Sopeutumisen aika

Viikon poissaolo kotoa tuntuu aina pidemmältä ajalta kuin se oikeasti on. On paljon tehtävää, hoidettavaa, ajateltavaa. Matkalla ollut ihminen on ehkä saanut myös uusia ideoita. Poissa ollessa on tapahtunut myös jotakin, joka vaikuttaa niin, että maailma ei ole sama kuin matkalle lähtiessä. Luonnon muutokset eivät ole olleet suuria. Pihan koristekirsikkapuut ovat kukkineet ja nyt puut näyttävät lähes syksyisiltä. Luonto on vain vähän kesäisempi kuin matkalle lähtiessä. 

En tiedä, mistä aloittaisiin. Matkan kokemukset, nähtävyydet, kaikki yhdessä on kuin suuri yhtälö. Viikon matkasta riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka moneen blogiin. En tapani mukaan tule kertomaan paljon nähtävyyksistä, kokemuksista, säästä, ruoasta, asumisesta, omasta voinnista vaan aion keskittyä yksityiskohtiin, ehkä historiassa, alueen piirteissä, kasveissa ja tuntemuksissa. Siksi voin kirjoittaa milloin tahansa myöhemmin.

Matkan aikana luin joitakin matkablogeja liittyen niihin kaupunkeihin, joissa kävimme ja oleskelimme. Blogit.fi tarjoaa satoja matkakuvauksia ja hienoja valokuvia Andalucian kohteista. Meille matkalla tulivat tutuksi Sevilla, Gordoba, Granada ja Malaga.  Aloitin matkapäiväkirjan kirjoittamisen, mutta lopetin sen aika pian, koska kuviani selaamalla voin palata eri paikkoihin ja aiheisiin. Minulla ei myöskään ollut intoa kirjoittaa, mikä on kyllä puute. Kännykät ovat tuoneet sen verran uutta toiminnallisuutta ja ajankulua elämäämme. Ne tallentavat kuvat ja paikat paremmin kuin kynä. Täytyy myöntää, että ikä painaa minua. En jaksanut syventyä samanaikaisesti enää niin moneen asiaan. 

Alkuviikosta ajattelin, että aloitan kertoa jostakin pienestä asiasta saadakseni aikaa sopeutua.  Vietän tai elän nyt siirtymävaihetta. Tunnen usein, etten hallitse asioita samalla tavalla kuin ennen. Tänään en tiedä, mitä kerron. En ole edes saanut kuviani siirrettyä muistikorteilta kovalevylle enkä ole katsellut niitä.  Matka on silti vielä elävänä ja värikkäänä silmieni edessä. Kuulen äänet, haistan tuoksut, näen värit. Matka on kuin uni, jossa olen käynyt ja viipynyt. Mutta en osaa kertoa siitä. Matka laittaa usein asiat uuteen järjestykseen.

Olen jakanut Facebookissa vanhoja blogejani. Niitä lukiessani huomaan, että olen usein ennenkin ollut hämmentynyt. Puran sitä tunnetta usein kirjoittamalla. Toivon, etten koskaan kokonaan ja lopullisesti vaivu siihen hämmennyksen tunnelmaan, sekavaan olotilaan, joka on kuin musta yö metsässä.  Olen kirjoittanut ennenkin huonosta olostani, vaikeuksistani liikkua, väsymyksestäni, vaikken halua niiden määrittelevän minua. 

Viime vuonna matkan jälkeen koin samalla tavalla motivaatio-ongelmia. Koko elämäni on kesän 2017 jälkeen ollut yhtä motivaation hakemista. Kuin hakisin kadonnutta kanavaa, jota en koskaan löydä. Innostukseni on usein kiven tai kivikasan alla. Olen aivan liian herkkä. Se ei ehkä näy päällepäin, mutta se on joskus kuin sairaus. Lamaannun asioista, jotka toiset ohittavat olankohautuksella. Ominaisuus on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Olen peittänyt sitä rohkeudella ja kyvykkyydellä. En näytä herkkyyttäni muille ihmisille. Itken sisäänpäin. Lapsena kyyneleeni virtasivat kuin vesivoimalaitoksessa.

Edellä olevaan viitaten, ehkä on paras vielä viivytellä. On paljon muutakin käsiteltävää.Kaivan siksi tänään jonkun vanhan blogini ja teen tikusta asiaa, joka johtaa minua sitten jatkossa eteenpäin. Ehkä.

Osun aika pian melkein kuin johdatettuna bloggaukseni alkuaikoina yksitoista vuotta sitten 16.5.2008 kirjoittamaani tekstiin ”Aarrelaatikko”. Olen kopioinut siihen mm. koulutyttönä kirjoittamani kotiaineen ”Matkustamisen viehätys”

”Työviikon päättyessä on yleensä aika väsynyt. Olisi varmaan hyvä lähteä pitkälle kävelylenkille. Mutta jostakin syystä kalsean kylmä ilma ei houkuttele ulos. Aloin tutkia muistojen laatikkoa. Se sisältää vanhoja kirjeitä 1930-luvulta saakka, isäni sodanaikaista kirjeenvaihtoa, joulukortteja, omaa laajaa kirjeenvaihtoani 60-luvulla, kouluaineita, esitteitä. Muistoja muistojen perään.  Siellä koulutytön kotiaineessa löydän sen saman minän lähes muuttumattomana:

Matkustamisen viehätys

Auringon alkaessa hymyillä iloisemmin ja lämpimämmin ja kevään pilkistäessä talven harmaantuneen lumen takaa, ympärillämme vallitseva tunnelma myös aivan huomaamatta muuttuu. Sen viehättävä keveys ja uutuus aiheuttavat meissä ihmisissä jotakin, jonka vain me itse tunnemme. Jo kauan, kaukaisesta syksystä asti, se on tehnyt tuloaan, mutta vasta nyt se valtaa meidät kokonaan. Haluamme matkustaa etelän kevääseen nähdäksemme jotakin, mutta ennen kaikkea tunteaksemme itsemme uusiksi ja tuntemattomiksi. Pakenemme sanomalehtiä, jotka ovat tulvillaan tietoja matkoista vieraan nimisille tai koko elämämme ajan tuntemillemme paikoille. Emme voi kuitenkaan tehdä mitään; matkustamisen halu on vallannut meidät. Emme voi paeta sitä.

Miksi matkustaminen viehättää ihmistä? Pohdimme sitä usein, mutta emme koskaan löydä täydellistä vastausta. Ehkä etsimme jotakin, sillä koko elämä on etsimistä, kaiken mahdollisen etsimistä. Jos olemme ennen matkustaneet, haluamme matkustaa uudelleen löytääksemme sen, minkä olemme hetkeksi kadottaneet. Se on tunnelma, uusi viehättävä minä, vapautuminen perässä raahattavista asioista, ärsyttävistä ihmisistä ja kaikista arkipäiväämme kuuluvista, meitä kiusaavista jutuista ja hetkistä, jotka tulevat aina toistuvasti luoksemme masentaen meitä ja tehden meidät sellaisiksi, jollaisia emme halua olla. Matkustaminen siis vapauttaa meidät, mutta vasta sitten, kun todella pääsemme eroon kaikesta, mikä pitää meitä jokapäiväisissä pulmissa ja harmeissa, voimme nauttia matkasta, jolle olemme uskaltaneet vihdoinkin lähteä.

Kun olemme matkalla, olemme turisteja tai ainakin useimmat meistä ovat. Turistit herättävät huomiota. Heitä kutsutaan ulkomaalaisiksi ja heitä katsellaan. Mutta kaikille matkustamisen viehätys ei ole siinä. Turistina oleminen tavallaan vierottaa todellisesta elämästä, emmekä aina löydä sitä, mitä etsimme. Näemme vain muistomerkkejä, kirkkoja, vanhoja rakennuksia, mutta emme pääse sisälle niiden tunnelmaan. Juuri siinä, tunnelman löytämisessä, on se viehätys, minkä me viemme mukanamme tuleviin päiviin ja vuosiin. Meidän pitäisi etsiä ihmisiä, jotka ovat erilaisia, joita emme kotona näe, jotka ovat ainutlaatuisia ja kauniita. Silloin haluamme matkustaa toisenkin kerran ja huomaamme oppineemme jotakin. Ehkä emme enää ajattele niin paljon itseämme. Sinänsä jo se on suuri saavutus ja löytö. Se tunne kannattaa kokea toisellakin kertaa lähtemällä matkalle ja palaamalla haikein mielin takaisin.

Matkustaminen viehättää meitä kaikkina vuodenaikoina, mutta kipeimmin tunnemme halua lähteä keväällä. Silloin ei todellakaan tiedä, missä olisi paras olla, kotona seuraamassa kesän lähestymistä vai kaukana etelässä, Pariisissa, aamusumuisen Seinen varrella ihmeellisen kevään vaihtuessa kesäksi. Mutta onhan meillä myös mielikuvitus, miksi siis emme voisi kuvitella itseämme kaikkialle, matkustaa ajatuksissa! Onhan sekin meitä ihmisiä kiehtovaa matkustamista.

Kirjeenvaihtoystäväni Charles Ranskasta lähetti samoihin aikoihin kortin Bressuiresta (Deux-Sèvres), jossa hän kävi koulua. Sain häneltä myös kortin yöllisestä Pariisin Notre-Damesta.

Kirjeenvaihto maailman eri kolkissa asuvien nuorten kanssa oli maalaiselämän yksinäisyydessä elävän tytön henkireikä maailmaan. Ja onko mikään siinäkään muuttunut tähän päivään mennessä?  En tarvitse henkireikiä enää ehkä samasta syystä tai onko sekään oikeasti muuttunut eli ehkä tarvtsenkin?  Eikö kirjoittaminen tänne blogiin jo osoita sitä? Ihmiset ovat kuitenkin aika pintapuolisia tänä päivänä, paljosta virikkeestä huolimatta henkinen elämä tuntuu köyhtyneen ja pinnallistuneen.  Olen kuitenkin kiitollinen kaikista ihanista kohtaamisista. Eilen tapasin ihanan 83-vuotiaan naisen Karjala-talolla ja sain kirjeen ihanalta 85-vuotiaalta mieheltä. Joskus tuntuu siltä, että yksi ihmisen suurimmista onnenaiheista on se, että palaa viimeistään vanhetessaan niihin ihka oikeisiin asioihin. Ne tuntuvat jossakin vaiheessa elämää pieniltä ja turhilta. Mutta niin se vain on, että läheltään ja itsestään löytää onnen ja ilon. Ei tarvitse kauheasti yrittää ja suorittaa, siinä se vain on!”

Onko mikään muuttunut? Sitä tunnelmaa ja näkemänsä ja kokemansa sisäistämistä etsin myös nyt matkallani. ”Turisti” – sana tuntuu nyt vanhanaikaiselta. 1960-luvulla olimme vielä ulkomaille mennessämme turisteja, mutta nyt en koe sitä samalla tavalla. Eurooppalainen sukeltaa muiden eurooppalaisten joukkoon maanosan kansalaisena. Kansalaisuuskin tuntuu häipyvän, olemme maailman kansalaisia.

Tähän blogiin liittämäni kuvat ovat vuodelta 2008 paitsi pari viimeistä viime viikon matkalta.

Mennään blogiin

Laitoin riisipuuron valmistumaan liedelle, kun ajattelin, että se riittäisi minulle tänään ruoaksi ja kun minun teki mieli puuroa. Se on tavallaan eräänlaista lohturuokaa, mutta kun jokin asia tulee mieleen kuten puuro jo eilen, niin siinä se sitten on ajatuksissa, kunnes toteutan sen.  Riisipuuro ei ole ruispuuro, mutta käy sekin.  Olen viikon aikana parikin kertaa aloittanut uuden blogin, mutta niin vain ne ovat haihtuneet jonnekin toiseen ulottuvuuteen pian aloituksen jälkeen. Tämä on uusi yritys, jossa unohdan edelliset alut.

Osa kuvista on juuri ko. ajankohdalta, jota käsittelen.

 

Kun lähden arkipäiväisestä asiasta etenemään erikoisempaan aiheeseen, onnistun paremmin. Toisaalta en ole koskaan pakottanut itseäni kirjoittamaan. Juttu syntyy milloin mistäkin mieleen pulpahtaneesta asiasta. Jokunen blogi on jopa odottamassa, että viitsin sen julkaista.

Tällä viikolla 21.3. äitini täyttäisi 104 vuotta, jos hän olisi vielä elossa. Miltähän se tuntuisi, kun itsekin alkaa olla jo vanha? Siis jos äiti olisi vielä elossa. Äitini sai  minut, ensimmäisen lapsensa vasta 32-vuotiaana, joten lapset aiemmin synnyttyään olisivat jo lähempänä 80 ikävuottaan. Niin, miltähän se tuntuisi? Ensi viikolla on sitten äidin kuolinpäivä 27.3. Monet ihmiset kuolevat maaliskuussa.

En silti tänään jää pyörimään äitini muistoissa, joita kyllä vielä riittää. Tällä viikolla tulee myös 11 vuotta täyteen ensimmäisestä blogistani, joka ilmestyi 22.3.2008 Kuvablogi-nimisessä palvelussa. Olen tallentanut kaikki blogini ja kuten lukijani tietävät, niin olen silloin tällöin palannut niihin. Tänään palaan niihin ensimmäisiin.

Siinä ensimmäisessä 22.3.2008 mietin heti aluksi sitä, olisiko blogin kirjoittaminen harjoittelua tulevaa varten? Kuvittelin sen tulevan ajan olevan ajallisesti todella merkittävä ja pitkä ajanjakso? Kun jäisin kohta eläkkeelle, minulla olisi mittaamattomasti aikaa toteuttaa itseäni. Korvaisiko blogin kirjoittaminen laajaa kirjeenvaihtoani ja kirjeiden kirjoittamista? En ehkä uskaltaisi pyytää ystäviäni lukemaan blogejani muiden yhteystapojen sijaan. Olin myös huomannut heti, että blogien kirjoittamista paheksuttiin. Tavallaan olin valmistautumassa tulevaan.

Ihan hyvä niin ja onhan tämä kirjoittaminen jatkunut. Siitä tuli tapa ja tottumus. Se korvasi myös lapsuuden ja nuoruuden aikaisia haaveita kirjailijan urasta.  Erilaisia esteitä ja aikarajoituksia on sittemmin tullut kipeästi näkyviksi  ja ne vain syvenevät ajan kuluessa. Mutta en tällä kertaa palaa niihin.

Otsikoin ensimmäisen blogini nimellä ”Pääsiäisen aikaan”. Tyttäreni perheen nuori, edellisenä vuonna syntynyt Manu-kissa oli ensimmäistä kertaa hoidossani.  Yritin valokuvata taloon tutustuvaa reipasta kissapoikaa. Olin pari viikkoa aiemmin ollut kolmen päivän matkalla Roomassa sisareni kanssa ja saanut matkan jälkeen nuhan. Se oli vain yltynyt, kun olin käynyt pihalla vähissä vaatteissa sukkasillani tutkimassa narsissien ja tulppaanien alkuja kukkapenkissä. (kuvista näkyy, että luntakin oli vielä)

Ajattelin siirtää kuvablogiin Rooman matkan kuvia, joita otin noin 1500. 

Seuraavana päivänä julkaisin jo seuraavan blogini otsikolla ”Pääsiäisenä kotona”. Siellä tapaan tutun itseni selailemassa kirjastosta lainaamiani kirjoja, jotka käsittelivät antiikin historiaa, Helsingin historiaa ja Roomaa. Olin juuri lukenut Carten Pieter Thieden kirjan ”Kala Rooman keisarille” (alkuperäisteos: Ein Fisch für den römischen Kaiser. Juden, Griechen, Römer: Die Welt des Jesus Christus. Luchterhand, München 1998, ISBN 3-630-87994-2.)

Enpä tainnut silloin googlata kirjoittajaa, joka oli saksalainen kirjallisuuden tutkija, historioitsija ja kai myös arkeologi. Hän oli kuollut jo 2004 vain 52-vuotiaana. Haluaisin nyt lukea kirjan uudelleen, koska se antoi hienon kuvan Jeesuksen ajan kansainvälisestä maailmasta. Luin sen rinnalla myös Urantiaa, jonka olin hankkinut itselleni pikkuserkkuni Helmin innoittamana.  Siinä kuvattu Jeesuksen elämä oli innoittanut meitä mm. edellisen vuoden Kreetan matkalla.

John Everett Millais: Kristus vanhempiensa kodissa (The Carpenter´s shop) m. 1849-1840. Symbolistinen maalaus, jossa nuori Jeesus on haavoittunut kädestä. Oikealla oleva nuori Johannes Kastaja tuo vettä haavan puhdistamiseen.

 

Kirjojen kautta pääsin hyvin eläytymään Jeesuksen aikaan ja sen aikaiseen vanhaan Sepforiksen kaupunkiin, joka sijaitsi vain kuuden kilometrin päässä Nasaretista, Jeesuksen kotikaupungista. Sepforis oli ensin roomalaisena aikana Galilean alueen pääkaupunki kunnes  Genesaretin järven rannalla rakennetusta  Tiberiaasta tuli alueen uusi pääkaupunki.  Kun Sephoris tuhoutui suunnilleen Jeesuksen syntymän aikoihin, se rakennettiin uudelleen ja useassa lähteessä mainitaan, että Jeesuksen isä puuseppänä ja hän itsekin työllistyivät kylän rakennustehtävissä.

Tiberiaan kaupungissa sanotaan Hedoresin mestauttaneen Johannes Kastajan. Sepforiksen taas sanotaan olleen Neitsyt Marian synnyinkaupunki.  (Tässä ja nyt tuli mieleen, että olin aiemmin käynyt myös Neitsyt Marian kuolinpaikalla). Sephorisin kaupunkia on sittemmin kaivettu esiin. Tiberias sen sijaan on edelleen olemassa oleva kaupunki Jordanin virran laaksossa. Se on pienempi kuin nykyinen Nasaret. Sephoris ei löydy helposti kartalta, mutta koordinantit vievät paikkaan Tsipori. 

 

Lähi-itä alueena on minusta aina ollut äärimmäisen kiinnostava alue, mutta se on edelleen vaarallinen paikka. Tuskin koskaan pääsen käymään siellä, mutta kaikki matkustaminen on nykyään virtuaalisesti mahdollista(esim. Google Earth ja Google maps) ja aina voi kuvitella.

Kirjoitin tuntevani, että elämme kulttuurien rappeutumisen aikaa. Tekninen kehitys on ollut valtava, mutta ihmisistä on tullut henkisesti köyhiä ja pintapuolisia. Suuret, elinvoimaiset kulttuurit ovat tuhoutuneet. Mitä meistä jää jäljelle?

Olin niin innostunut bloggaamisesta huolimatta muutamasta negatiivisesta kommentista, että kirjoitin seuraavan blogin jo 24.3.2008 otsikolla ”Historian lumoissa”. Se sopisi oikeastaan blogini yleiseksi otsikkonimeksi. Itse asiassa olen tuosta blogista kirjoittanut uudelleen 18.4.2013 otsikolla ”Ei ihan testamentti”. 

Roomassa.

 

Andrea Mantegnan maalaukseen Gonzaga-suvusta Mantovan hovissa olen palannut myöhemminkin. Se oli myös mukana taidehistorian opiskelussa. Siitä tuleekin mieleeni äskettäin pyörittelemäni ajatus noiden opiskelumateriaalien hävittämisestä. Jostakin kumman syystä kaikki paperitavara on minulle mahdottoman tärkeää. Lykkään asiaa aina eteenpäin. Kun sitten otan aikaa ja tutkin papereita, en vielä pystykään.

Pähkäilin samassa blogissa myös äitini karjalaiseen sukuun liittyvästä kirjoitusaihetta. Minua oli pyydetty kirjoittamaan siitä. Aihe oli tuolloin minulle vielä uusi enkä oikein tiennyt, miten aloittaa.  Kyllähän sen kirjoitin. Sittemmin sukelsin siihen maailmaan upoten kokonaan. Kun nyt pitäisi kirjoittaa, en edelleenkään aina osaa aloittaa.

 

Seuraavana perjantaina työviikon jälkeen 28.3.2008 kirjoitin kuntosalijutuista ja pilateksen aloittamisesta. Olipa omituista, että olin tuolloin päivän päätyttyä vielä niin energiaa täynnä, että lähdin jumppaan. Kun en niskaselkähartia-jumpan jälkeen mahtunut pilatestunnille, niin kotiin tultuani lähdin vielä sauvakävelylle. No, taka-ajatuksena oli ehtiä kuvaamaan auringonlaskua. En ihan ehtinyt. Yrittäisin aamulla uudelleen.

Työmatkoilla olin miettinyt evakkoihin ja sodanjälkeiseen asuttamiseen liittyvää juttua. Koin tarvitsevani siihen tietoa niiltä suvun jäseniltä, jotka olivat lähteneet evakkoon. Äitini tarinasta siihen ei silloin vielä ollut paljon hyötyä, koska hän tuli suoraan sodasta eikä ollut perheen mukana evakkomatkoilla. Mielenkiintoista kyllä, juuri tuolloin oli erään ranskalaisen naisvalokuvaajan, Denise Bellonin ennen sotaa elokuussa 1939 Suomessa ottamista kuvista julkaistu kirja. Teos ilmestyisi huhtikuussa nimellä ”Onnen maa Suomi”. Kuvat olivat olleet jopa 2004 näyttelyssä Helsingissä.

Blogin päätteeksi palasin minulle rakkaaseen aiheeseen ”Pariisin ikävä.” Aihehan liittyy pieneen harmaakantiseen kirjaan, Charles Baudelairen proosarunokokoelmaan, joka alun perin ilmestyi 1869, mutta minulle tuli tutuksi nuoruudessani.  Lähdin 1967 Saksaan toivoen pääseväni Pariisiin, mutta niinhän ei koskaan käynyt. Vasta 2000-luvulla kävin kaupungissa parikin kertaa ja keväällä 2008 haaveilin vielä matkustavani sinne. Mutta sekin taitaa jäädä toteutumatta.

Maaliskuun loppu 2008 on käsitelty. Oikeasti se sisältää hyvin todennäköisesti vielä paljon muuta. Päiväkirjastani löytäisin toisen näkökulman, valokuvat kertovat jotakin muuta. Miten kaikki eroaa tästä päivästä. En ehkä nykyään kerro enää kaikista tekemisistäni niin tarkkaan kuin aiemmin. Otan kevyemmin kuin ennen, en suorita. En edes jaksa kaikkea, mitä jaksoin 11 vuotta sitten. 

Kaiken lisäksi tämä blogi tuntuu nyt sen kirjoitettuani tekemällä tehdyltä. Sainpas verryteltyäni sormiani. Ehkä se oikea innostus palaa kevään kuohunnan mukana. Sitä toivon.

Tämä kuva on jo huhtikuun alkupuolelta 2008.