Öisin herätessä

HUOM. Jostakin kumman syystä tämä alunperin jo 19.1.2023 julkaisemani blogipostaus tuli yllättäen uudelleen tallennetuksi päivämäärällä 27.11.2024. Samalla se hävisi oikealta paikaltaan.

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 

Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …

Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.

 

Naisen oma huone

Jatkan aiemmin viikolla aloittamaani blogia, jolle tänään keksin nimeksi ”Naisen oma huone”. Se voisi olla myös Virginia Woolfia matkien ”Oma huone”, joka voisi yleisesti ottaen olla parempi nimi, koska se sopii otsikkona kaikille ihmisille. Mutta olihan edellinen otsikkoni ”Nainen menneisyydestä”. Tällekin nimelle on paikkansa.

18.9.2014

Luin sunnuntain Hesarista, että Angela Merkel on vasta tänä vuonna tunnustautunut olevansa feministi sanoen, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla feministejä. Jaamme siis saman käsityksen, joka minulla on ollut, en edes tiedä mistä saakka, oletettavasti siis syntymästäni asti. Se oikeuttaa minut myös käyttämään mies/nainen ja poika/tyttö-nimityksiä, jotka tuntuvat olevan joillekin nuoremmille sukupolville kauhistus. Ymmärrän myös toisenlaiset vaihtoehdot, olenhan aina pitänyt itseäni androgyyninä eli kolmanteen sukupuoleen kuuluvana. Siksi en ole myöskään koskaan erottanut miehiä ja naisia feministisessä ajattelussa. Sukupolveni lienee vallankumouksellisempi ja vapaampi kuin myöhemmät sukupolvet huolimatta elämän muuttumisesta helpommaksi. Tosin on varmasti vaikea navigoida entistä sekaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Ja kuten tiedämme tasa-arvon hyväksi on maailmanlaajuisesti ja Suomessakin tehtävä vielä paljon.

Mutta, mutta… Olen silti aina ollut myös nainen, joka on toivonut, että miehet olisivat jossakin mielessä enemmän naisen kaltaisia. En selitä asiaa enempää. Nainen menneisyydestä on kyllä kokenut oikeasti olevansa nainen ja oppinut vähitellen, ainakin miessuhteissaan, että eromme ovat usein valtavat. Siksi kaiken tuskan jälkeen olisin halunnut olla epämääräinen, en kumpikaan. Kaipa vanha nainen voi olla vihdoin täysin vapaa.

Fjällbon puisto 9.9.2021

Kun luen enemmän vanhoja päiväkirjojani ja tutkin valokuviani, kirjoitan tai joudun kirjoittamaan enemmän tästäkin aiheesta.  Sulkeuduin joinakin päivinä naisen huoneeseeni kirjoittamaan, koska harvalla miehellä on tällaista kotia, päiväkirjoja ja valokuvia lapsuudesta saakka. Rakastumisten tuskaa, väsymystä, lasten hoitoa ja kasvatusta, yksinhuoltajuutta, kaupassa käyntiä ja ruoan laittoa, pyykkäystä ja syyllisyyttä kaikesta tekemättömästä. Töissä miehiä pienempää palkkaa, aina kiire hakemaan lapsia hoidosta.  Ei omaa huonetta, vain keittiön pöytä.

Fjällbo 20.9.2014 samalla paikalla kuin edellisessä kuvassa

 

Palaan aiemmin aloittamaani blogiin. Olenhan ollut tutkimassa aineistojani ja levittämässä niitä ympäri huoneita. Olen selittänyt. Aineistojen järjestäminen vaatii suunnittelua, jonka usein unohdan. Käännän itsessäni toisen vaihteen päälle. 

 Sitten juostessani avaamaan oven ovikellon soidessa, romahdan vatsalleni lattialle.  Rintani ottavat vastaan, mutta nyt oikea rinta on mustelmilla ja kylkiluut sen alla tuntuvat kipeiltä niin, että jotkut liikkeet tuntuvat pahalta.  Oikea polveni oli jo ennestään kipeä, sekin tärähti.  Kompastuin lattialle keräämääni kasaan, kun unohdin, etten ole enää nuori tyttö. Tämä viikko on paras ottaa kevyemmin. Iltaisin on vaikeinta, särkylääke auttaa vähän.

23.9.2013

Kaikki digitaaliset aineistoni ovat nimittäin myös odottamassa järjestämistä. Ostin uuden 1 terran kovalevyn, joka painaa vain murto-osan entisten painosta. Pari muistitikkua tiettyjä tarkoituksia varten on myös ollut jo pidempään odottamassa. Toiseen aloitin jo aikoja sitten siirtää Alexista ottamiani lukuisia videoita. Tehdessäni lähden usein etsimään jotakin, jolloin osun sattumalta johonkin muuhun. Nyt haaviini osui blogin aloitus 18.12.2012. Julkaisen sen nyt tässä:

 

18.2.2012.

Jotkut päivät tuntuvat jäävän välistä pois kuten eilinen. Torstaina syntyi kolmas lapsenlapseni, iso poika (4.250 g), jota vielä ole nähnyt muuten kuin kännykkäkuvan kautta. Kaikki meni hienosti. Vein tyttäreni aamulla Hyvinkään sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten. Olin nukkunut edellisen yön huonosti, kun mietin, että voisin vaikkapa jäädä mukaan seuraamaan synnytyksen kulkua. Niin ei sitten kuitenkaan käynyt vaan jatkoin takaisin kotiin käyden matkalla valokuvaamassa kaunista aamupäivää. Lapsi syntyi sitten iltapäivällä kello 15.05. Sain viestin asiasta ruokakauppaan kesken toista puhelinkeskustelua. Palaan varmaan täällä blogissani vauvaan kuvien kera, kunhan tämä pääsee kotiin.

 

Olen tänään viettänyt lepopäivää. Ennen olisin sanonut tätä laiskotteluksi ja sitähän tämä toisaalta on, toisaalta vaalin parempaa olotilaani. Juutuin taas sukuselvitysten maailmaan ja siinä päivä hurahti. Lunta satoi. Lumityöt jätin huoletta huomiselle. Tällä kertaa vietin aivan liian pitkään Kuolemajärvellä Karjalaisten kylän Sirkiän talossa. Kirjasin talossa 1769-1775 ja 1776-1783 asuneita henkilöitä ja jäin sitten jumiin, kun aloin seurata joidenkin sukujen jatkumisia. Huomasin taas kerran, että on todella aiheellista ostaa sukututkimusohjelma, johon voin kirjata tuloksiani saman tien. Alun perin ajattelin tänään lähteä Helsinkiin Kansallisarkistoon, jonne olin lähettänyt pyynnön parista lisäselvitystä vaativasta asiasta. Paperit kuitenkin eivät ehtineet useasta eri paikasta paikalle vaan joudun odottamaan vielä ensi viikkoon. Toisaalta tässä on nyt muutakin tutkittavaa, koska olisi vihonviimeinen aika kirjoittaa seminaarityötäni.

 

16.9.2014

Kisuli, tyttäreni Muru istuu tuntikaudet tuijottamassa minua. Jos lepään sohvalla selälläni, hän hyppää päälleni silitettäväksi ja käy sitten nukkumaan kättäni vasten. Välillä se hyppii katonrajassa kirjahyllyn tai ikkunan päällä. Mitähän ajattelee nytkin, kun tuijottaa minua tätä kirjoittaessani hyvin miettivän näköisenä? "

15.9.2014 Muru seurasi meitä kaikkialle

Myöhemmin oikeasti kaduin sitä, etten jäänyt seuraamaan synnytystä, se olisi ollut ainutlaatuinen kokemus. Äitinsä kyllä videoi tapahtuman. Pikku vauvasta kehkeytyi sittemmin minun eniten kuvaama ja videoima lapsenlapseni. Keväällä 2012 olin jo sairastunut nivelreumaan, mutten tiennyt sitä. Kärsin mielettömästi, mutta en päässyt tutkittavaksi kuin vasta kevään päätyttyä käytyäni lääkärillä monen monta kertaa ja kuultuani aina, että se on kulumaa, nivelrikkoa. Ajattelin tuota kevättä äskettäin, kun polveni tuli juuri nyt ilman sen kummempaa syytä kipeäksi ja on sitä edelleen. Minun oli pakko ottaa särkylääkettä jo yöllä kestääkseni sen. Koska nousemiseni sängystä vaikeutui, en voinut olla ajattelematta tuota kevättä. Silloin minulla oli viikkoja, kun minun oli vaikeuksia nousta ylös tuolilta, sohvalta tai sängystä. Käytin aikaa minuuttikaupalla siihen, että kehoni hyväksyi aivoista tulevan käskyn. 

Tähän aikaan vuotta, syyskuussa 2014 Alex sai pikkuveljen, joka oli downlapsi. Oli selattava valokuvia, jotka tuovat muistot kovin lähelle. Niitä saattaa tippua kuvitukseksi tähän postaukseeni. Ehkä.

14.9.2014 asuin silloin vielä evakossa talossa, jota ei enää ole. Muutin pois takaisin kotiini aivan syyskuun lopussa.

Valokuvien siirto järjellisiin hakemistoihin uudelle kovalevylle vaatii ennen sen toteutumista suunnittelua. Samalla en voi olla pohtimatta elettyä elämääni, suhteitani perheeni jäseniin, suhdetta omaan itseeni, tekemisiäni, valintojani. Naisen huone, oma huone sisältää minulle koko maailman. Minusta ei voi enää tulla tutkimusmatkailijaa siinä mielessä kuin lapsena haaveilin, mutta minulle kuten meille kaikille riittää tutkittavaa suvussamme, perheessämme ja omassa elämässämme.

Tältä paikalla näytti 5.9.2021. Koko muukin ympäristö on kokenut valtavia muutoksia.

Olen varmaan kirjoittanut aikoinaan enemmän siitä ajasta, kun asuin siellä ja miksi alue kiinnostaa minua edelleen.

Suunnittelu vie aikaa, koska välillä on paneuduttava muihin asioihin. Missä olit tiistaina 11.9.2001? Se oli vähän samanlainen kokemus, kuin John F. Kennedyn kuolema 22.11.1963. Muistamme tarkalleen hetken ja paikan, missä kuulimme asiasta.  11.9.2001 olin Helsingissä tulossa hammaslääkäriltä Albertinkadulla. Olin kiiruhtamassa bussiin linja-autoasemalle, siihen Lasipalatsin ja sen viereisen rakennuksen väliin, josta kauemmas lähtevät bussit lähtivät, niin myös Tuusulan bussi. (Kampin uutta  asemaa ei vielä silloin ollut.) Oli varmaan kiire kotiin viemään vanhaa koiraani ulos. Olin tullut Simonkentän hotellin rappujen kautta alas aukealle, kun puhelimeni soi. Kello lienee ollut jotakin kello neljän jälkeen, ehkä 16.40–16.50. Sisareni Raija soitti ja kertoi, mitä oli nähnyt televisiosta. Sitä oli vaikea uskoa.

Oman elämän pienienkin tapahtumien muistaminen on aina yhtä kouriintuntuvaa, kun selailen valokuvia, joista monet voisin tuhota, mutta huononakin niillä on kerrottavaa. 

Tässä alue toiselta puolelta 5.9.2021