torstai 9. syyskuuta 2021

Nainen menneisyydestä

Alkuviikon kaksi ensimmäistä arkipäivää ovat minulle lähes aina sisäänpäin kääntymisen päiviä. Se johtunee siitä, että suurimman lääkemäärän nivelreumaani otan sunnuntaina. Siihen sisältyy mm. Trexan-tabletit, joiden takia minun on käytävä kolmen kuukauden välein verikokeissa. Täältä voit käydä lukemassa ko. lääkkeestä. Tablettien määrää lisättiin parisen vuotta sitten, kun aloin kärsiä nilkkakivuista. Mieluiten olisin ottamatta niitä ja paria muutakin lääkettä, mutta en uskalla enää lopettaa lääkitystä. 

Puolet kasveistani on vielä parvekkeella. Nämä ovat toistaiseksi jo päässeet "arkistohuoneen" ikkunalle. Noista keskimmäisistä  tulee vielä monta ruukkua lisää, kun erotan nukkatyräkin siementämät omiin ruukkuihinsa.

 

Trexan vaivasi minua jo vuosia sitten ja jätinkin sen aikoinaan pois kahdeksi vuodeksi, mutta sitten oireet pahenivat ja piti aloittaa uudelleen. Parisen vuotta sitten vaikka en jättänyt lääkettä pois, ongelmia syntyi taas erityisesti nilkkojen kipeydyttyä. Vaivani alkoivat olla pahimmillaan keväästä 2019 alkaen. Podin koko sen vuoden. Vasta vähän ennen pandemian alkua asiat alkoivat olla kunnossa. Mainitsin siitä blogissani 19.2.2020.  

Oli vuosi 1994.

Ihmettelen nyt usein, kuinka moni asia jäi minulta silloin väliin jaksamisen takia. Tietenkin olen ollut erityisen aktiivinen koko ajan, mutta… Kuvien ottaminen ainakin väheni.  Samana vuonna lapsenlapseni Alex aloitti koulun ja jouduin ottamaan vastuuta hänen viemisistään ja hakemisistaan. Korona-aikana olen kokenut parempia aikoja, vaikka ne ovat nostaneet esiin muita mietittäviä asioita. 

18.12.2015

Kun luin vanhoja blogejani, olen erityisen hyvin yrittänyt välttää ongelmiani ollen kirjoittamatta sairaudesta ja lääkkeistä. Olemme ylipäänsä erityisen hyviä peittämään ikäviä asioita ja elämää hankaloittamia asioita. Se ei oikein sovi suomalaiseen sitkeyteen, sisuun ja kestämiseen. Joko kaunistelemme tai vältämme ongelmallisia aiheita. 

En halunnut, että kukaan kiinnittäisi liikaa huomiota nilkkakipuihini ja niiden ja muiden olotilojen tuomiin vaikeuksiin. Kenenkään ei missään nimessä pitänyt ainakaan puuttua niihin. Oli vain jaksettava. Ihminen alkaa tehdä valintoja oman olotilansa mukaan ja valikoi sitä tukevat toiminnot. Eikö tämä ole inhimillistä? Tätä kirjoittaessani mietin kyllä, että olisiko sittenkin ollut parempi olla nytkään kirjoittamatta.

Mutta lähellä olevat asiat ovat tärkeimpiä. Toisaalta on niin ja toisaalta ei. 


 

Korona-aikana olen ehkä tarkkaillut enemmän omaa olotilaani ja välillä surrut raihnaista itseäni. Erityisen hienoa on ollut aina, kautta aikain paneutua muihin asioihin ja kirjoittaa niistä. Olen aina käsitellyt omaa ja sukuni entistä elämää. Viime aikoina oman historian käsittelyn nopeuttaminen on ollut mielessä. Siihen viittasin edellisessä blogissani ja olen ehkä maininnut aiemminkin. Tosin yhteenkin asiaan, päivään, vuoteen ja valokuvaan sisään meneminen on kuin iäisyys ja tuo mukanaan sata tai tuhat muuta ajatusta.

Äiti (oikealla) oli tullut kylään keväällä 1993 ja kävimme hänen ystävänsä Anun luona.

 

Nykyään on muotia kirjoittaa autofiktiota, jota myös pidetään pahana osaksi siksi, kun sen kuvitellaan olevan helppoa. Kirjoittaminen voi olla helppoa, mutta myös vaikeata. Kirjoittaminen on monelle myös terapiaa. Sanotaanhan, että melkein kaikilla suomalaisilla on kaapit täynnä tekstejä, joita ei koskaan julkaista missään. Kun aika jättää ihmisen, niin kaikki tekstit, päiväkirjat ja kirjeet tuhotaan, heitetään roskikseen. Jälkipolvet eivät pysty niitä setvimään, jollei kirjoittaja itse sitä tee. Minusta on sääli heittää kaikki päiväkirjavihkoni menemään ilman, että tutkin niitä löytääkseni edes jotakin selitystä, miksi kaikki meni niin kuin meni. 

Kaiken lisäksi minähän kirjoitan vain blogeja. Jos julkaisen kirjan, olen suodattanut siihen tiedon jo muulla tavalla käsittelemistäni asioista. Onkohan niin?  Kirja on siis myös autofiktiota. Positiivista on, että voin lisätä siihen jotakin fiktiivistä. Toisaalta on pakko tehdäkin niin, koska sukuni osalta vain minä ja minun vanhempani ja jo kuolleet ihmiset voin ottaa mukaan. Mietin jo, voisinko minäkin olla siinä fiktiivinen henkilö. Muutkin voisivat päästä siihen tunnistamattomina, anonyymeinä olentoina kuten ilmiselvästi toivovat. Tätä aion käsitellä vielä myöhemmin. Lukija huomaa sen sitten.

Kävimme sisareni luona Turun Hirvensalossa (kesä 19939 ja pojat kiipesivät laskettelumäen huipulle, minä mukana tietysti kameran kanssa.

Ajattelin taas vaihteeksi omaa 1990-lukuani. Samalla kauhistelin, miten nopeasti aika on kulunut. Kun 1977 täytin 30 vuotta olin pari vuotta vanhempi kuin vanhin lapsenlapseni nyt. Yksi avioliittoni oli särkynyt jo vuosia aiemmin ja olin tyttäreni yksinhuoltaja. 

Pari vuotta myöhemmin 1979 olin menossa uusiin naimisiin. Nyt jätän vielä 1980-luvun käsittelemättä, vaikka olen siitä ajasta kirjoittanut aiemmin joitakin blogeja käsitellen lähinnä kohokohtia. Syksyllä 1992 lähdin siitäkin avioliitosta vain kassi kädessä ja muutin elämään yhtä vaikeata elämää kuin 1970-luvulla, jota en ole myöskään ollut vielä valmis käsittelemään. Kysyn, miksi ihminen valitsee eron ja köyhän elämän järjestyksessä olevan elämän sijaan? Ehkä se selviää minulle ajan kanssa. 

Mattoja kävin pesemässä Marjaniemen rannassa, kun äitini ystävä Anu asui melkein pesupaikan vieressä.

 

Tiedän kyllä, että yksi syy on kiihkeä rakkauden ja hyväksymisen kaipuu, toisen ihmisen etsintä. Kaiken pitäisi olla täydellistä ilman mitään rikkeitä, aukkoja, ongelmia. Oma itse on täydellinen paketti, mutta mistä löytää sen toisen vielä täydellisemmän ihmisen rinnalle. Nuorena ihmisellä on vielä vaihtoehtoja, mutta valinta on vaikea. Useimmiten valitsemme väärin, koska emme tiedä kaikkea. Minullakin oli ennen 1990-luvun puoliväliä useita vaihtoehtoja, mutta kaikki olivat ongelmallisia. Nyt ymmärrän, että vaihtoehtoni pähkäilivät samojen kysymysten äärellä. Toisin sanoen, kysymys koskettaa tavalla tai toisella kaikkia ihmisiä. Onhan kai toki niitäkin, joiden perhe-elämä on yhtä ja pelkkää autuutta alusta loppuun.


 

Olin itse tajuamassa totuuden, että paras vaihtoehto olisi ollut vain mennä eteenpäin yksin. Loppujen lopuksi seurasin tapahtumien kehitystä sivusta. Toisillakin ihmisillä oli sanomista ja erilaista valtaa vaikuttaa. Katselin ja kuuntelin kommentoimatta ja mitään päättämättä tapahtumien erikoisia käänteitä. Minulle se oli opin ja aiempien omien päätösten analysoinnin paikka. Toisille se saattoi olla opin lisäksi peiliin katsomisen paikka. Ovet jäivät auki, kukin alkoi miettiä omaa elämäänsä. Huikeata, vaikkei kuitenkaan niin erityistä.

Lukiessani muistot tulevat hyvin lähelle. Kaikkea en ole kirjoittanut, mutta muistan. Aloin kiinnittää itseni sijasta entistä enemmän huomiota muihin ihmisiin, ystäviin ja luontoon. Kirjoitin ystävieni ongelmista. Monilla tuntemillani ihmisillä oli samanlaista. Myöntäisivätkö he nyt sen?

 

1990-luvulla molemmat vanhempani olivat vielä elossa. Kävin äitini kanssa kaksi kertaa Karjalassa (1991 ja 1997). Tässä hän soitti isälle kännykästäni kesäkuussa 1997, kun olimme lähdössä paluumatkalle.


50-vuotispäivää ennen ja jälkeen ihmisen hormonit tekevät myös tehtävänsä. Olemme kuin myrsky, joka etsii toista puoliskoaan. Olin silloinkin myös filosofinen, mietiskelyyn taipuvainen, ajattelin, miten muut ovat kokeneet tapahtumat. Näin erikoisen unen, joka näin jälkikäteen luettuna kuvasi syyllisyyden tunnettani jätettyäni aiemman perheeni. Olin kirjannut useampia unia. Viihdyin myös todella hyvin ”omassa nahassani” eli ihailin tyyneyttäni ja levollisuuttani huolimatta kaikista myllerryksistä. Olemme vielä silloinkin yhtä kuolemattomia kuin nuorempina?

Olenpa kirjoittanut paljon. En jaksa lukea kaikkea, mutta en voi vielä hävittää, jos edes hävitän noita vihkoja, koska saan niistä päivämääriä ja selityksiä valokuvilleni, joita lojuu albumeissa ja laatikoissa ilman ajankohtaa. 

Olen skannannut vain pienen osan 1990-luvun valokuvista ja niin taitaa jäädäkin.

Päiväkirjoissani on siis paljon aineistoa käsiteltäväksi sen lisäksi, että ne kertovat minulle, kuinka olin pitkään kahden vaiheilla tärkeimmän suhteen jatkosta. Olisi kiva saada vielä selville, mikä sen ratkaisi. Tiedän kyllä, että ratkaisut eivät koskaan ole yksin jostakin tietystä asiasta johtuvia vaan niihin vaikuttaa moni muukin asia. Tässä vähän minun autofiktiotani. Hidasta, mutta selventävää.  Hävittämisen suhteen voisin mainita, että minusta on samantekevää, mitä niille tapahtuu, kun minua ei enää ole.

Nainen menneisyydestä ei siis tällä kertaa ollut kukaan minua kiinnostavampi esiäitini vaan minä itse kelaamassa mennyttä elämää. Ihmisten elämä on nykyään paljolti siirtynyt sosiaaliseen mediaan, Facebookiin ja Instagramiin, jossa hehkutetaan kaikkea meneillään olevaa kivaa. Nuorena tai nuorempana kuin minä, ihminen usein tuntee olevansa tapahtumien keskipisteessä, niin tunsin minäkin aikanaan. Jossakin vaiheessa elämä hiljenee. Niin on käynyt nytkin, suurin syyllinen on tällä kertaa ollut korona. Samanlaista yhteyttä ei loppujen lopuksi saa virtuaalisesti, vaikka olemme jo pitkään uskotelleet niin itsellemme.

Muuten kun kahden päivän sisäänpäin kääntyminen päättyy, herään usein seuraavina päivinä päänsärkyyn. Mitähän kuvia tähän liittäisin? Kuvat eivät todellakaan aina kuvaa blogiani. Etten vaan olisi jo aiemmin kirjoittanut blogia samalla otsikolla?


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti