Ovi menneisyyteeni

24.8. maanantai.  Kylmää. Lauantaina ja eilenkin satoi paljon. Minni viihtyy parvekkeella. Minä palelen sisällä, koska Minnin vuoksi on pidettävä parvekkeen ovea auki. Palelu hoituu pukemalla päälle lisää vaatteita. Vanha ihminen palelee herkästi. Vedän usein päälleni kaulahuivin, koska paleleminen tuntuu kaulassa – ja jaloissa herkimmin. Kun menen kurkistamaan, missä Minni on, hän hetken perästä on jo vieressäni naukumassa ja valittamassa, vaikka ruokaakin on vielä jäljellä kupissa. Hän katsoo myös tarkkaan, mitä minä laitan suuhuni. Uudella annoksella sain hänet nyt hiljaiseksi ja on pidemmän päivälevon aika. Hän osaa myös hyvin näyttää, jos ruoka ei miellytäkään häntä. Ajatelkaa, kuinka pieni kissa on eleillä ja äänellä oppinut kertomaan paljon.

Vanha kuva 15.7.2020 suurien kuusien juurista ennen kuin takimmainen puu kaadettiin

Itse asiassa minunkin pitäisi rötköttää väsyneenä sohvalla, koska on maanantai ja Metoject-piikin vaikutus osuu yleensä piikittämispäivän seuraaville päiville. Taisi vaikutus tuntua nyt eniten eilen sunnuntaina. Eipä ajatella sitä nyt. Olen mielestäni nykyään organisoinut kaikki kotitehtäväni hyvin. Tälle päivälle osui pyykin ja hiusten pesu. Toivoin ehtiväni kirjoittamaan edes alun seuraavaan blogipostaukseeni.

Viime viikolla jatkoin 1962 päiväkirjojeni lukemista. Syksyllä aloitin oppikoulun 5. luokan. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Mieleeni palaa koko ajan kirkkaita muistoja myös edeltävästä ajasta. Olen maininnut, että väliltä puuttuu päiväkirjoja enkä ehkä ole niitä kirjoittanut. Ehkä eteeni tulee vielä joku vihko. Olenhan aina välillä kirjoittanut erillisille papereille.  1958–1960. Lisäksi ovat kaikki muisto- ja leikevihot. Suuren osan tulen ilman muuta hävittämään, kunhan olen kartoittanut kaikki tarpeelliset asiat.

Erikoista oli myös valtava kiinnostukseni kaikkea kohtaan. Se vei aikaa, samoin kirjojen kahlaaminen, joka vain karttui iän mukana. Olin jo melkein unohtanut laajan kirjeenvaihtoni sekä ulkomaille että kotimaahan. Meillä ei silloin ollut vielä muita yhteydenpitovälineitä. Ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtokaverini oli Harald Ruotsista paikkakunnalta Agnhammar, Grums. Aloitimme kirjoittaa joko 1961 lopussa tai 1962 alussa. Osa kirjeistä ja kuvista on tallessa. Kirjoitimme ruotsiksi. Muistaakseni hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin Pohjanmaalta.

Aion ehtiessäni käydä muutaman kirjeenvaihtokaverin kirjeitä läpi, koska en muista niistä paljon mitään. En ole kirjoittanut kirjeenvaihdoistani paljon edes päiväkirjoissa.  Joidenkin kanssa olin kirjeenvaihdossa aina siihen saakka, kun hävisin Pohjois-Saksaan enkä koskaan päässyt lähes sopimiini tapaamisiin Pariisissa.  Sellaista kuin kirjeenvaihto kirjeillä ei taida enää paljon olla. Sillä paikattiin myös sitä, ettemme pystyneet soittamaan. Paperiviesti tai kirje meni aina perille ja saatoimme siinä sopia asioista. Minulla oli vilkasta kirjeenvaihtoa 2000-2010-luvuilla. Se on jäänyt meiltä kaikilta  historiaan ja siitä kerrotaan jatkossa vain tietokirjoissa ja elokuvissa. 

Helmikuun 15 päivänä 1961 oli osittainen auringonpimennys, mutta etelä-Euroopassa se näkyi täydellisenä. Kuvailen koulun pihalla auringonpimennystä katselleita ja kerron, miten sitä voi katsella. Meillä oli mustavalkokuvien negatiiveja, joiden läpi katsoimme pimennystä. Tämä kommentti vihkon sivulta liittyy siihen innostukseen, mitä taivaankappaleet, oikeat ja keinotekoiset toivat elämääni. Ne esiintyät kaikissa päiväkirjoissani.

24.10.1962 kirjoitin pitkän pätkän uhkaavasta maailman tilanteesta juuri silloin. Sota oli lähempänä kuin moneen vuoteen. Neuvostoliitto oli lähettänyt aluksia Kuubaan ja Yhdysvallat oli luvannut painaa pohjaan jokaisen, joka tuo aseita. Sinä päivänä ei paljon muuta puhuttu kuin sodan uhkasta. Presidentti Kekkonen lähti silloin Ranskaan viralliselle valtiovierailulle tapaamaan Charles de Gaullea. Politiikka ja kaikki maailman asiat kiinnostivat meitä sen ajan koululaisia. Kotiini tuli useita sanomalehtiä, joita me kaikki luimme. 

Hämeenlinnassa oli Tarina-niminen elokuvateatteri, jossa kävimme joskus katsomassa elokuvia. 27.10.1962 kävimme koko koulu katsomassa elokuvan ”Kuningasten kuningas”, jonka kuvasin tarkoin. Olin ensin käynyt kirjastossa sisareni Päivikin kanssa ja sitten menimme yhdessä elokuviin. Tapani mukaan kuvailin elokuvan tarkkaan päiväkirjassani.

Mielessäni ja kirjattuna on monta muutakin juttua, joita jaan näissä blogeissani tipoittain. Ne ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutten ole vielä täysin sisäistänyt, miten käytän niitä tekstissäni, johon tähtään.

Minulla on ollut jo pitkään eräänlainen rauhoitusaika. Ruokatauko on paikallaan.  Jääkaappi on taas tyhjä, mutta siellä on yksi pizza, josta saa nopeasti ruoan ja sitten voin palata tämän päivän muuhun teemaan eli lepäämiseen ja filmien katsomiseen. Lukemistakin riittää.

25.8. Rauhoitusajalla tarkoitin itse määräämäni rauhoitusaikaa, joka on välttämätön jaksaakseni oman projektini kanssa. Välillä hermostus alkaa yllättäen nousta, mutta sitten rauhoitan itseni muistuttamalla, että ei ole mitään kiirettä, kaikki valinnat ovat omiasi, voit aina pysähtyä ja jatkaa, kun itse haluat. Siis olen edelleen vaarassa.

Olen siis lukenut päiväkirjojani ja samalla kerännyt eri laatikoissa olevia aineistoja yhteen samalla miettien, miten saisin niistä järkevän ”paketin”, josta aina löytäisin helposti tarvitsemani päiväkirjan tai muun vastaavan. Tänään huomasin, että yksi kalenteri (1965 ja päiväkirja syksyltä 1964 jne.) ovat kadoksissa eli jossakin muualla, missä muut. Muistin käsitelleeni niitä jossakin vaiheessa. Eipä muuta kuin menin Unikkopellossa-blogiini ja laitoin hakutekijäksi 1964. Se toikin kattavan kokoonpanon blogipostauksiani, joissa olin maininnut ko.  vuoden. Olin julkaissut tekstin ” Kirpeitä nuoruuden päiviä” 8.4.2026, jolloin olin käyttänyt em. lähteitä, joten ne ovat jossakin. 

Vaikka löydänkin etsimäni, niin olen huono järjestämään kaikkea yhteen kokonaisuuteen. Hankalinta on siis hallita hirveän laajaa lähdeaineistoa. Samalla pitää välillä tehdä päätöksiä, mitä ja milloin tuhoan osan aineistoa. Blogivarastoni on loppujen lopuksi valtavan hieno lähde. Sen setvimisessä voin jatkossa käyttää tekoälyä. Olen sitä jo aiemmin kysynyt ja saanut vastauksia. Minulla on ensin paljon muutakin mietittävää kaiken tekemäni järkevyydestä.  

Tulevan oman esitykseni muoto kehittyy mielessäni vähitellen. Haluan sen olevan jotakin, mikä yhdistää tarinan minuun ja siihen, miten ajattelen ja olen aina ajatellut.  Ja että olisin siinä samanaikaisesti nyt ja silloin, kun olen kaiken kokenut. Itse asiassa se on ollutkin aina ituna tai pohjavireenä tai tajunnanvirtana jo kaikissa blogeissani. 

Selailin myös vanhoja ”Polulle kauas ” blogikirjoituksiani. Aloitin sen kirjoittamisen keväällä 2008 ja kirjoitin usean vuoden ajan, kunnes 2012 blogialusta lopetti. Olin onneksi kopioinut alkuperäiset tekstit ja myös printannut blogissa ilmestyneet talteen. Joitakin toin myöhemmin Unikkopeltoon. Olen myös vuosien myötä useaan otteeseen ajatellut kerääväni blogini kirjaksi ja jopa aloittanut niiden keräämisen, mutta muuta työmaata oli liian paljon, että kaikki jäi aina kesken. En ole koskaan ollut niin viisas, että olisin osannut valita oikein. Jo lapsena minulla oli useita romaanien aloituksia, joita kirjoittelin vihkoihin.

Työtä on paljon. Samanaikaisesti monta muuta laatikkoa ja mappia odottaa tuhoamista. Lisäksi on asennoiduttava niin, että en ehdi kaikkea ja jollen ehdi, se saa jäädä.

(Tätäkin kautta voit myös selata ja lukea blogejani unikkopellossa.blogspot.fi)

27.8. torstai. Kesä alkaa olla lopussa. Päivät ovat viileitä. Jos lähtee jonnekin ulos, on paras varautua. Vanhat ihmiset palelevat herkemmin. Nuoret kulkevat edelleen lähes puolialasti. Ikkunasta katselemalla en voi valita pukeutumistani. Eilen ehdin jo palella ulkonakin. 

Istuin jälleen ystävän kanssa kahvilassa pitkään enkä ollut pukenut päälleni riittävästi. Rupatteluhetkemme venyvät usein jopa kolme tuntia pitkiksi. Ihmisillä on uskomattoman paljon samankaltaisia kokemuksia, varsinkin kun perspektiivi on pitkä. On ollut ilo huomata, että on myös muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen tuntenut paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan ymmärtäneet minua tai jotka olivat halunneet työntää minut johonkin muottiin ja olemaan sellainen, mikä sopii heidän ahtaaseen maailmankuvaansa. Ihmisen pitää saada aina olla omanlaisensa. Tässä iässä ei enää jaksa olla ylettömän aktiivinen ja yrittää kaikkien suhteen.

Vielä kerran kuusien juuret ja Alex 14.8.2015. (olen vähän epätoivoinen valtavan valokuva-arkistoni kanssa eli sama ongelma kaikilla osa-alueilla)

 

Viime lauantaina tapasin jälleen myös ystäväni Keravalta, edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi kuukautta. Käymme syömässä Järvenpäässä, poikkeamme joissakin kaupoissa ja tulemme sitten keittiööni kahville ja juttelemaan. Siinä menee koko päivä iltaan saakka. Olemme molemmat erittäin kiinnostuneita kaikesta.  Lopuksi vien hänet kotiinsa Keravalle. Joka kerta meiltä jää paljon asioita käsittelemättä. Ehdin nyt alkaa siirtää hänen DNA-tuloksiaan ja sukupuutaan koneeltani hänelle. Joka kerta pitäisi oikeastaan valmistella, mitä asioita käsittelemme kaiken muun runsaan keskustelun lisäksi. Meillä on tosi pitkä historia kaiken kaikkiaan. Siihen liittyy myös muisti ja tapahtumat ja tallennetut tapahtumat, historia, ihmiset, kaikki.

On siis oikeastaan hyvä, että näitä tapaamisia on sopivasti. Olen vuosia joutunut tekemään niin paljon töitä, etten ole ehtinyt hoitaa kunnolla kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia. Nyt muistan asian joka päivä ja muistutan itseäni, että nyt on aika… Nyt on myös pohdittava joitakin muita asioita, joita olen siirtämässä muiden haltuun. En halua alkaa stressata niitä. Olotilani on nyt sen verran hyvä, että minulla ei ole varaa ahdistukseen, joka voi putkahtaa eteeni yllättävästä suunnasta.

Iloinen uutinen eilen oli, että Mökä (vauvanimi joko Tiuhti tai Viuhti) eli perheemme kissa, joka on ollut jo useamman vuoden sijoitettuna laajennettuun perheeseen kuuluvan mummon luokse, on löytynyt.  Mökä on toinen Minnin kesällä 2018 syntyneistä pennuista. Hän on ollut sisäkissa koko elämänsä ajan, mutta pääsi nyt vahingossa ulos. Hän on ollut syntymästään saakka ”kehitysvammainen", jos niin voi sanoa ja oli epätodennäköistä, että hän selviäisi ulkona ja tulisi suoraan ovelle kolkuttamaan . Hän on mahdottoman arka ja säikky ja pysyttelisi koko ajan piilossa. Hänelle oli asetettu loukku pihalle ja lopuksi parin viikon jälkeen Mökä sattui menemään siihen.

Minni ja minä 13.4.2024

28.8. perjantai, aamupäivä. Minni, äitikissa kiipeää syliini ja kerjää hellyyttä. Kirjoittaminen on silloin vaikeata, kunnes hän tajuaa tilanteen ja asettuu pitkälleen läppärin näytön taakse. 

En ole saanut tällä viikolla asioitani etenemään. Välillä olen ollut mahdottoman väsynyt ja nukkunut jopa päivällä ja sitten olen heräillyt yöllä.  Eräs sähköposti toi velvollisuudet mieleeni, en ole vielä vastannut siihen, koska en oikein tiedä, mitä vastaisin. Samanaikaisesti pelkään reaktiotani ja sen vaikutusta mielentilaani ja terveyteeni, siihen kaikkeen, jota yritän nyt vaalia. Toisin sanoen, miten pääsen kunniallisesti irtautumaan joistakin aiemmista tehtävistäni.

Aamiaisen jälkeen ja Minnin asiointien jälkeen päätin pestä kissan veskin. Toimenpide laajeni sitten koko kylpyhuoneen lattian pesemiseen. Minnikin tuli loppuvaiheissa jo katsomaan, mitä olen oikein tekemässä. Kissakin on huolissaan omasta vessastaan kuten myös kaikesta muusta omassa kodissaan. Varmaan minustakin, koska hän seuraa minua koko ajan, on sitten, missä lieneekään.

Ennen kuin pääsin avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, luin muutaman kirjeen. Nimittäin etsin edelleen aiemmin mainitsemaan 1964 päiväkirjan osaa ja 1965 kalenteria. Tosin aikani ei riitä kaiken penkomiseen, sillä eteeni tulee koko ajan jotakin uutta tallentamaani. Arkistoni on hirveän suuri ja suurimmaksi osaksi sekaisin. Kirjeitä on useissa paikoissa enkä ole niitä edes sittemmin lukenut, uudempi aika on vienyt kaiken energiani. Muiden saamat kirjeet ovat olleet kiintoisampia. Olen myös aikanaan tutkinut vanhempieni kirjeitä 1940-luvulla, jotka viisaasti otin talteen 1999. Niiden avulla olen selvittänyt historiaa ennen minua.  Niiden osalta kirjeenvaihto oli myös puutteellinen. Äitini kirjeenvaihto koski lähinnä aikaa sodan jälkeen, koska todennäköisesti hyvinkin vilkas kirjeenvaihto paloi talvi- ja jatkosodan aikana. Saatoin kyllä tehdä paljon oikeita oletuksia tutkiessani niiden sisältöä ja olen käyttänyt niitä blogeissani monella eri tapaa. 

Luin nyt siis muutaman 1960-luvulla saamani kirjeen ja myös pari lähettämääni kirjettä, joissa oli ihania yksityiskohtia. Eihän juuri sellaisia muista, jollei niitä ole kirjannut minnekään. Eräässä äitini minulle osoittamassa kirjeessä 1960-luvulta, oli mielenkiintoista avautumista ja suruja, jotka olen voinut jo aiemmin kuvitella. 

9.8.1962 kirjoitin rippikoululeiriltä Päiväkummusta perheelleni tilannekatsauksen ja ohjeita ripillepääsytilaisuudesta, jossa vieraat eivät pääsisi kirkkoon sisälle vaan joutuisivat kurkkimaan pienistä ikkunoista ja odottamaan meitä pihalla. Mutta kirjoitin kirjeeseen myös em. riihikirkossa olevista kesyistä hiiristä, jotka olimme nimenneet Matildaksi ja Nestoriksi. Hiiret kiipesivät syliin, osoittivat olevansa nälkäisiä, juoksentelivat ympäriinsä. Kuvailen niitä ulkonäköä myöten. Pelkäsin, että ne varmasti tallotaan konfirmaatiotilaisuudessa.

Länsi-Saksan Schönberg Strandilta Hotelli Seelustin takapihalta kirjoitin 28.7.1968 pitkän kirjeen kotiin, jossa kuvailin ihanasti tunnelmia ja mitä olemme vapaa-aikoinamme tehneet. Asuimme äärimmäisen ankeassa mökissä, maan tasalla, hotellin takana. Illalla ja yöllä siellä oli kolkkoa. Huone oli kylmä. Lähellä oleva hotellin kaatopaikka alkoi lemuta. Kuvailen erästä iltaa, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kolkko tuulen kohina puissa ja kissojen maukumista tunkion tienoilta. Kirjoitin, että kissoja on tuhansia, kaikki ovat villejä ja ne metelöivät öisin. 

Kissateemani nousee tässä jälleen pinnalle. Olen itselleni luvannut, että se vaatii oman lukunsa, jonka omistan elämäni kissoille ja kaikille niihin liittyviin asioihin. Karmani vaatii sitä.

Vanhoja kuvia, Muru rakas nuorena kuvasin 24.7.2012

Tämän aamun kasassa oli kirjeitä useammalta läheiseltä, siis äidiltäni, sisariltani, ystävättäreltä, pettyneeltä poikaystävältä ja muutama minulta äidilleni ja sisarelleni. Kirjeet kertovat yllättävän paljon muutamasta vuodesta välillä 1964–1968, kun joissakin viitataan myös minun kirjeisiini. Ystävättäreni oli jonkin aikaa aupairina Ruotsissa 1964 ja hän pyysi minua lähettämään kirjoittamani novellin hänelle. Se kertoi pojasta, jolla oli sammaleenvihreät silmät. Me kaikki ulkomailta kirjeen lähettäneet kaipasimme kipeästi Suomeen takaisin.

Tartun seuraavaan pinkkaan papereita. Eteneminen on hidasta. En koskaan aiemmin osannut täysin ennakoida, että elämäni jo pelkästään oman itseni osalta olisi niin mahdottoman rikasta. Silti voin löytää kaiken sisältä uusia ulottuvuuksia, jotka ehkä auttavat nykyistä minua (joka on se sama) eteenpäin tässä omassa projektissani.

Ajattelin jälleen kerran otsikkoa. Mieleeni tuli ensimmäisenä Ovi menneisyyteen. Riittää, että astun ovesta sisään ja olen siellä. Muistin myös otsikon Kadonnutta aikaa etsimässä, jota Marcel Proust on käyttänyt. Ovi menneisyyteen tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta. En ole etsimässä menneisyyttä vaan olen siellä samanaikaisesti kuin tässä kirjoituspöytäni ääressä nyt. 

Sainhan kerran käydä Marcel Proustin haudalla 27.8.2004

 

”Cocito, ergo sum” ”Ajattelen, siis olen”

15.7.2026 iltapäivä. Olenkohan vielä unikkopellossa vai olisiko aika vaihtaa uuteen blogiin uudella nimellä? Pistän harkintaan.  Mutta lähdinkin tutkimaan muita asioita ja väsähdin. Jälleen kerran.

 

22.7.2026 Siinä päiväkirjojani ja pari leikevihkoani ajalta 1957-1962. Sisältöä riittää.

Eilen otin vihdoin yhteyttä Keusoteen, omalle terveysasemalle. Sieltä soitettiinkin pian soittopyyntöni jälkeen takaisin ja kohta oli pyydetty lääkäriä kirjoittamaan reseptejä. Asiaan ei tietenkään kovin paljon perehdytty ja hoitaja ehdotti lisäksi minulle toimintaterapiaa. Mitähän se on? Harrastan toimintaa koko ajan eikä se auttaisi tähän kärjistyneeseen tilanteeseen, kun ranteeni ja käsivarteni olkapäitä ja niskaa myöten ovat tosi ärtyneet. Katsotaan nyt.

Ajattelen usein, että kirjoitan vähän liikaa näistä tuntemuksistani. Reumaan sairastunut harvoin paranee täysin eikä kukaan, eivät edes lääkärit ja hoitajat edes kunnolla ymmärrä, että jokainen tapaus on erilainen. Apteekissa farmaseutti ihmetteli, kun tulehdusvaihe sattuu lämpimään aikaan. Niin olen minäkin ihmetellyt. Jotkut matkustavat etelään hakemaan lämpöä kipeille jäsenille. Ei todellakaan voi yleistää. Olkoon nyt. Kirjoitan myöhemmin lisää, jos tarpeen.

Kävin samalla S-marketissa toisella puolella kylää ostamassa ruokaa kissalle ja toki myös itselleni. Saa nähdä, miten kävelylenkkini ystäväni kanssa huomenna onnistuu. Kiitän, että kovat helteet eivät tulekaan tänne. Viikonlopuksi on silti luvattu taas runsaita sateita.

Epämääräiseksi muuttunut kirjoitusprojektini on jumissa, en yksinkertaisesti jaksa. Yritän toppuutella itseäni, rauhoittaa mieltäni. Mitään ei ole nyt pakko tehdä.

 

17.7. perjantai.  Aloitin eilen lääkärin määräämän Prednisolon- kuurin. Siitä oli apua kevään 2024 päättyessä aina vuoden loppuun saakka, kun olotilani oli mennyt kestämättömäksi. Saan itse säännöstellä kuurit. Tabletit ovat 5 mg ja niitä otan päivittäin yhden. Aloin tänä aamuna kerrata kahden vuoden takaista aikaa kalenterini ja päiväkirjani kautta. Silloin en vielä kirjoittanut kovin paljon sairaudestani ja tuntemuksistani blogipostauksiini. Olin vasta aloittanut oman elämäni tarinan kirjoittamisen syntymästäni lähtien. Sehän jäi sittemmin vaiheeseen muun elämän jälleen kerran alkaessa voimalla kaatua päälleni. Tässä linkki tarinani oletettuun ensimmäiseen osaan

Oman elämäkerran kirjoittaminen oli silloin pyrkimässä pinnalle. Sukukirjaprojekti rassasi mielettömästi. Minusta tuntuu, että monet kahden vuoden jälkeen tapahtuneet asiat ovat vähän sumun peitossa. Ja useat sitä ennenkin. Elämä on ollut aina silloin tällöin selviämistä, muistiinpanoni muuttuvat sekaviksi. Tiedän syyt ja usein myös sen, mitä pitää tehdä.  Ajan mittaan kaikkea alkaa kertyä liikaa enkä enää aina pysy kärryillä. Kaikki on silti kirjoissa ja kansissa, jotenkin. Sehän on se elämäni elokuva, joka myös nyt on välillä ollut mielessäni hajoamassa. Monta asiaa on ollut hajoamassa. Elämä ei ole helppo matka.

Postaukseni otsikoksi valitsen René Descartesin filosofisen lausuman, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi. Descartes halusi filosofiassaan epäillä kaikkea ja etenkin aistihavaintoja järjestelmällisesti. Kuitenkin hän tuli siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta yksi asia on varma: vähintään subjektin henkisen minän, ajattelevan mielen, on oltava olemassa, koska jokin epäilee aistien antamaa todistusta. Lausuma kuvaa tätä havaintoa. Lähde (Wikipedia)

 

19.7. sunnuntai.  Seuraan olotilaani. Haluan kiihkeästi parantua.  Viime torstaina aloitettuani lääkärin määräämillä lääkkeillä (Panadol Forte ja Prendisolon), lähdin ystävän kanssa luontoretkelle. Koska epäröin vointiani, vaihdoin osan matkasta autoon. Kun tein niin, näimme paljon enemmän ja samalla saimme kuitenkin kohtuullisesti liikuntaa kuljeskelemalla pysähtyessämme. Meillä oli tosi kivaa, paljon tarinoita käsiteltävänä ja esittelin paikkakuntaa ja omia polkujani.  Istuimme myös pitkän tovin Lahelan Tuhkalanpuistossa, joka joutui edellisenä viikonloppuna rajun ukkosmyrskyn jälkeen tulvan valtaan. Uskokaa tai älkää, kulutimme retkeemme neljä tuntia kuten edellisen viikon kahvilakäyntiin. Innostus kantaa pitkään eteenpäin. Odotan jo seuraavaa tapaamistamme.

Ajattelin, kuinka kesä valuu tänä vuonna käsieni takia. Mieleni on välillä sekava ja juutun joihinkin asioihin liian pitkäksi aikaa.  Eilen lauantaina kävin iltapäivällä kaupassa hakien täydennystä tyhjenevään jääkaappiini ja Minnin ruokiin.  Kaikki toimeni ovat hyvin harkittuja, suunniteltuja ja säännöllisiä. En oikein pidä siitä, mutta elämän yksinkertaistaminen tällaisessa tilanteessa voi olla hyödyllistä.  Nautin viileistä päivistä ja sateesta.  Annan "suurten aiheiden" edelleen levätä. Kirja- ja paperikasat pölyttyvät. Eilen illalla en tuntenut kipeyttä käsivarsissani enkä ottanut särkylääkettä yötä vasten. Ajattelin, että jaksaisin seuraavana päivänä siivota ainakin yhden huoneen. Nukuin melko hyvin, mutta aamuyöstä heräsin jäsenteni kipeyteen. Toivo herää aina pienestäkin poikkeavasta tuntemuksesta ja saattaa johtaa karuun totuuteen.

Tunnen myötätuntoa kaikkia todella sairaita tai vähemmän sairaita ihmisiä kohtaan. Heidän tarinoitaan lähes reaaliajassa tulee somen kautta koko ajan eteeni. Ajattelen, miten ennen ihmiset peittivät sairautensa kokonaan. Sairaudet ja kuolema olivat tabu, mutteivat enää. Teen myös pieniä videoita kuten joskus aikoinaan, mutta en rohkenisi laittaa niitä someen. Mielessä kyllä on ollut.

Välillä yritän setviä laajoja kuva-arkistojani ja miettiä, miten järjestäisin ne parhaiten. Näyttää siltä, että ne eivät minun jälkeeni kiinnosta ketään, eivät digitaalisena eivätkä paperilla. Päiväkirjojeni osalta käy niin, jollen pääse etenemään.

31.12.1961 kirjoitin päiväkirjaani:

”Tämä rakas vuosi on nyt sitten lopussa. Se vaipuu unholaan kuten niin monet vuodet ennen sitä ovat tehneet. Se ei palaa enää koskaan takaisin. Mutta muistan sen tapahtumat kuin pitkänä kokoillan filminä.”

Olin 14-vuotias ja sama filminauha tulee aina silloin tällöin päiväkirjojen ajatuksistani julki. Me tiedämme jo syntymästä saakka, mitä haluamme tehdä tai olla. Olemme tulleet toteuttamaan tehtävää. Varmaan saan myös selvitettyä, miksi tehtävä ei aina onnistu ja mitkä asiat ovat sitä häirinneet. Rakastakaamme elämäämme kaikkine vaikeuksineen.

 

20.7. maanantai aamupäivä. Luin  päiväkirjani ajalta 25.6.1962 - 13.9.1962. Olikin erityisen mielenkiintoinen ja selvensi monia asioita.  On aika vaikea palata takaisin tähän päivään sieltä 64 vuoden takaa. Kesä 1962 oli myös erityisen sateinen ja varmaan hyvin vaikea maanviljelijän perheelle. Taistelin vanhempieni ja myös sisarteni kanssa. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Siitä ei taida olla merkintöjä. Jouduin välillä käyttämään kirjoittamisessa irrallisia papereita, jotka ovat hävinneet. Teen usein yhteenvetoja päiväkirjojen loppuun. Kaikesta päätellen, meillä on kotona ollut vaikeaa aikaa. Päättelen sen monista asioista, kaikestahan en voi tai halua kirjoittaa suoraan. Arvostelen kyllä rajusti vanhempiani. Elokuussa 1962 olen rippikoululeirillä Längelmäellä (Orivesi) ja pääsen siellä ripille. Se taisi olla minulle aika merkittävä vaihe. Olen kirjoittanut siitä aiemmin samoja lähteitä käyttäen toisella blogialustalla "Kirjoituksia polun varrelta" 10 vuotta sitten. Tässä linkki blogiini "Paluu kesään 1962". Nyt olen palannut tarkemmin siihen aikaan kaikkien tapahtumien osalta.

Eipä tästä nyt sen enempää kuin, että olenpa ollut todella tarkka kirjoittaessani päiväkirjoihin. Niiden kautta pystyn edelleen elävästi palaamaan kaikkiin hetkiin. Poistaisin sieltä kyllä sen mahdottoman rakkaudenkaipuun, jota aloin tuntea "poikia" kohtaan jo lapsesta saakka. Pitääpä miettiä jatkossa, miten sen muutti paljon myöhemmin muotoaan ja mistä se oikein alkoi ja mihin päättyi. Mikä sai minut lopulta aikuistumaan ja etsimään onnea toiminnasta ja harrastuksista ja kirjoittamisesta, mitä olivat olleet kuitenkin jo lapsesta saakka kaikesta huolimatta minulle tärkeimmät asiat. 

Jatkan etsimistä päiväkirjoistani ja valokuvista. 

22.7. keskiviikko iltapäivä.  Monenlaisia ajatuksia on risteillyt päässäni. En millään pysty, saati halua käsitellä niitä kaikkia täällä. Osa häipyy mielestäni ja osa pakottaa ajattelemaan toisenkin kerran. Innostun joskus liikaa jostakin asiasta, mutta loppujen lopuksi kadotan sen mielestäni ja kadun, jos vielä alan kirjoittaa siitä. Vaikkei ollut aivan pakko, selailin päiväkirjaani 2024--2025 kuten jo taisin mainita. Olen kirjoittanut hirveän paljon ja ollut pitkiä aikoja huonossa kunnossa. Päättelin, että vanhuuteni alkoi 2025 aikana. Kaikista edesottamuksien takia menetin monta punaisen langan päätä ja aloin pudota jonnekin, minne tässä iässä monet katoavat kokonaan. Pistän tietenkin hirveästi hanttiin. Kyllähän ne varmaan tulevat myös näissä blogipostauksissa näkyviin. Sairaudet ovat pahoja asioita. Olen tiennyt sen, mutta mitäs teet, kun olet niin monessa mukana etkä voi noin vain heittäytyä aloillesi. Voin kieltäytyä asioista, tehdä valintoja ja niin tulenkin toimimaan. 

On silti niin, ettemme voi sulkea kaikkea pois elämästämme, mutta itseni suojelu (ja Minnin) on nyt minulle ensiarvoisen tärkeää. Kaikkeen tekemiseen menee entistä enemmän aikaa, joten teen vain kaiken välttämättömän ja yritän pitää huolta itsestäni ja tietenkin kissalapsestani Minnistä. Siivoaminenkin saa odottaa, vaikka aina välillä harrastan pientä ja pakollista toimintaterapiaa kotitöiden parissa.

Ehkä tästä kaikesta vielä jotakin tulee. Rakastakaa itseänne, perhettänne ja muita läheisiänne. Olkaa kaikille ihmisille ystävällisiä ja auttavaisia. Unohtakaa kritiikki, erimielisyydet, arvostelu. Nauttikaa hiljaisuudesta, luonnosta ja elämästä.

 

 

 

Erilaisia ihmisiä ja aikoja

Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.

 

Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.

Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät.  Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.

Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä. 

Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.

Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!

Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.

Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi.  Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.

Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa.  Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.

Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.

 

Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?

Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.

Tämä kuva voisi olla kesältä 1965

Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.

Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.

Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.

Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”

Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.

Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…

Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.

Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin.  Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti. 

Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon.  Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut.  Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat.  Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.

Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.

Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,

Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista  asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.

Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...

Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon.  On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.

Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole.  Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi.