Naisen oma huone

Jatkan aiemmin viikolla aloittamaani blogia, jolle tänään keksin nimeksi ”Naisen oma huone”. Se voisi olla myös Virginia Woolfia matkien ”Oma huone”, joka voisi yleisesti ottaen olla parempi nimi, koska se sopii otsikkona kaikille ihmisille. Mutta olihan edellinen otsikkoni ”Nainen menneisyydestä”. Tällekin nimelle on paikkansa.

18.9.2014

Luin sunnuntain Hesarista, että Angela Merkel on vasta tänä vuonna tunnustautunut olevansa feministi sanoen, että kaikkien maailman ihmisten pitäisi olla feministejä. Jaamme siis saman käsityksen, joka minulla on ollut, en edes tiedä mistä saakka, oletettavasti siis syntymästäni asti. Se oikeuttaa minut myös käyttämään mies/nainen ja poika/tyttö-nimityksiä, jotka tuntuvat olevan joillekin nuoremmille sukupolville kauhistus. Ymmärrän myös toisenlaiset vaihtoehdot, olenhan aina pitänyt itseäni androgyyninä eli kolmanteen sukupuoleen kuuluvana. Siksi en ole myöskään koskaan erottanut miehiä ja naisia feministisessä ajattelussa. Sukupolveni lienee vallankumouksellisempi ja vapaampi kuin myöhemmät sukupolvet huolimatta elämän muuttumisesta helpommaksi. Tosin on varmasti vaikea navigoida entistä sekaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Ja kuten tiedämme tasa-arvon hyväksi on maailmanlaajuisesti ja Suomessakin tehtävä vielä paljon.

Mutta, mutta… Olen silti aina ollut myös nainen, joka on toivonut, että miehet olisivat jossakin mielessä enemmän naisen kaltaisia. En selitä asiaa enempää. Nainen menneisyydestä on kyllä kokenut oikeasti olevansa nainen ja oppinut vähitellen, ainakin miessuhteissaan, että eromme ovat usein valtavat. Siksi kaiken tuskan jälkeen olisin halunnut olla epämääräinen, en kumpikaan. Kaipa vanha nainen voi olla vihdoin täysin vapaa.

Fjällbon puisto 9.9.2021

Kun luen enemmän vanhoja päiväkirjojani ja tutkin valokuviani, kirjoitan tai joudun kirjoittamaan enemmän tästäkin aiheesta.  Sulkeuduin joinakin päivinä naisen huoneeseeni kirjoittamaan, koska harvalla miehellä on tällaista kotia, päiväkirjoja ja valokuvia lapsuudesta saakka. Rakastumisten tuskaa, väsymystä, lasten hoitoa ja kasvatusta, yksinhuoltajuutta, kaupassa käyntiä ja ruoan laittoa, pyykkäystä ja syyllisyyttä kaikesta tekemättömästä. Töissä miehiä pienempää palkkaa, aina kiire hakemaan lapsia hoidosta.  Ei omaa huonetta, vain keittiön pöytä.

Fjällbo 20.9.2014 samalla paikalla kuin edellisessä kuvassa

 

Palaan aiemmin aloittamaani blogiin. Olenhan ollut tutkimassa aineistojani ja levittämässä niitä ympäri huoneita. Olen selittänyt. Aineistojen järjestäminen vaatii suunnittelua, jonka usein unohdan. Käännän itsessäni toisen vaihteen päälle. 

 Sitten juostessani avaamaan oven ovikellon soidessa, romahdan vatsalleni lattialle.  Rintani ottavat vastaan, mutta nyt oikea rinta on mustelmilla ja kylkiluut sen alla tuntuvat kipeiltä niin, että jotkut liikkeet tuntuvat pahalta.  Oikea polveni oli jo ennestään kipeä, sekin tärähti.  Kompastuin lattialle keräämääni kasaan, kun unohdin, etten ole enää nuori tyttö. Tämä viikko on paras ottaa kevyemmin. Iltaisin on vaikeinta, särkylääke auttaa vähän.

23.9.2013

Kaikki digitaaliset aineistoni ovat nimittäin myös odottamassa järjestämistä. Ostin uuden 1 terran kovalevyn, joka painaa vain murto-osan entisten painosta. Pari muistitikkua tiettyjä tarkoituksia varten on myös ollut jo pidempään odottamassa. Toiseen aloitin jo aikoja sitten siirtää Alexista ottamiani lukuisia videoita. Tehdessäni lähden usein etsimään jotakin, jolloin osun sattumalta johonkin muuhun. Nyt haaviini osui blogin aloitus 18.12.2012. Julkaisen sen nyt tässä:

 

18.2.2012.

Jotkut päivät tuntuvat jäävän välistä pois kuten eilinen. Torstaina syntyi kolmas lapsenlapseni, iso poika (4.250 g), jota vielä ole nähnyt muuten kuin kännykkäkuvan kautta. Kaikki meni hienosti. Vein tyttäreni aamulla Hyvinkään sairaalaan synnytyksen käynnistystä varten. Olin nukkunut edellisen yön huonosti, kun mietin, että voisin vaikkapa jäädä mukaan seuraamaan synnytyksen kulkua. Niin ei sitten kuitenkaan käynyt vaan jatkoin takaisin kotiin käyden matkalla valokuvaamassa kaunista aamupäivää. Lapsi syntyi sitten iltapäivällä kello 15.05. Sain viestin asiasta ruokakauppaan kesken toista puhelinkeskustelua. Palaan varmaan täällä blogissani vauvaan kuvien kera, kunhan tämä pääsee kotiin.

 

Olen tänään viettänyt lepopäivää. Ennen olisin sanonut tätä laiskotteluksi ja sitähän tämä toisaalta on, toisaalta vaalin parempaa olotilaani. Juutuin taas sukuselvitysten maailmaan ja siinä päivä hurahti. Lunta satoi. Lumityöt jätin huoletta huomiselle. Tällä kertaa vietin aivan liian pitkään Kuolemajärvellä Karjalaisten kylän Sirkiän talossa. Kirjasin talossa 1769-1775 ja 1776-1783 asuneita henkilöitä ja jäin sitten jumiin, kun aloin seurata joidenkin sukujen jatkumisia. Huomasin taas kerran, että on todella aiheellista ostaa sukututkimusohjelma, johon voin kirjata tuloksiani saman tien. Alun perin ajattelin tänään lähteä Helsinkiin Kansallisarkistoon, jonne olin lähettänyt pyynnön parista lisäselvitystä vaativasta asiasta. Paperit kuitenkin eivät ehtineet useasta eri paikasta paikalle vaan joudun odottamaan vielä ensi viikkoon. Toisaalta tässä on nyt muutakin tutkittavaa, koska olisi vihonviimeinen aika kirjoittaa seminaarityötäni.

 

16.9.2014

Kisuli, tyttäreni Muru istuu tuntikaudet tuijottamassa minua. Jos lepään sohvalla selälläni, hän hyppää päälleni silitettäväksi ja käy sitten nukkumaan kättäni vasten. Välillä se hyppii katonrajassa kirjahyllyn tai ikkunan päällä. Mitähän ajattelee nytkin, kun tuijottaa minua tätä kirjoittaessani hyvin miettivän näköisenä? 

15.9.2014 Muru seurasi meitä kaikkialle

 

Myöhemmin oikeasti kaduin sitä, etten jäänyt seuraamaan synnytystä, se olisi ollut ainutlaatuinen kokemus. Äitinsä kyllä videoi tapahtuman. Pikku vauvasta kehkeytyi sittemmin minun eniten kuvaama ja videoima lapsenlapseni. Keväällä 2012 olin jo sairastunut nivelreumaan, mutten tiennyt sitä. Kärsin mielettömästi, mutta en päässyt tutkittavaksi kuin vasta kevään päätyttyä käytyäni lääkärillä monen monta kertaa ja kuultuani aina, että se on kulumaa, nivelrikkoa. Ajattelin tuota kevättä äskettäin, kun polveni tuli juuri nyt ilman sen kummempaa syytä kipeäksi ja on sitä edelleen. Minun oli pakko ottaa särkylääkettä jo yöllä kestääkseni sen. Koska nousemiseni sängystä vaikeutui, en voinut olla ajattelematta tuota kevättä. Silloin minulla oli viikkoja, kun minun oli vaikeuksia nousta ylös tuolilta, sohvalta tai sängystä. Käytin aikaa minuuttikaupalla siihen, että kehoni hyväksyi aivoista tulevan käskyn. 

Tähän aikaan vuotta, syyskuussa 2014 Alex sai pikkuveljen, joka oli downlapsi. Oli selattava valokuvia, jotka tuovat muistot kovin lähelle. Niitä saattaa tippua kuvitukseksi tähän postaukseeni. Ehkä.

14.9.2014 asuin silloin vielä evakossa talossa, jota ei enää ole. Muutin pois takaisin kotiini aivan syyskuun lopussa.

Valokuvien siirto järjellisiin hakemistoihin uudelle kovalevylle vaatii ennen sen toteutumista suunnittelua. Samalla en voi olla pohtimatta elettyä elämääni, suhteitani perheeni jäseniin, suhdetta omaan itseeni, tekemisiäni, valintojani. Naisen huone, oma huone sisältää minulle koko maailman. Minusta ei voi enää tulla tutkimusmatkailijaa siinä mielessä kuin lapsena haaveilin, mutta minulle kuten meille kaikille riittää tutkittavaa suvussamme, perheessämme ja omassa elämässämme.

Tältä paikalla näytti 5.9.2021. Koko muukin ympäristö on kokenut valtavia muutoksia.

Olen varmaan kirjoittanut aikoinaan enemmän siitä ajasta, kun asuin siellä ja miksi alue kiinnostaa minua edelleen.

Suunnittelu vie aikaa, koska välillä on paneuduttava muihin asioihin. Missä olit tiistaina 11.9.2001? Se oli vähän samanlainen kokemus, kuin John F. Kennedyn kuolema 22.11.1963. Muistamme tarkalleen hetken ja paikan, missä kuulimme asiasta.  11.9.2001 olin Helsingissä tulossa hammaslääkäriltä Albertinkadulla. Olin kiiruhtamassa bussiin linja-autoasemalle, siihen Lasipalatsin ja sen viereisen rakennuksen väliin, josta kauemmas lähtevät bussit lähtivät, niin myös Tuusulan bussi. (Kampin uutta  asemaa ei vielä silloin ollut.) Oli varmaan kiire kotiin viemään vanhaa koiraani ulos. Olin tullut Simonkentän hotellin rappujen kautta alas aukealle, kun puhelimeni soi. Kello lienee ollut jotakin kello neljän jälkeen, ehkä 16.40–16.50. Sisareni Raija soitti ja kertoi, mitä oli nähnyt televisiosta. Sitä oli vaikea uskoa.

Oman elämän pienienkin tapahtumien muistaminen on aina yhtä kouriintuntuvaa, kun selailen valokuvia, joista monet voisin tuhota, mutta huononakin niillä on kerrottavaa. 

Tässä alue toiselta puolelta 5.9.2021