Havaintoja

Tutkin taas irrallisia kovalevyjäni hoidettuani ensin pankkiasioita. Hämmästelen joka kerta samaa asiaa katsellessani alkuaikojen digikuviani. En ole unohtanut kuviani, mutta olen aina vähätellyt niitä. Olen ollut hirvittävän kriittinen kuvieni suhteen. Kaiken lisäksi olen kuvannut erittäin paljon. Kuvani ovat oikeastaan kaikkein eniten yhtäjaksoista dokumentointia. En ole pystynyt esittämään niitä missään, kukaan ei ole kiinnostunut. Joskus myöhemmin, kun minua ei enää ole, ja kulunut aikoja kuvien ottamisesta eikä useita kuvissa olleita ihmisiä ole enää, niin ne tulevat olemaan arvossaan. Kaiken lisäksi ne ovat paljon parempia kuin kriittinen silmäni on aikanaan todennut.

 

Vaikka niin itse sanonkin. Näemme eri aikoina erilaisia asioita, kehitymme koko ajan, vaikka samalla vanhenemme. Meillä on enemmän aikaa paneutua oleellisiin ja tärkeisiin asioihin. Ehkä rohkenen liittää tähän postaukseeni muutaman kuvan vuodelta 2005. 

Tämän kuvan olen ottanut 24.6.2005 ja taitaa nyt jäädä tässä postauksessa ainoaksi kuvaksi siltä vuodelta.

 

Tänään on sateinen ja hämärä päivä, mikä oikeuttaa tekemään kaikenlaista muuta kuin kiiruhtamaan ulos. Juuri nyt sataa vettä oikein kunnolla. Siksi kävinkin eilen kauniilla säällä, tosin tuulisella, kunnioittamassa kesäkuun alkamista. Vierailin Halosenniemen puutarhassa ja sainkin koko puutarhan yksin käyttööni.

Koulut päättyvät tällä viikolla. Se koskettaa lähinnä tyttäreni poikia, joiden kouluvuosi päättyy ja he pääsevät kesälaitumelle ja pian lomalle.  

Pari päivää myöhemmin huomaan juuttuneeni lukemiseen. Iso kasa kirjoja odottaa paneutumistani. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja lainasin aikamoisen kasan muita kirjoja. Luin erään romaanin melkein yhdeltä istumalta. Pidättelin kyyneleitäni ja vaelsin sitä lukiessani omissa muistoissani. Kerron tekstin lopussa, mistä kirjasta oli kyse. Se herätti minussa mahdottoman määrän ajatuksia menneestä ja tulevasta.

Some on nyt viikon ja ylikin ollut täynnä tällaisia kuvia. Tämä on Halosenniemen  puutarhasta 1.6.

 

Aamulla vielä ajattelin lähteä jonnekin, mutta sitten väsähdin ja lopuksi aloin lukea. Oma elämäni lapsuudesta aina tähän päivään tuli taas päällimmäiseksi, enkä taida päästä asiasta eteenpäin, jollen kirjoita havaintojani.

Some ja uutiset hallitsevat elämäämme samalla vääristäen asioita. Kun juuri nyt kesän on aika pysähtyä, se ei tietenkään pysähdy. Kun korona-aika alkoi, aloin kuvitella ja kulkea eri paikoilla ajatuksissani. Usein riitti, että ajattelin meneväni jonnekin ja hups, olinkin siellä. Joskus sentään lähdin oikeasti, mutta huomaan, että olen käynyt aika kaavamaisesti ja usein samoilla paikoilla. Ne kyllä antavat minulle hyvin paljon, koska aloin keskittyä pikkuasioihin.

Minni on niitä pieniä, mutta ihania asioita. Katselemme tässä pihan touhuja ja siellä kukkivia koristeomenapuita.

 

Nyt kun on helpottanut ja voi kulkea vapaasti, niin ihmisiä houkutellaan kaikenkarvaisiin tapahtumiin. Some ja lehdet ovat täynnä mainoksia ja ihmisiä kerääntyy toreille, konsertteihin, isoihin kirpputoritapahtumiin ja kaikkiin mahdollisiin juttuihin isoin joukoin. Talvella Tuusulanjärvi oli täynnä ihmisiä, siitä olen kertonut aiemmin. Minusta tuli ihmisarka ja valikoiva. En tosin muutenkaan ole enää vuosiin harrastanut isoja tapahtumia.

Vanhalla ihmisellä läheiset ystävät myös harvenevat, ei edes jaksa aina lähteä. Oma perhekin on etääntynyt. Oma erakkostatus on tosiasia. 

Kurjenpolvet ja leppäkerttu Halosenniemessä

Kuljen uudelleen ja uudelleen omilla poluillani. Ehkä löydän jotakin uutta. Tuijotan valokuvia uusin silmin, tutkin niiden sisältöä ja menen niihin sisään. Tässä iässä lapsuuden maailma on jo todella kaukainen, kukaan lähiperheestäni ei voi tietää eikä kokea sitä samalla tavalla kuin minä. Sitä ei enää edes ole sellaisena.

Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä vielä kauhistellut paikkojen ja asioiden muuttumista, mutta nyt olen oppinut suhtautumaan kaikkeen siihen rauhallisesti. Tiedän, etten enää voi tehdä asioille mitään. Jonakin päivänä aivan odottamatta alan tutkia joidenkin tapahtumien alkujuuria, miten olemme joutuneet niihin tilanteisiin, joihin olemme joutuneet. Minulta menee hetkessä tuntikausia. Saatan aloittaa valokuvista, sitten otan kalenterit ja päiväkirjat esiin saadakseni vihjeitä tapahtuneista asioista, mielenmuutoksista, tunnelmista. Näistä asioista kirjoitan ehkä myöhemmin, jos enää muistan.

 

Viime yönä, vähän ennen heräämistä näin pitkästä aikaa unen, jonka kirjasin heti muistiin. Olin Viipurissa, kaupungin ulkopuolella. Sinne oltiin rakentamassa elokuvakaupunkia. Olin saapunut sinne, koska minulla oli rooli elokuvassa. Suomesta oli tulossa myös yksi elokuvan ohjaajista, tumma mies, jota en kyllä tuntenut ennestään. Minut ohjattiin kahville tai syömään pitkään pöytään, joka oli täynnä venäläisiä elokuvan tekoon liittyviä ihmisiä. Tunsin oloni kiusalliseksi, koska en osannut kieltä. Ihmiset ohjasivat minut ystävällisesti istumaan pitkälle penkille. Vilkaisin taakseni yrittäen nähdä jostakin avoimesta kohdasta ympäröivään maisemaan, ehkä näkisin Viipurin linnan. Se ei aivan näkynyt. Ajattelin myöhemmin tarkistaa kartasta, missä olimme.  Suomalainen ohjaajakin saapui paikalle ja tervehti minua, vaihdoimme muutaman sanan. Elokuvan kulissit olivat vielä rakenteilla. Sen jälkeen olinkin yhtäkkiä Johanneksessa, jonne elokuvan tapahtumat veisivät. Katselin maisemaa kuin karttaa ikään. Pelloilla oli vettä.

 

Nyt tuli mieleeni, että ehkä minun on aika viimeistellä Johannekseen ja pikkuserkkuuni liittyvä kertomus valmiiksi. Uni lienee vain muistuttanut tekemättömistä töistä. Olen monena päivänä käsitellyt Sukujutut-ohjelman tulosteisiin tulevia tekstejä estäen ja siirtäen omia merkintöjäni niin, etteivät ne näy tulosteessa, joka aikanaan tulee kirjaan. Kyseessä on noin 1671 syntyneen Simo Pentinpoika Sirkiän ja hänen vaimonsa Valborg Pentintyttären jälkipolvet. Työtä tehdessäni teen auttamatta lisää täydennyksiä. Sukututkimus elää koko ajan.

 

Ja taas kului pari päivää eli on jo helluntaisunnuntai. Oli pakko piipahtaa Ainolan puutarhassa. Käyntini on usein aika perinpohjainen. Vaikka haluaisin mennä sinne jonkun kaverin kanssa kuten menneinä vuosina, niin olen oikeastaan helpottunut, että saan tuijottaa kaikkia yksityiskohtia kaikessa rauhassa ja kuljeskella omaan tahtiin. Joka kerta kyllä tulee mieleeni, että mielelläni menisin jonkun ystävän kanssa, mutta eihän kenelläkään ole koskaan aikaa. Olen silti aina valmis menemään sinne jonkun kanssa.

Tämä todella hiljainen kirjoittaminen vihjaa myös koronan aiheuttamista muutoksista sekä minussa että muissa ihmisissä. Puutarhassa tutkintani kesken sain mieleeni, että otan yhteyttä erääseen ystävääni. Kun sitten palaan kotiin, en jaksakaan. Keskityn tekemään aivan jotakin muuta. Mutta niin on ollut joskus ammoin ennenkin. Ihmisellä on suuret suunnitelmat, muttei hän sitten jaksa niitä edes toteuttaa.

Ajaessani kotiin voikukkien keltaamien peltojen ohitse, ajattelin sitä, miten ystäväni Helmi jaksoi vielä tämän ikäisenä olla mukana rakentamassa taidenäyttelyä. Silloin oli vuosi 2006 ja seuraavana vuonna hän täytti 75 vuotta. Silloin sahasimme jatkuvasti väliä kotoani Tuomalaan tai Järvenpäähän. Minusta ei ole enää oikein mihinkään kuin pyörimään lähiympäristön hiljaisimmissa paikoissa ja välttelemään ihmisiä.

Kotona riittää aivan hirveästi tekemistä, mutten pääse niissäkään asioissa alkua pidemmälle. Aamuisin kasaan sängylle tekemistä, vaatteita, silittämistä, pyykkejä, kirjoja, valokuvia ja illalla nostan ne takaisin paikalleen. 

 

Paitsi sitten joskus räväytän kerralla kunnolla. Se on jotenkin minulle ominaista. Mitäänhän ei ole aivan pakko tehdä.  Tämä yksinäisten päivien ketjun kertaaminen blogiini, taisi tulla tavaksi korona-aikana. On toki niin, että se korona vainuaa edelleen jossakin taustalla. Aina välillä joku kertoo jonkun sairastuneen koronaan. Siinä kaikki. Minäkin saisin nyt neljännen rokotuksen, kun se on luvattu yli 70-vuotiaille riskiryhmäläisille. Luin THL:n määrityksen riskiryhmäläisistä ja syömäni Trexan-lääkkeen takia minä kuulun myös riskiryhmään. Joudunhan sen takia käymään joka kolmas kuukausi verikokeissa. Toisaalta edellisten verikokeiden tuloksia ei ole vieläkään laitettu kantapalveluun. Olenkin todennut pudonneeni joukosta pois, kunnes jaksan tai viitsin paneutua siihen asiaan. Olenhan pudonnut ulos myös monesta muusta!

Hohhoijaa, elämä etsi uutta latuaan.  Oikeastaan ei uutta, vaan vaatii minua vihdoinkin alkamaan vanhojen latujen päättämistä. Eli niiden projektien. Kovasti odottamani hiljentyminen on tosiasia ja sitähän olen toivonut, jotta pystyn keskittymään kirjoittamiseen. Mutta eikö silloin pitäisi olla kirjoittamiseen jokin muu paikka kuin työtä täynnä oleva koti?

Olin uhohtaa mainita sen romaanin, joka vaikutti minuun niin, että kyynelehdin. Se oli jo 2010 suomeksi ilmestynyt Maggie O'Farrellin "Käsi jota kerran pitelin". Häneltä on äskettäin ilmestynyt suomeksi toinen loistava kirja "Hamnet", mutta on toivotonta saada niin uutta kirjaa muuta kuin lyhyeksi pikalainaksi. Nehän eivät sovi minulle, kun muutan suunnitelmiani koko ajan. Olin tehnyt pitkän listan viime vuonna ilmestyneistä kirjoista, joita tutkailin, mutta turha toivo.

 

 

 

Pysähtymisen hetki

Aika olisi jälleen kerran saanut pysähtyä. Se on ollut vakioajatukseni kautta aikojen. Kesäkuun alussa Suomen vuosi viettää kauneimpia aikojaan, usein nykyään jo vähän aiemmin. Miten paljon aika vaikuttaakin oman maailmamme menoon kautta vuosien! Mutta en aio nyt paneutua tähän. Kirjoittaessani ihailen viereisen kerrostalon vieressä ja takana olevan puistikon ihanan vihreätä ruohoa. Lähiympäristöni nurmikoista pidetään hyvää huolta, mutta aina joku yhtä ihana voikukka välttää leikkurin.

 

Lähden ulos jossakin vaiheessa, tällä kertaa vain asioille. Kesken siivouksen, joka tässäkin asunnossa kestää minulta päiväkausia alkaen suunnittelusta, tavaroiden alta pois siirtelystä, järjestelystä, osittaisista siivouksista kuten kylpyhuone, parveke. Lopulta väsähdän. Tänään sain pestyä keittiön ja eteisen lattian, jotka olin eilen imuroinut. Sitten selkäni oli niin poikki, että oli pakko pitää lepotauko. Siivoamisen aikana viriää lukematon määrä ideoita, joista osa ehtii haihtua ennen kuin pääsen kirjoittamaan tai toteuttamaan niitä muulla tavalla. 

 

Aamupuuron, kahvin ja lehtien lukemisen yhteydessä jaan joinakin päivinä jonkun vanhan tai uuden kuvan. Me naiset olemme tottuneet pienestä pitäen tekemään samanaikaisesti, lomittain ja päällekkäin monia askareita. Niistä on aika mahdoton edes kirjoittaa. Yleensä on mahdoton kuvata yhden ihmisen toimeliaisuutta eri asioissa.  Usein tunnen, etten saa paljon mitään aikaiseksi. Jos katson taaksepäin, näen, että oikeastaan olen saanut paljon aikaiseksi. 

Äskettäin perustin blogejani varten Facebookin sivun, jota en ole vielä julkaissut. Samanaikaisesti olen kirjoittanut artikkelia elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen-lehteen. Se on viittä vaille valmis eli saan sen pian viimeisteltyä ja sitten valitsen siihen kuvat ja lähteetkin on mainittava. Sitä kirjoittaessani, mieleeni on putkahtanut monta muuta kirjoitusideaa. 

 

Kirjoitusideoiden toteuttaminen ei ole niin yksinkertaista kuin teistä lukijoista joku voi luulla. Yrittäkää itse saada julkaisukelpoista tekstiä aikaiseksi. Minulle vaikeinta ja usein ahdistavaa on kirjoittaa sovittuun tarkoitukseen, kirjaan tai lehteen. Kun edes kerran viikossa pääsen siinä kirjoittamisen flow-tilaan, en kestäisi mitään keskeytyksiä. Niitä on elämässä koko ajan. Keskeytys lopettaa tekstin aikaansaamisen usein monen päivän ajaksi.

Koska kirjoitan kaikkia juttujani minulle läheisistä aiheista, niin jokin aihe saattaa avata jänniä yhtymäkohtia oman suvun tarinaan. Niistä tulee sitten ehkä tuleva kirjoitusaihe tai jatkumo jollekin aiemmin kirjoittamalleni. Kun kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä, useimmiten ei ole olemassa mitään perimätietoa. Joskus joku on nähnyt tarpeelliseksi kertoa toiselle tai asiasta on tehty uutinen, joka on levinnyt lehteen. Pienet vivahteet häviävät ihmisten poistuessa joukostamme.

Oma blogikirjoittamiseni on erilaista, vaikka siinäkin on välillä ongelmia. Ideoita on niin valtavasti, että ne saattavat tukahduttaa kirjoittajan ja jättää jälkeensä aloitusten hautausmaan. Samat ongelmat kuin edellä olevat pelottavat minua muiden kirjoitussuunnitelmien osalta. En tiedä, auttaisiko minua edes eristäytyminen jonnekin metsämökkiin.

Evakkokotini helmikuusta lokakuuhun 2014 oli tällä paikalla. Keittiön ikkunat olivat tähän suuntaan. Kauempana taustalla näkyy Hyrylän uimahalli.

Saatan kirjoittamalla myös loukata joitakin ihmisiä. Suurin osa ihmisistä ajattelee nostalgisesti, pelkästään tunteiden kautta. Monelle tietyt aiheet kuten sota ym. vaikeat kokemukset ovat sietämättömiä kestää, vaikka ne eivät ole sattuneet itselle. He jopa pakenevat kaikkea tämän hetken uutisointia näistä aiheista. Me kaikki ehkä lähdemme lapsuudessa juuri tästä, elämme tunteiden kautta, opiskelemme tunteita ja alamme opiskella omaa itseämme ja tutkimme muita ihmisiä. Samalla kehitymme eteenpäin.  Opimme itseämme kouluttamalla käsittelemään tunteita, hyväksymään ja analysoimaan niitä. Elämä on todella monimutkainen aihe kuin oppiaine.  Meistä ei koskaan tule täysin valmiita.

Tällä viikolla maailman kauneus on ollut pysäyttävää. Olen käynyt kaksi kertaa Ainolan puutarhassa. Ensimmäinen kerta edellisenä sunnuntaina osui aivan oikeaan ajankohtaan, koska kaikki hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, tunsin olevani paratiisissa. Toisella kerralla muutama päivä myöhemmin, osa puiden kukista oli jo kuihtunut. Siellä pitäisi käydä joka viikko, ottaa kirja mukaan luettavaksi ja viettää pidempiä aikoja. Sama koskee Halosenniemen puutarhaa. 

Kyseinen kerrostalo oli Hyrylän 2007 lakkautetun varuskunnan 1960-luvulla rakennettuja kerrostaloja. Toinen talo on kuvaajan takapuolella on vielä pystyssä.

 

Maailman kauneuden lisäksi kaiken katoavaisuus on tullut tällä viikolla voimakkaasti esiin.  Kaikki kotini elämäni alusta alkaen ovat tuhoutuneet, eri tavalla tosin, mutta kuitenkin. Yksikään ei ole säästynyt tuholta.  Paitsi kaksi tässä aivan nykyisen asumukseni lähistöllä. Tulikin mieleeni, että siinä olisi yksi aihe kirjoittamiseen. 

Tulin kuvaamaan taloa, asuntoa ja suunnittelin muuttoa. Asunnon olin valinnut tästä talosta, kun esittelijän kanssa kävimme siellä taskulampun valossa sitä tutkimassa. Kävin katsomassa myös toisen talon asuntoa. (30.1.2014)

Huomasin, että 1986–1992 asumani talon takapihalla autokatoksen seinustalla kasvaa edelleen lapsuudenkodistani, äitini raparperipuskasta tuomani juurakosta syntynyt raparperi. Myöhemmin toin sieltä raparperin myös entiseen rakkaaseen puutarhaani, mikä on sittemmin tuhottu samalla kun uusi omistaja mylläsi koko pihan. Tätä voisi kutsua kauhistelemakseni nostalgiaksi? Tällaiset yksityiskohdat ovat hyvä rakennusaine isommalle tarinalle. Ilman kyyneliä. Se kuvaa myös oikein hyvin tämän hetken maailmaa, jossa armotta hävitetään kaikki entinen. Tuhotaan luontoa, metsiä ja niittyjä, puretaan kaikki vanhat rakennukset, rakennetaan isoja, korkeita kerrostaloja, joissa vain pieniä asuntoja.

Asunnossa oli erityisen paljon säilytystilaa, kaappeja ja iso vaatehuone ja tietenkin häkkivarasto. En tarvinnut siksi ylimääräistä varastotilaa.

On kulunut muutama päivä. Aamulla heräsin alakuloisena, koska juuri sillä hetkellä satuin taas kerran tajuamaan elämän lyhyyden ja sen, etten jaksa kaikkea (mitä pitäisi). Tunteet tulevat ja menevät. Toki. Ne kerääntyvät mieleen monista vaikutteista. Ympäristö, kaikki tuntemani ihmiset, kokemukset, lausutut sanat, sanomatta jääneet, mutta mieleen rynnänneet vaikuttavat. Joillakin toisilla voi olla vielä vaikeampaa kuin minulla. Ajattelen, onko minun aina pystyttävä auttamaan. 

Oli kotoinen olo, kun sain kirjoituspöydän metsämaiseman ääreen. Rinne oli keväällä täynnä valkovuokkoja. Myöhemmin siihen tuli kunnon autotie.

 

Jään ajattelemaan tätä ja mieletöntä herkkyyttäni tunnistaa ihmisten mielen liikkeitä. Se on joskus erityisen raskasta, koska en voi auttaa. Kaikki eivät edes ole autettavissa. Voin vain tuntea myötätuntoa ja olla tarvittaessa ystävällinen. Kirjoittamalla voin aina vähän helpottaa pitemmän ajan kuluessa kerääntynyttä painolastia.

Taustalla mäellä häämöttää Hyrylän vanhan ortodoksikirkon mäelle tätä taloa aiemmin rakennetut vuokratalot. Nyt kerrostaloja ahdetaan myös tänne alarinteelle. Yksi ainakin oli jo rakenteilla,

Samalla mieleeni vyöryy vuosien takaisia ajatuksia ja tunteita. Ymmärsin aikanaan, että empatiani ja toista ihmistä liian lähelle meneminen tappavat minut. Se oli osasyynä sairastumiseeni. On aikamoinen paradoksi, että päästäessämme toisen ihmisen liian lähelle, tämä voikin käyttää meitä monin tavoin hyväksi. Pahimpia ovat omaa energiaamme ja samalla elinvoimaamme syövät energiasyöpöt. Emme nimittäin huomaa sitä ollenkaan aluksi sen salakavaluuden takia. Ymmärsin sen aikanaan, mutta mieleni toi nyt muistutuksen.

Tällaisia ihmisiä on aina joukossamme. Emme vain aina heti tunnista heitä. Kaiken lisäksi heitä voi olla ympärillämme useita. Sain aikanaan joiltakin viisailta ystäviltäni neuvoja, miten suojata itseäni. Viholliset ympärillämme, se kuulostaa uskomattomalta. On erityisen omituista, miksi se juuri tänä aamuna tunki mieleeni. Intuitio ehkä sanoo, milloin on oikea aika oppia lisää ja ymmärtää.

Päiväkirjani vuosien varrelta kyllä auttavat tutkimisessa, jos vain haluaisin nyt paneutua niihin. Ehkä mieluummin jatkan kesän ihmeiden ihailua ja suunnittelen kesäretkiä.

Keittiön ikkunasta.

 

Siivoaminen on edelleen kesken. Parveke on aamuisin tulikuuma, koska aurinko paistaa aamupäivän ajan sinne. Siirrän läppärin kirjoittamista varten keittiön pöydälle. Työpöytäni ikkuna ja keittiön ikkuna ovat kohti aurinkoa, mutta keittiössä on hyvä kaihdin. Sen suojassa on hyvä kirjoittaa. 

Menen parvekkeelle. Olen hankkinut kaikki kesän kukat ja istuttanut ne. Siivoamista siellä on vielä. Parvekkeeltani näen, että joku ahkera, vanha nainen on laittamassa taloyhtiön kasvimaata kuntoon. Hienoa. Onneksi meillä kaikilla tämän päivän vanhuksilla on sopivia harrastuksia. Ennen vaihtoehdot olivat erilaisia ja niitä oli vähemmän. 

 

Mietin usein, mitä äitini itseni ikäisenä teki. Vuosi oli silloin 1989. Molemmat mummoni eivät eläneet tuohon ikään. Olisin valinnut kuvitukseksi jonkin kuvan juuri tuolta vuodelta. Niitä varmaan on olemassa, mutta ne eivät olleet minun elämässäni mitään huippuaikoja, olisivatko olleet niitä ruuhkavuosia? Joka tapauksessa vanhempani elivät niihin aikoihin vielä täysipainoista elämää asuen kerrostalossa Hämeenlinnassa. Kesäisin tapasimme useammin, kotipaikan rauhassa. Kuvan etsiminen vei minut kaaokseen, joka pitää selvittää. Paljon kuvia on vielä skannaamatta, ihmisiä tunnistamatta. Ja kuinka vähän tunnemme toisiamme!