Erilaisia ihmisiä ja aikoja

Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.

 

Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.

Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät.  Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.

Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä. 

Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.

Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!

Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.

Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi.  Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.

Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa.  Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.

Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.

 

Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?

Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.

Tämä kuva voisi olla kesältä 1965

Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.

Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.

Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.

Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”

Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.

Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…

Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.

Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin.  Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti. 

Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon.  Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut.  Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat.  Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.

Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.

Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,

Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista  asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.

Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...

Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon.  On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.

Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole.  Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi. 

 

 

Postikortteja ja kirjeitä Ranskasta

Olisi hienoa juuri tänä keväänä asua omakotitalossa ja ottaa siellä vastaan kevään ja kesän tulo. Muuten tulevaisuus näyttää aika toivottomalta. Kesäkin saattaa melkein peruuntua. On itse asiassa täysin turha pohtia nyt tulevaisuutta vaan elää päivä kerrallaan. Tuollaiset ajatukset lamaannuttavat entisestään.

Tämä on vanha kulkematon postikortti, jonka olen ostanut jostakin

Ajattelin aloittaa kirjoittamisen aivan muusta asiasta. Skannasin äskettäin kasan Pariisi-aiheisia postikortteja. Joukossa oli itse Pariisista aikoinaan ostamiani, käyttämättömiä, pari vanhaa jostakin kirpputorilta ostamaani ja pari 1960-luvulla kirjeenvaihtokaverilta saamaani. 

Tämän olen itse ostanut Pariisista. La rue Corto vers 1910.

Pallottelen tässä ajatuksia edestakaisin, onhan kysymys aiheesta, josta olen kirjoittanut joskus, että yhdestä postikortista voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin. En voi koskaan täysin varmistaa enkä edes muistaa, ettenkö jo aiemmin olisi kirjoittanut jostakin asiasta. Kirjoittaminen on siitä mukavaa, että vaikka onkin käsitellyt jotakin aihetta aiemmin, joka kerta siihen palatessa mielestä purkautuu uusia asioita ja näkökulmia.

L’église de la Madeleine, Madeleine kirkko, kortti Charlesilta

Instagram on hieno sovellus, sinne voi viedä kuviaan omalla tyylillään ja merkitä ne halutessaan avainsanalla, aiheella tai vastaavalla, jota myös hashtagiksi kutsutaan (#sana), jolloin kuvalle saa enemmän katsojia. Kuvan voi myös samalla jakaa muihin sovelluksiin. Siellä voi sitten käydä tykkäämässä muiden kuvista, kommentoimassa niitä jne. Olen vähän laiska siellä. Tuollaiset nopeat, hetkelliset sovellukset ovat tätä päivää.  Minulle ne ovat joskus rentoutumishetki. Yleensä en kuitenkaan jaksa.

 

Tänään Instagramiin liittämäni postimerkki, jonka olen joskus saanut Charlesilta. Olisiko Espanjan aikaisen Kuuban postimerkki vuodela 1874.

Olen arkistoinut Googlekuviin mielettömän paljon valokuvia. Siksi saatan valita sieltä jonkun kuvan jakaakseni sen, sovellus leikkaa kyllä kuvasta ison osan, mutta ei sen mitään. Vanhoissa digipokkareissa oli sisäänrakennettuna GPS ja vaikkapa minun 2004 Pariisissa ottamani kuvat sisältävät tarkan paikan. Onkin jännittävä mennä nyt Google maps-sovelluksen kautta kävelemään Pariisin jollekin tietylle kadulle ja löytää juuri se 16 vuotta sitten kuvaamani ovi. Älykännykän kuvat, jotka siirtyvät sinne Google kuviin sisältävät toki myös tarkan paikan. Nykyinen kamerani Canon PowerShot G7 X Mark II ei sisällä enää tätä ominaisuutta.

 

48.8568547,2.3350785. tämä osoite osoittaa Rue de Bonaparten osoitteeseen 7, oikeasti se on 5, jonne portti sisäpihalle on auki. Kuka olisi joskus uskonut, että voimme kävellä melkein missä tahansa kaupungissa ja etsiä paikkoja.

Tällainen aika on erikoisen sopiva paneutua johonkin tekniseen asiaan, johon ei muuten ole riittänyt aikaa. Tässä eräänä päivänä sain halvimman Epson-tulostimeni langattoman yhteyden vihdoin pelaamaan. Ehkä ehdin tutustua myös kameraani, kun kännykän toiminnot ovat jo kovin tuttuja.

Kaikissa edellä mainitsemissani aiheissa on kysymys kuvista ja jokaisesta aiheesta saisin aikaiseksi vaikka mitä. Olen nähnyt jo riittävästi maailmaa enkä enää erityisesti kaipaa minnekään paitsi tietenkin täällä kotimaassa, kunhan se taas on mahdollista. Viime keväänä Espanjassa kauhistelin ja kauhistelen edelleen ihmispaljoutta paikassa kuin paikassa ja autojen määrää ja ahtautta. Kaupunkien välissä oli satojen kilometrien matkoilla paljon ihanaa maaseutua.

Tässä kuva Charlesista aloittaessamme kirjeenvaihtoa.

Lähden siis taas kerran Pariisiin postikorttien ja kuvieni kautta. Laatikon uumenista voin löytää vielä runsaasti pitkäaikaisen ranskalaisen kirjeenvaihtokaverini Charlesin kirjeitä. Hän oli ranskalaisvietnamilainen. 

Laatikon kirjeiden läpikäynti ja lopuksi niiden kaikkien hävittäminen voisi olla paikallaan.  Aloitan Charlesista.  Vaikka kirjeet ovat sikin sokin pelastettuani ne 1999 polttamiselta, niin häneltä saamani ensimmäinen kirje osuu heti käteeni. 

Charles on kirjoittanut sen 7.4.1962. Siinä viisitoistavuotias poika kirjoittaa huolellisella käsialalla pääasiat itsestään. Hän on poikien lyseossa pienessä Bressuiren kaupungissa asuen myös siellä, poissa kotoaan. Hänen vanhempansa asuvat Bordeauxissa isän työskennellessä postitoimistossa. Vanhempi sisar on naimisissa ja asuu Pariisissa. Perhe matkustaa paljon, nyt he ovat menossa pääsiäislomille Korsikan saarelle. 

Kiihkeä kirjeenvaihtomme alkoi siitä. Vaihdoimme valokuvia ja postimerkkejä. Kasvit kiinnostivat meitä molempia. Olin lähettänyt hänelle kuivattuja valkovuokkoja ja hän lähetti minulle 30.5.1962 päivätyssä kirjeessä kuivattuja leinikkejä. Siitä alkoi meidän vuosikausi kestänyt kirjeenvaihtomme. Kaikki kirjeet eivät ole tallessa tai olen siirtänyt niitä muualla. Ensimmäisiin kirjeisiin olen merkinnyt järjestysnumeron. 

Kirjeessään joulukuussa 1962 hän kertoi, että hän on ollut kuusi vuotta Ranskassa. Vuoden 1957 alussa hänen perheensä joutui lähtemään Charlesin syntymäkaupungista Saigonista (nykyään Ho Chi Minh City). Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti vietnamilainen. Vietnam kuului aiemmin pitkään Ranskan siirtomaihin ollen osa Ranskan Indokiinaa. Siihen kuuluivat myös Kambodzha ja Laos.  Ranska oli ollut maassa läsnä jo 1600-luvulta. Täällä voit käydä tutustumassa Vietnamiin tarkemmin.

Suuret muutokset maassa alkoivat 1954 ja ilmeisesti siitä syystä perhe joutui pakenemaan Vietnamista. Pian alkoi myös Vietnamin sota. Charles oli 11-vuotias. Hän osasi puhua vietnamin kieltä äitinsä ja siskonsa tavoin, mutta ei osannut kirjoittaa sitä. Itkien hän lähti synnyinmaastaan.

Olen aina ollut suuri Versaillesin linnan ja yleensä Ranskan historian ihailija. Saattaa olla, että Charles on myötävaikuttanut siihen, sillä käsittelimme kirjeissämme usein historiaa, Toivottavasti en vain aloittanut omissa kirjeissäni Suomen historian kertomista esihistoriallisesta ajasta, mitä kyllä harrastin noihin aikoihin. Charles vietti kevätlomaa Versaillesissa ja kertoi siinä lyhyesti palatsin historiasta. Kirje oli nro 10.

Talvi 1962 – 1963 oli hyvin kylmä Ranskassa. Jopa Loire-joki jäätyi, samoin meri Dunkerquessa. Löydän Wikipediasta mainintoja erityisen kylmästä talvesta. Sitä kutsuttiin nimellä ”The Big Freeze of 1963”. Myös Thames ja Rein jäätyivät. Monin paikoin yhtä kylmiä talvia oli koettu aiemmin 1700-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti 29.1.1963 otsikolla ”Euroopan pakkastalvi koettelee ja karaisee”. Talvi oli kylmä meilläkin, mutta se ei nyt ollut kovin harvinaista. Kirjeessä Charles lähetti lehtileikkeen. Kirje oli nro 9.

Mistähän keksin kirjoittaa joulukuussa 1964, että opiskelen ranskaa? Samoin kirjoitin siinä unelmastani, tulla kirjailijaksi ja asua Pariisissa. Näistä hän ilahtui erityisesti. Vastauskirjeessään Charles antaa sitten minulle ranskan kielen opetusta.

Voisin kirjoittaa kirjeenvaihdostamme vielä paljon lisää. Kun hän myöhemmin 1960-luvulla on varusmiespalveluksessa kuukausia, melankolia valtaa usein hänen mielensä. Hän palaa lapsuutensa maisemiin Vietnamiin, jonne hänellä on jäänyt suuri kaipaus. Vanhempani kääntävät silloin saamiani kirjeitä Helsinkiin, jonne muutin 1966 syksyllä. Vaihdamme kirjeitä vielä vuosia, mutta minulla on usein vaikea tavoittaa häntä. Osoite on usein Poste restante jossakin Pariisissa tai hän pyytää minua odottamaan seuraavaa kirjettään. Enkä sitten nuorena koskaan päässyt Pariisiin. Eivätkä loppuaikojen kirjeet ole edes säilyneet tallessa. Elämä kuljettaa ihmistä.

Palatakseni kotiympäristööni tuskailen paljon muuttuneen työympäristöni kanssa. Kun läppärini hajosi vuodenvaihteessa, jouduin muuttamaan aiempaa käyttäytymistäni, asioiden ja kuvien tallentamista. Kaiken korjaamiseen ja uudelleen organisoimiseen menisi paljon aikaa. 

Eli tekemistä riittää. Kysyä voi silti: Mitä varten? Se varmaan tämän kevään kuluessa selvenee. Kunhan ensin saa otteen tästä erilaisesta elämästä. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!

Linnakortit ovat todella kuluneet käsissäni. Tässä Villandryn linna. Siellä on upeita puutarhoja. Täällä voi mennä käymään paikan päällä