Kun heräsin aamulla, tunsin selkeästi maailman hengittävän. Olen pitkään ihmetellyt tai ihaillut, kuinka tunnen eri asioiden hengittävän. En kuule sitä kuten saatan kuulla oman hengitykseni tai jonkun toisen ihmisen hengityksen, mutta tunnen sen selvästi. Siitä on tullut minulle melkein kuin käsite. Tänä aamuna se tuli taas mieleeni. Kun kuulemme hengityksen, niin tuntuu siltä, että kaikki pysähtyy.
Kaikki muutkin varmaan tietävät ja tuntevat hyvin, että asiat hengittävät, mutta en ole kyllä koskaan keskustellut siitä kenenkään kanssa. En siis voi tietää, mutta tiedän sen, että kun olen joskus ottanut jonkun ihmettelemäni asian puheeksi, minulle on sanottu, että niinhän kaikki muutkin tekevät, tuntevat ja tietävät. Sillä tavalla meidät pistetään aina paikallemme, sinne, minne kuulumme tai minne meidät on määrätty kuulumaan.
On tietysti totta, että maailma hengittää. Puut ja kasvit hengittävät. Maisema hengittää, kun katsomme sitä suoraan, kuvissa tai filmissä. Kaikki ympärillämme kertoo, että olemme elossa. Siitä ei pitäisi kai edes kirjoittaa. Mutta kuten olen monta kertaa toistanut, kirjoitan itselleni ja annan muiden lukea kirjoituksiani. Siksi jatkan tänäänkin oivallusteni kirjaamista.
Unessa olin jälleen lapsuudenkodissani. Lajittelin tavaroitani, paperikasoja, vaatteita, kaikkea. Keräsin tavaroita isoihin laatikoihin. Suuri osa oli jäänyt työelämäni jäljiltä. Siellä oli kaikkea mielenkiintoista. Seuranani "salin" lattialla, mietin, minne veisin laatikot, jos joskus olisin valmis niiden kanssa. Äitini tuli sisään ja oli närkästynyt siitä, mitä olin tekemässä. Heräsin.
Unihan on pelkkä uni. Lapsuudessa minulla ja sisaruksillani ei ollut paljon tavaroita, ei myöskään vanhemmillani. Meillä oli vain kaikki välttämätön. Vanhempamme pitivät tavallaan yllä hiukan valheellista kuvaa, että meillä oli kaikki hyvin, koska eihän he edes tienneet, mikä olisi ollut vaihtoehto. Ja olihan meillä hyvin, minulle jäi kaunis kuva varhaisesta lapsuudestani.
Elämä oli vielä 1950-luvulla köyhää, vaikka toiset ihmiset pitivät itseään ehkä parempiosaisina verrattuna toisiin. Jos asui maatilalla, jolla oli peltoja ja metsiä, oli automaattisesti parempiosainen. Vaikka välillä huonoina satovuosina olikin vaikeaa, piti hammasta purren tulla toimeen. Kun kasvoin murrosikään, aloin ymmärtää sen, mutten silti kunnioittanut sitä. Vaadin uusia vaatteita, kirjoja, paperia ja kyniä. Jos vanhempani riitelivät, ehdotin, että he eroaisivat.
Kaikesta edelläolevasta olen kirjoittanut päiväkirjoihini, joita olen saattanut aiemmin siteerata. Aina ei ollut rahaa koulukirjoihin eikä kaikkeen muuhunkaan kuten kinuamiini vaatteisiin. Äiti joutui peittelemään joitakin ongelmia sukulaisilta, joista osa oli kyllä asiasta tietoisia.
Siihen aikaan perheiden elämä oli monella tapaa murroskohdassa. Haluttiin jatkaa perinteitä, elää siinä maailmassa, joka oli sotien myötä hävinnyt, uskottiin, että kaikki palaa ennalleen, paranee. Niin tietysti tapahtuikin, mutta kaiken menneen mukana hävisi myös paljon.
Itse asiassa lähdin nyt väärille urille, sillä tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa maailman muutoksesta vaan erään yksilön muutoksesta. Tietenkin pyörin taas oman napani ympärillä, kuten ihmiset nykyään väittävät meidän aikamme ihmisten tekevän. Koko ajan. Väitän silti, että kullekin meistä, on tärkeää selvittää, mitä tapahtui ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Olen sillä matkalla loppuelämäni. En yritä muuta. Haluan tietää, miksi olen juuri minä tällaisena.
Miksi kirjoitin koko ajan, miksi tallensin perheen muistoja, miksi etsin jotakin tuntematonta löytämättä? Miksi alistuin monen muun määräysvaltaan, miksi uskoin monia ihmisiä kyseenalaistamatta heitä? Miksi edelleenkin olen mieluummin hiljaa kuin metelöin? Miksi vältän konflikteja ja haluan ympärilleni vain rauhaa? Siis miksi olen juuri minä?
Joskus tuntuu, että meillä kaikilla suomalaisilla on identiteettiongelma. Se juurtaa todella kaukaa. Toisaalta on turhaa ja liian kaukaista lähteä etsimään sitä historiasta. Silti se on hyvä tiedostaa. Minulle on tosin historialähtöisyyteen hyvät lähtökohdat, koska olen tutkinut paljon sukujeni historiaa. Olen myös ihmetellyt, miksi sielläkin on niin kovin hiljaista. Miksi ihmiset ovat aina pidätelleet. Eivät kaikki, mutta suurin osa. Jos joku on riehunut, sitä on ilman muuta paheksuttu niin paljon, että ei ole ainakaan kerrottu. Ja jälkipolvet ovat olleet vieläkin hiljaisempia. Maan hiljaiset.
Sitten tulee joku, joka alkaa paljastaa asioita, jotka ovat jo lapsuudesta saakka pyörineet mielessä. Kuten mainitsin, kirjoitan nyt vain omasta puolestani enkä käsittele muiden ongelmia. Jokainen miettiköön asiaa omalta kohdaltaan. En myöskään syytä ketään, koska kaikilla on sama ongelma taustallaan. Jopa niillä omahyväisillä, joita on meidän joukossamme vaikka kuinka paljon, niin paljon, ettei muilla ole mitään sanomista, kun he kertovat hienosta perheestään ja elämästään, on samanlainen ongelma. Siihen en ota kantaa nyt enkä edes myöhemmin.
On tietenkin oma syyni, että olen lapsuudestani saakka pienentänyt itseäni. Mutta saatoinko tehdä muuta ottaen huomioon taustani ja kasvatukseni? Meille sanottiin joka päivä, että teistä ei ole mihinkään, naapurin lapset ovat parempia, sukulaisten lapset ovat parempia, se ja se on saavuttanut sellaisen ja sellaisen oppiarvon, mitä sinä olet, et mitään. Jos onnistuin jossakin, sekin oli vanhempieni ansiota, koska he kouluttivat minua. Tosin vanhemmilta välittyi salakavalasti jotakin muutakin, mikä antoi toivoa. Seuraavassa hetkessä se kuitenkin kaatui, jos tuli pienikin vastoinkäyminen. Niitähän tulee auttamatta.
Myöhemmin olen päätellyt, että me kaikki, vanhempamme ja me
itse, olimme samassa liemessä. Emme koskaan olleet oppineet edelliseltä
sukupolvelta, mikä on oikea tapa. Kun itse kasvoimme, jatkoimme samaa tietä.
Osittain ehkä uusi aika antoi mahdollisuuden riuhtaista itsensä irti, lukea ja
opetella uusia käsityksiä ja tapoja. Kantapään kautta menimme tulevaisuuteen.
Meistä itse kukin olisi silloin tarvinnut terapiaa. Terapiasta puhutaan nyt
myös paljon. Suomalaiset kärsivät edelleen samasta puhumattomuuden
kulttuurista. Tuskin olemme siis vieläkään oppineet.
Nuoruuteni päiväkirjoista näen, että jo varhain otin omaksi tavoitteekseni kasvattaa itseäni. Aika jännää kylläkin, mutta siihen olisin kirjojen ja elämän lisäksi tarvinnut myös terapiaa, jotta olisin välttänyt monta sellaista asiaa, jotka jouduin käymään myöhemmin läpi ja joilla oli vaikutuksia ja hidasteita.
Kun elämä kaartuu loppusuoralle, on oikeastaan aika tehdä johtopäätöksiä. Elämän vuorelta näkee kauas, mutta pitää rohkeasti uskaltaa katsoa ja olla rehellinen itselleen. Olen ollut useimmiten muiden ihmisten suhteen hienotunteinen enkä muuta sitä ominaisuuttani nytkään. Kerron vain omista tuntemuksistani, mutta voin viitata kaukaiseen menneisyyteen.
Palaan vielä aamuisiin tuntemuksiini. En tulkitse näkemääni lyhyttä unta sen enempää, mutta mielestäni se viittaa meihin lapsena ja elämän aikana kerättyihin kokemuksiin. Vanhempien tutkiva katse seuraa meitä siitä huolimatta, että he ovat jo kuolleita. Voin väittää nyt, että olen ymmärtänyt heidät täysin huolimatta lapsuuden ajatuksistani. Olen jo kauan sitten tehnyt sovinnon, jopa heidän elinaikanaan.
Omalta osaltani kysyn edelleen, miksi uskoin monia ääniä ympärilläni, joiden ainoa tarkoitus oli pienentää, kahlita ja hallita minua. Niitä ääniä on vieläkin silloin tällöin, mutta en enää välitä niistä. Vanhalle naiselle kukaan ei enää voi mitään. Hän menee menojaan. Ehtii hän sitten tai ei, järjestellä kaikkea sitä, mitä on jäänyt. Kirjoittaminen on vaarallisinta, mitä voimme tehdä. Mutta eihän sillä ole väliä.
15.7.2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti