyt myös paljon. Suomalaiset kärsivät edelleen samasta puhumattomuuden kulttuurista. Tuskin olemme siis vieläkään oppineet.

Nuoruuteni päiväkirjoista näen, että jo varhain otin omaksi tavoitteekseni kasvattaa itseäni. Aika jännää kylläkin, mutta siihen olisin kirjojen ja elämän lisäksi tarvinnut myös terapiaa, jotta olisin välttänyt monta sellaista asiaa, jotka jouduin käymään myöhemmin läpi ja joilla oli vaikutuksia ja hidasteita.

Kun elämä kaartuu loppusuoralle, on oikeastaan aika tehdä johtopäätöksiä.  Elämän vuorelta näkee kauas, mutta pitää rohkeasti uskaltaa katsoa ja olla rehellinen itselleen.  Olen ollut useimmiten muiden ihmisten suhteen hienotunteinen enkä muuta sitä ominaisuuttani nytkään. Kerron vain omista tuntemuksistani, mutta voin viitata kaukaiseen menneisyyteen.

Palaan vielä aamuisiin tuntemuksiini. En tulkitse näkemääni lyhyttä unta sen enempää, mutta mielestäni se viittaa meihin lapsena ja elämän aikana kerättyihin kokemuksiin. Vanhempien tutkiva katse seuraa meitä siitä huolimatta, että he ovat jo kuolleita. Voin väittää nyt, että olen ymmärtänyt heidät täysin huolimatta lapsuuden ajatuksistani. Olen jo kauan sitten tehnyt sovinnon, jopa heidän elinaikanaan.

Omalta osaltani kysyn edelleen, miksi uskoin monia ääniä ympärilläni, joiden ainoa tarkoitus oli pienentää, kahlita ja hallita minua. Niitä ääniä on vieläkin silloin tällöin, mutta en enää välitä niistä. Vanhalle naiselle kukaan ei enää voi mitään. Hän menee menojaan. Ehtii hän sitten tai ei, järjestellä kaikkea sitä, mitä on jäänyt. Kirjoittaminen on vaarallisinta, mitä voimme tehdä. Mutta eihän sillä ole väliä.

15.7.2020

 

 

Turhautumisen hetkiä ajassa

Aloitan taas uuden postauksen ja lopetan sitten kun lopetan. Turhautumiseni on välillä huipussaan, koska en ole riittävästi tervehtynyt flunssastani, siis jo toisesta kahden kuukauden sisällä. En jaksa, en viitsi, haluan pysytellä omissa oloissani. Monet asiat alkavat ärsyttää, mutten kuitenkaan ratkea vaan pidän harmitukset sisälläni. Onhan tällainen flunssan jälkitila minulle vieras, mutta silti…

Joskus kauan sitten kotiin mennessä, sopii kuvaamaan kyllästymistä talveen. Lunta tuli taas ja tulee lisääkin...

Eilen hermostuin, kun sukuseuran taitettu lehti oli vihdoin siinä vaiheessa, että saimme lehden taittajalta sen tarkistukseen ennen painoon lähettämistä. Edellisen kerran hermostuin, kun lehti ei valmistunutkaan viime joulukuussa kuten kautta aikojen on ollut tapana.

Olin kirjoittanut jo syksyllä lehteen artikkelin ja toimittanut sen eteenpäin sovitun aikataulun puitteissa. Nyt hermostuin, koska minun juttuni ei ollutkaan mukana. Voitte ajatella, mitä ajatuksia päässäni liikkui. Vaikka olen kirjoittanut paljon eri tilanteisiin, niin tällaista amatöörikirjoittajaa vaivaa koko ajan epävarmuus omasta kyvystä kirjoittaa. Samanlainen ongelma saattaa olla myös ammattilaisilla. Ajatukseni kiersivät ison ympyrän. Nopeasti kuitenkin selvisin ja osasin hillitä itseni ja kysyin, miksi artikkelini ei mahtunut lehteen. Asiat järjestyivät nopeasti ja aika pian se oli lisätty sinne. Ilmeisesti artikkeli kuvineen oli tässä välillä hävinnyt sen vastaanottaneiden sähköpostista. Minulla se oli tietenkin tallessa. Lehdestä tuleekin nyt sivumäärältään aika muhkea.

Kun on puolikuntoinen, kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Vaikkei kaadu.

     Ympäristö oli kyllä silloin ihana. Oli kyllä harmejakin.

On myös aika miettiä loppuun saakka tulevien kirjoitusten aiheet ja tehdä suunnitelma. Karjalaisen sukuseuran osalta meillä on myös tekeillä sukukirja. Minulle se tuottaa eniten työtä sukutaulujen osalta. Kirjoituksiani ei sinne kaivata kuin parin lyhyen aiheen osalta.  Sukuseurojen takaisin keväälle siirtyneiden vuosikokoukset ovat huhtikuussa viikon välein, toinen Raisiossa ja toinen Hyvinkäällä. On kaikkea muutakin.

Hesarin Visio-liitettä tänään lukiessani, ajatukseni alkoivat taas raksuttaa niin paljon, että kesken Niclas Storåsin erittäin mielenkiintoisen artikkelin ”Illuusio ajasta” lukemisen sijasta siirryin kirjoittamaan. Ajasta kirjoittaminen on ajankohtaista, sillä ensi yönä siirretään taas kelloja yhdellä tunnilla. Tämä aihe on vain pieni osa tekstistä eikä se osa edes olisi minua kiinnostanut. Minulle on täysin samantekevää, siirretäänkö tai ei siirretä kelloa. Olen suoraan sanonut kyllästynyt aiheesta meuhkaamiseen. Huomenna sitten Facebook on täynnä voivotusta tai muuta sen kaltaista. 

Kun mainitsen vuodenvaihteen 1999/2000 niin silloin olin vielä töissä tässä talossa

Kellonajan siirron sijaan aloin pohtia muita aikaan liittyviä juttuja. Muistan, että olen kirjoittanut ajan tajuun liittyen todella usein. Blogeista kokoamani kirjan nimeksi tulisi, jos sellaisen saan aikaiseksi ”Olen aika joka katosi”.  Olen sen valinnut jo vuosia sitten, mutta voitte kuvitella, miten vaikeaa sen tekeminen on, vaikka tekstit ovatkin valmiina. Kaiken lisäksi olen valinnut erilaisia aihepiirejä, joten kirjoja tulisi monta eli ”Olen aika joka katosi 1” ja siitä eteenpäin. Katsotaan nyt.

Olisiko vaihtoehtona myös ” Olen paikka joka katosi” tai ”Olen maisema joka katosi”?

Viime aikoina olen ajatellut myös sitä, miksi aika ja paikka eivät ole ollenkaan tärkeätä, kun ihmiset postaavat kuvia Facebookiin tai Instagramiin.  Minulle on. Mainitsemassani artikkelissa toimittaja kirjoittaa myös tästä. ”24/7-yhteiskunta pyrkii häivyttämään päivän kulun vuorokaudesta samalla tavalla kuin sosiaalinen media pyrkii poistamaan paikan sosiaalisuudesta. Kumpikin on tuomittu epäonnistumaan.” No, jaa, artikkelin sisällössä on paljon enemmän mielenkiintoista. Jokaisen pitäisi lukea se itse, mutta taitaa olla vain lehden tilaajille tarkoitettu.  Tartuin tässä vain sellaisiin asioihin, jotka ovat äskettäin ihmetyttäneet minua ja herättäneet ajatuksia. Ehkä näiden syiden takia, olen ollut hyvin kyllästynyt. 

Voi kuinka odotankaan tätä aikaa

Aloin ajatella myös viimeisintä vuosituhannen vaihdetta, kun 1999 vaihtui vuodeksi 2000.  Sitä vaihdetta kutsuttiin Milleniumiksi. Y2K- termi oli myös käytössä. Maailmalla pelättiin, että tapahtuisi jotakin katastrofaalista sen suhteen, että tietokoneet ja järjestelmät eivät ymmärtäisi vuoden vaihdetta. Olin pankissa töissä ja olimme jo vuosia aiemmin siirtyneet kansainvälisyyteen. Meillä oli asiakkaita ympäri maailmaa, asiakkaat olivat jo 1980-luvulta asti käyttäneet tietokoneita pankkiasioidensa hoitoon. Meillä suhtauduttiin rauhallisesti, koska tiedettiin, ettei mitään ongelmia tulisi. Kaikki oli hoidettu. Ulkomaisilta asiakkailta tuli jatkuvasti kirjeitä, jossa he pyysivät yksityiskohtaisia vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin. Meillä SYP:ssä, joka silloin oli Merita, oli lyhyt kirje, jonka lähetimme vastaukseksi. Mutta se ei riittänyt. Sain lukemattomia puheluita suurilta amerikkalaisilta firmoilta, joissa pyydettiin yksityiskohtaisia vastauksia, sillä standardivahvistuksemme ei ollut riittänyt. He uhkailivat tilien ja asiakkuuksien lopettamisella. Joissakin tilanteissa, jouduin antamaan puhelimessa vastauksia heidän kysymyksiinsä. Pelättiin hissien pysähtyvän ja koko infran menevän sekaisin. Muistaakseni olin käynyt edellisenä vuonna asiakaskäynneillä Englannissa kertomassa samasta aiheesta.

Uskomatonta, mutta kirjoitin edellä mainitsemastani aiheesta toisesta näkökulmasta 4.1.2020 otsikolla ”Uuden vuosikymmenen alkaessa”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Siirtyessämme vuoteen 2000 vietimme erään läheisen työkaverin eläkkeelle lähtemistä. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. 

Matkakuumekin yllättää välillä. Onneksi jotkut muut matkustavat ja voin katsella heidän ohjelmiaan. Nt esimerkiksi  Richard E. Grant kirjailijoiden jäjillä https://areena.yle.fi/1-63575607

Tässä vaiheessa kirjoittamista väsähdän. Aloin äskettäin pohtia mahdottoman yleiseksi tullutta sanontaa ”inspiroitua”. Olen käyttänyt sitä aikoinaan paljon, mutta nyt tuntuu, että sanalta ovat siivet lähteneet. Kaikki käyttävät sitä. Onko minusta tullut vanha ja kärttyinen nainen. Vanha olen kyllä, mutta turhautumiseni asioihin alkaa tehdä minusta myös vihaisen, vaikken näytä sitä ulospäin paitsi ehkä parhaille ystäville. On aika päästä liikkeelle, lähteä liikkeelle. Kun ajan Hyrylän läpi, välttelen nykyään ajamista vanhan kunnantalon ohi. Päätökseni olla ”inspiroitumasta” liikaa ympäröivästä tuhosta pitää. Kevään edetessähän puretaan koko tori. Mitä ylipäänsä teen edes tuhon kuvilla?  Toivon myös, että vaaliaika on pian ohi.

On laitettava uusi vaihde päälle. Ihailen jatkossa luonteen vahvuuttani ja sitä, etten vihastu enää liikaa mistään.

Katsotaan, miten tässä käy.

Kävi niin kuin yleensä. Väsähdin enkä jaksanut viimeistellä tekstiäni, etsiä kuvia ja julkaista. Pian oli saapunut uusi talvi lumineen. Heräsin aamuyöllä uneen, jota jäin pohtimaan. En kuitenkaan tällä kertaa kirjoittanut sitä muistiin, mutta mietin sitä niin pitkään, etten unohtanut. 

1999

Olin lapsuudenkodissani. Isäni oli keittiössä ja pyysi, että menisin avaamaan oven yhdelle enoistani, joka oli tulossa sisään. Menin ”saliin”, millä nimellä kutsuimme olohuonetta. Sisäeteinen sijaitsi keittiön ja olohuoneen välissä. Siitä eteisestä pääsi verannalle, jota pidin ulkoeteisenä. Kaikkien huoneiden välissä oli ovi. Sisäeteisessä oli myös vaatekomero ja toisella puolella raput yläkertaan.

Kävin avaamassa oven, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan paitsi, että heräsin. Olen pitkään nähnyt unissani jo kauan sitten kuolleita sukulaisiani ja useimmiten palaan samassa yhteydessä lapsuuden kotiini. Uskon kyllä, että monet meistä ajattelevat samalla tavalla takana olevaa pitkää elämäänsä ja kaikkia niitä ihmisiä, joita ovat tunteneet. Tässä iässä toki heistä useimmat ovat jo kuolleet. Kun alan ajatella, menen joka kerta syvemmälle.

Kotipihalla 28.4.1957

Muistan pienenpienet yksityiskohdat. Unessa olevat ihmiset ovat ikään kuin vain johdattaneet minut ajattelemaan ja muistelemaan. Perhe on kuitenkin aikanaan panostanut mielettömän paljon silloiseen elämään. Nyt kävin jopa tutkimassa eteisen vaatekomeron. Eteinen oli talvella niin kylmä, että ovia piti pitää kiinni, jotta lämmin ilma pysyi keittiössä ja olohuoneessa. Ajatellesani se oli lähes käsinkosketeltava. 

Vaatekomerossa ei ollut paljon mitään. Lapsuudessani meillä ei ollut oikeastaan kuin yhdet päällysvaatteet. Vasta murrosikäisenä aloitin kiinnittää huomiotani vaatteisiin. Siihen saakka niillä ei ollut ollut mitään merkitystä.  Vaatekomerossa säilytettiin ehkä vain ulkovaatteita, joita roikkui myös eteisen seinällä olevan telineen koukuissa. Vieressä oli meitä lapsia varten teline. Ulko-oven vieressä oli seinässä puhelin, vanha Ericson, joka lienee ollut talossa jo siitä asti, kun puhelimet tulivat. Puhelinnumero oli vielä 1950-luvulla Ahoinen 5.

Ei muuten, mutta ovatko unet ja niiden herättämät asiat lahja vai riesa vai enne? Miksi olemme niin yksin niiden kanssa, miksi emme voi keskustella niistä kenenkään kanssa? Ovatko ne vain sisäistä maailmaamme, jota ei pidäkään levitellä muille? Minä vain naiiviudessani luulen, että niistä pitää kertoa kaikille. Toki kerron vain täällä blogeissani. Auttavatko ne meitä matkallamme kohti elämän päättymistä? Kun kirjoitan edellisen, tiedän, millaisen kauhistumisen pelkästään se saattaa herättää joissakin lukijoissa?

Tämä saa riittää tällä kertaa. Koska en ole päässyt kuvaamaan, liitän tähän vanhoja, ehkä jo aiemmin blogissani esiintyneitä kuvia, sopii tai ei.

1940-luvulla