Yritys karkoittaa saamattomuutta ja tylsyyttä

Miten sen sanoisi tai kirjoittaisi, mutta olen suuren osan tätä vuotta ollut lähes masennuksen partaalla? Juutun paikalleni enkä saa mitään sen kummempaa aikaiseksi. Toki teen kaikki rutiinit ja osallistun someen muutamana päivänä viikossa postauksilla. Välillä yritän opetella jotakin uutta asiaa, käyn vähintään kerran viikossa lenkillä, useimmiten samassa paikassa. Vierastan edelleen ihmisiä ja häpeilen itseäni. Kirjoittaminen ei tunnu huvittavan, mutta sujuu, kun rohkenen aloittaa. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin, mutta että keskellä kesää, jota talvisin niin kovin odotamme.

26.5.2010

Meilläpäin alkoi koulu eilen. Lapsenlapseni vanhin, poika aloitti ensimmäisen luokan ja tyttäreni pojat jatkoivat kouluaan. Koulun aloittanut tuli perheineen lähes yllättäen käymään. En voinut enkä halunnut kieltää vierailua, mutta sanoin, että viikonloppuna sulaneessa pakastimessa oli vain jäätelöpaketti.  Olin onneksi ostanut tyhjään pakastimeen jotakin ja jäätelö oli sitä varten, jos lapsia tulee käymään. Se menikin hetkessä lasten suihin. Olin ollut koko alkuviikon erityisen väsynyt, jalkani olivat kipeät. 

Alex aloitti koulun elokuussa 2019. Mummi oli lähes joka päivä viemässä ja hakemassa. Tässä ensimmäisen päivän kuvia.

 

Tosin olin oikeastaan aika innostunut koulujen alkamisesta.  Viikonloppuna lapsenlapseni Alex oli luonani ja kävimme ostoksilla. Tosin mukaan tarttui vain erikoinen penaali ja lyijytäytekynä. Kävimme uudelleen Keravan purkutaidenäyttelyssä Alexin toivomuksesta ja tällä kertaa kiersimme koko näyttelyn ja osallistuimme jälleen autoarvontakilpailuun. Minnin poikasta piti matkalla käydä katsomassa. Ihan kivaa ja sitä olin toivonutkin oman hiljaisuuteni rikkomiseksi. Muistelin taas omaa koulunalkuani 1.9.1954 ja näin itseni kotini keittiön lattialla koulun jälkeen punaisen koulusalkkuni kanssa toivomassa, että pääsisin pian takaisin. Kyllä lapsille koulun aloitus ja koulunkäynti on edelleen kiva asia. 

Perheeseen syntyi 2020 tyttö. Äitilinjalla on jatkajia. Pojilla on sama äitilinja, mutta se ei heidän kauttaan jatku.

 

Koska en ole saanut yhtäkään kunnon historiallista kirjoitusta aikaiseksi, teki mieleni kirjoittaa äitini ajan kouluista. Tiedän, että koulujen arkistot ovat tallella, niitä säilytetään Kansallisarkiston Mikkelin toimipisteessä eli toisin sanoen, niitä on mentävä sinne tutkimaan. Ohessa tilanne Seivästön kansakoulun osalta, joka minua kiinnostaa erityisesti äitini takia.  1800-luvun puolelta ei kaikkia tietoja ole olemassa tai ne ovat jossakin muualla.

·  II 32 Aa Päiväkirjat (1935–1939)

·  III 32 Ba Nimi- ja arvostelukirjat (1910–1939)

·  III 32 Da Erilaiset toisteet (1920–1939)

·  III 32 Ea Saapuneet kirjeet (1878–1939

Uskon, että saisin kaiken tarvitsemani tiedon näistä aineistoista, mutta se tarkoittaisi matkaa Mikkeliin. Aineiston kaukolainausmahdollisuutta Helsinkiin voisi myös harkita, riippuu kustannuksista. Olisihan se mielenkiintoista.

Koska kirjoitusaiheeni ovat ehkä tänä vuonna olleet melko yksitoikkoisia enkä minulla ole inspiraatiota mihinkään uuteen aiheeseen, ajattelin kurkistaa, mitä roskakorissani on eli hakemistossa ”julkaisemattomat blogit” eli se tarkoittaa syystä tai toisesta kesken jääneitä juttuja tai niiden alkuja. Niitä onkin siellä aika paljon.

Voin valita vain yhden, jotta tästä postauksesta ei tule kuolettavan pitkää, mutta taitaa sittenkin tulla. Palataan hetkeksi ensimmäisen koronavuoden 2020 syyskuuhun ja sitä kautta vielä kauemmas kuten aina muutenkin. Voit hyvin sanoa: Onpahan tylsää tekstiä.

"16.9.2020 – 20.9.2020

Valitan, mutta edellisen blogini ”Slow writing” kirjoittamisesta saakka olen vain odottanut, että pääsen palaamaan vuoteen 2010. Saatan olla käynyt siellä useaan otteeseen ja pahoittelen päällekkäisyyksiä. Sitähän tämä elämä on, on toistuvia asioita, on muutoksia, on iloja ja suruja.

Otan ensin esiin päiväkirjani 14.7.2010 – 17.11.2010.  Omasta mielestäni päiväkirjani ovat erityisen mielenkiintoisia, aivan kuin lukisin jonkun muun päiväkirjaa. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut valtavan paljon muutoksia. Sen verran realisti olen, etten usko kirjoitusteni kiinnostavan muita. Mutta olen sen verran häpeämätön, kirjoittava ihminen, että haluan koko ajan pyrkiä eteenpäin. Ehkä kuvittelen löytäväni sen salaisen lippaan tai jutun alun tai lopun, joka oikeuttaa kaiken.

31.8.2010 Kati ja Pelle

Syyskuu 2010 alkoi työkaverini Katin läksiäisillä Nordeassa Vallilassa, jossa minunkin läksiäisiäni vietettiin pari vuotta aiemmin. Kirjoitin 31.8. olleista läksiäisistä vasta 2.9. Olimme olleet työkavereita suunnilleen 1980-luvun puolivälistä (1983–1985), kun uramme maksuliikenneasiantuntijoina alkoi.

Vuosikymmenet sen jälkeen kuluivat saman alueen parissa aina aikaan liittyvin vivahtein. 1980-luvun alussa tulivat ensimmäiset PC:t. Aloitimme Aleksanterinkatu 30:ssa, pääoven vieressä sijaitsevissa avoimissa tiloissa.  Myöhemmin se alue täyttyi automaateilla, mikä olikin sopiva jatke sille historialle. Esittelyhuoneeseemme hankittiin kallis IBM PC.  Sovimme tapaamisia yritysten kanssa ja esittelimme koneilla hoidettavia palveluja. En kirjoita tässä tätä tarkemmin aiheesta. Voit lukea 18.4.2016 kirjoittamani blogin ”Ongelmien ytimessä”. Kerroin siinä haittaohjelman kanssa taistellessani lyhyesti myös menneistä ajoista kohdassa ”Paluu tietokoneiden historiaan”. Kun nyt ajatellaan meitä ja työtämme silloin, olimme selkeästi ja kiistattomasti uuden ajan edelläkävijöitä pankin ja asiakkaan välisessä rajapinnassa.  Nyt näemme, mihin se johti vähän kerrallaan.  Pankkien asiakkaiden digitalisaatio johti yksityisten ihmisten ja yritysten digitalisaatioon monella tasolla. Se on vieläkin meneillään laajemmassa kontekstissa.

En tiedä, mitä muut sen ajan työtoverit, palvelujen kehittäjät, tuoteihmiset, neuvojat, johtajat ja päälliköt asiasta ajattelevat. Mitä ajattelevat asiakkaamme?  Itse näen huikean historian kaaren sieltä tähän päivään. Olen siitä ylpeä ja olen välillä surrut sitä, että se historia vaipuu meidän kanssamme unohduksiin.

Edellä, kirjoittamiseni välissä katselin suorana Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin hienon linjapuheen. On kovin tyypillistä, että nykyään elämämme on erityisen katkonaista meille, jotka olemme kiinnostuneita kaikesta ympärillämme. Politiikka ja siihen liittyvät asiat ovat melkein kuin nykyajan teatteria puhumattakaan muista katkoja aiheuttavista asioista.

14.8.2010

Palaan mainitsemiini työtoverini läksiäisiin. Otin tilaisuudessa tapani mukaan suuren määrän valokuvia. Niitä olen silloin tällöin liittänyt täällä oleviin blogeihini. Kirjoitin myös muista työtovereista ja heidän elämässään sattuneista muutoksista. Niitä kerrottiin minulle auliisti.

Tulipa taas mieleeni alkuperäinen syy kirjoittamiseeni. Minullehan aina kerrottiin paljon, mutta itse pääsin harvoin kertomaan omasta elämästäni. Ihan hyvä niin. Vielä nytkin. Nyt ymmärrän mahdottoman hyvin, että on aina turha puhua liikaa (kirjoittaa voi), mutta merkityksellisiä, kauas luotaavia asioita voi kyllä käsitellä. Tämä on ohje itselleni. Montaa tilaisuudessa näkemääni ihmistä en ole sen jälkeen nähnyt. Pelle, HOP:sta aikoinaan työkaveriksemme tullut mies oli siellä vaimoineen. Se oli viimeinen kerta kuin tapasin hänet. Hän kuoli heti seuraavan vuoden alussa. Siitä olen kirjoittanut aiemmin.

Olin myös elokuun viimeisenä päivänä saanut kirjeitse tiedon, että minut oli hyväksytty taidehistorian aineopintoihin. Aloitin kuntosalikäynnit. Korvani vaivasivat, ulkokorvatulehdus kulki mukanani vuosikausia enkä saanut siihen silloin koskaan apua. Minua varoitettiin vain laittamasta vettä korviini, saamani salvat eivät auttaneet. Vasta paljon myöhemmin, muistaakseni yleisestä terveydenhuollosta sain avun uudenlaisesta voiteesta.

Samalla viikolla kirjoittelin kortteja. Leikkasin Hesarista päiväkirjan väliin kolumnin, jossa kirjoittaja kertoi myytävän asunnon erikoisista stailauksista. Omat taloasiat olivat tietenkin silloin jo mielessäni. Kirjoitin myös ystävilleni kirjeitä. Ne ovat kopioina, mutta osa on päiväkirjan välissä kuvaamassa päivien kulkua.

 

Kirjoitin halustani edetä kokonaisuuksista detaljeihin? Mainitsen pelkän kuljeskelun muutaman kilometrin päähän räjäyttävän joka kerta luovuuteni. Se pätee edelleen. Mietin, olisiko pääni kolahtaminen 6-vuotiaani tallin lattialle vintiltä pudotessani aiheuttanut minulle aivovaurion. Keväältä suorittamatta jäänyt Suomen taiteen tentti vaivaa myös mieltäni, se on pakollinen ja päivä sama kuin seuraavan opiskelujakson aloitus.

Toisessa kirjeessä Helmille kerroin vaikkapa meidän molempien tuntemista ihmisistä. Olin päättänyt olla menemättä Turun Kuolemajärvijuhlille ja valitsin sen sijaan Hämeenlinnassa olevan ison korttitapahtuman.

15.9.2010 Helsingin Sanomat kertoi ilmastonmuutoksen paljastavan jään sulaessa uskomattomia aarteita ajalta paljon ennen viikinkejä. Vanhin löytö oli 3400 vuotta vanha nahkakenkä. Näin oli Norjassa, mutta jäätikkö sulaa niin nopeasti, että arkeologit eivät ehdi kerätä kaikkea talteen ennen niiden turmeltumista. Samanlaisia uutisia on tullut paljon lisää koko seuraavan vuosikymmenen.

Eräs nainen korttitapahtumassa sanoi minulle, ettei minun pidä pitää kynttilääni vakan alla. Pohdin sitä, että saatan ulkoisesti antaa varman vaikutelman, mutta olen silti hyvin epävarma. Kun innostun, sitä ei huomaa. Edeltävä vuosikymmen vaikeuksineen on rapauttanut itsetuntoani. Kärsin useiden ihmisten harrastamasta vastakkainasetteluista ja arvosteluista. Asioista voi puhua vertailematta niitä.

Miten sopiva on sitten seuraava Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksista leikkaamani lehtileike ”Alkoholistin vaimona sairastun itsekin”.  Niinhän se on. Tulevan vuosikymmenen aikana yhteiskunta eteneekin vauhdilla alkaessaan ymmärtää sellaisia asioita, jotka ohitettiin aiemmin. Meille kaikille kehittyi traumoja eri asioista, oli myös ahdistuksia, stressiä, perheen sisäisiä asioita, työongelmia, sairauksia ja jopa kaukaisempia käsittelemättömiä asioita.

Kun nyt ajattelen asiaa, niin oma blogien kirjoittamiseni on ollut samaa kehitystä. Kun katsomme ongelmia suoraan kohti ja käsittelemme niitä itseksemme ja/tai ystävän kanssa kasvatamme samalla itseämme ymmärryksessä ja kehitämme itsetuntemusta. Oman itsensä kasvattaminen on tärkeätä kaikissa elämän vaiheissa.

Syyskuun aikana käsittelyssä ovat myös usein taloon liittyvät asiat ja edellisenä vuonna häätämäni miehen vaatimukset. Niitä käsittelin myös ”uuvuttavan pitkässä kirjeessä” Elisalle.  Siinä käsittelin kaikkia edellä mainitsemiani asioita ja sitä valtavaa huonommuuden ja ehkä myös häpeän tunnetta. Itse asiassa piilotin sen melkein kaikilta muilta ihmisiltä, koska koin siitä puhumisen vain korostavan sitä. Ihmiset eivät ole aina kovin empaattisia toisen vaikeuksien edessä vaan pahentavat sitä. Joskus koin sen vahingonilona.

Sieniretket, perhe ja lapsenlapset ovat myös mukana päiväkirjassa. Syyskuun loppupuolella sää alkoi huonontua. Välissä oli yhtä kauniita päiviä kuin nyt. Hallaa alkoi esiintyä. Pihakukat paleltuivat. Emäntä kierteli vain Helsingissä erään ystävättären kanssa innoissaan opiskelusta, Kansalliskirjastosta, yliopistorakennuksesta ja Ateneumista. Voi itku. Päiväkirjoissani on niin paljon tekstiä tai sisältöä, että kirjasin tänne vain laihan yhteenvedon syyskuusta 2010.

Kyllä tämä 2020 korona-aika on tehnyt hyvää. Samoin se, että reumaoireet ovat mahdollisimman minimaalisia, jopa niin, että alan unohtaa ne kokonaan. (P.S. oikeasti se ei tehnyt hyvää)

14.10.2020 oli tärkeä tehtävä Karjala-talolla

sunnuntaina 20.9.2020

Olen jatkanut tätä postausta nyt, koska jouduin jättämään sen viime viikolla kesken.  Rentoudun nyt hetken tämän parissa. Eilen ajoin Riihimäeltä tulleen Marjan kanssa Turkuun sukukokoukseen. Tällaiset tapaamiset sekä ystävien että kaukaisempien sukulaisten kanssa ovat tänä päivänä ihana katkos tavalliseen arkeen, josta en valita yhtään.

Kuolemajärven Sirkiät ry:n kolmen vuoden välein pidettävä varsinainen sukukokous jäi koronan takia keväällä pitämättä. Se oli nyt lopulta pidettävä. Käsittelyssä sattui myös olemaan erityisen tärkeitä aiheita. Yhdistyksiltä kuten kaikilta muiltakin on vaadittu tänä vuonna kekseliäisyyttä vaadittavien kokousten järjestämisessä. Pidimme kokouksen Linnasmäessä, Turun kristillisessä opistossa.  Aloitimme kokouksen lounaalla ja sitten jatkoimme kokouksella. Meitä oli paikalla 22 henkeä.  Asioita oli paljon, koska käsittelyssä olivat kolmen vuoden toiminta, tilit ja toimihenkilövalinnat ja muut tärkeät asiat. Osallistujat olivat erityisen aktiivisia, mikä oli kiva asia. Hienointa oli vielä tavata monta vuosien mittaan tutuksi tullutta henkilöä. Suvun vanhimmat, yli 90-vuotiaat sisarukset Toini ja Eila olivat myös paikalla.

Matkalla autosta käsin ihailimme upeita Varsinais-Suomen maisemia, syksyn värejä, aavoja peltoja, metsiä ja kallioita. Linnasmäki sijaitsee myös hienolla paikalla, Lustokadulla, lähellä Vanhaa Tampereentietä. Siitä juolahti mieleeni, että kun lähdemme kotimatkalle kokouksen jälkeen, poikkeamme Koroistenniemessä.

 Kävin kolme vuotta sitten elokuussa 2017 Toinin luona Turussa. Kotimatkalla poikkesin Maarian keskiaikaisella kivikirkolla kierrellen sen ympäri ja tutkien kirkon ympärillä olevaa hautausmaata. Silloin jo mielessäni oli käydä lähistön Koroistenniemessä, mutta syystä tai toisesta se jäi. En edes kirjoittanut Maarian kirkosta blogiini ”Hidasta siirtymää”, jonka pääset lukemaan tästä.  Kaikesta ei todellakaan ehdi kirjoittaa, usein nykyään teemme vain Facebook-postauksen jollei sitäkään.

Mutta nyt kävimme ja pysähdyimme myös läheisellä Maarian kirkolla. Vein Marjan Kasvihuoneilmiöön, jossa ennen Turun moottoritien Lohjan ja Lahnajärven osuuden valmistumista piipahdin usein.  Toki muutenkin sen jälkeen usein ajoin paluumatkalla Turusta sitä kautta. Ehdimme sinne kahville ja munkille.

Tämän vuoden puolukatkin tuli ostettua Kasvihuoneilmiön edessä olevasta myyntipisteestä."

 Kyllähän tämä kirjoittaminen ja vanhan tekstiin ymppääminen hiukan piristi! Mutta otsikko karkoittaa lukijat!

15.7.2020 Tuusulan lampaita

Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.

Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.

Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.

Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.

5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.

Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.

Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…