lauantai 18. syyskuuta 2021

Lumoavaa kirjoittamista

Kuten olen varmasti jo sata kertaa maininnut, niin olen mittavan selvitysurakan alussa. Se ei tunnu kyllä etenevän mitenkään, kun aina löydän jotakin muuta. On aika hurjaa, että minulla on ainakin neljältä vuosikymmeneltä vaikkapa pelkkiä vihkoja ja irtolehtiä täynnä merkintöjä, jotka olen kirjoittanut kuin kirjeinä kunakin aikana rakkauteni kohteena olleille henkilöille. Niitä on nyt aika vaikea käsitellä. Silti ne sisältävät paljon muutakin kuin imeliä sanoja kullekin kohteelleni. Näitä muita rippeitä tekstin seasta tutkin haukan silmin. Olen sittemmin 2000-luvulta alkaen palannut normaaliin päiväkirjan kirjoittamiseen kuten nuorena tyttönä. Tosin päiväkirjat ovat usein paisuneet myös muistiinpanoilla ja kaikella muulla sälällä.  

Varhain viime keväänä Tuusulanjoen laaksossa kuvaaman menossa. 2.6.2021

Satuin viimeksi kirjastossa käydessäni lainaamaan uutuushyllystä Terhi Rannelan kirjan ”Kirjeiden lumo”, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Saatatte arvata, miksilainasin sen. Tietenkin nimen takia. Kaikki muut lainaamani kirjat liittyivät historiaan kuten yleensäkin. Nuoren kirjailijan teos sisältää minulle hyvin paljon todella tuttuja asioita, mutta sen voima on siinä, että se inspiroi minua jatkamaan kirjoittamistani olkoonkin, etten ehkä koskaan saa unelmiani toteutettua.  Terhi Rannelan kirjoittamien kirjojen luettelo on mittava enkä edes kuvittele, että ehtisin tai edes haluaisin lukea niitä. Mutta aina voin oppia paljon kirjallisuuden koulutusta saaneelta kokeneelta nuorelta kirjailijalta.


Selasin luetteloa hänen kirjoittamistaan kirjoista ja löysin sieltä teoksen ”Kesyt kaipaavat, villit lentävät – matkapäiväkirjani sivuilta”. Karisto 2018. Hurjaa. Kuten olette ehkä huomanneet, tuskailen parhaillaan omien arkistojeni kanssa. Miten olen voinutkin päästää tilanteen näin pitkälle? Minulla on paljon kirjeitä (muiden ja omiani), päiväkirjoja ja myös matkapäiväkirjoja.  Aina välillä joku niistä on kadoksissa. Mietin, että olenko edes kirjoittanut matkapäiväkirjoja vai onko jotakin hukkunut.  Nuorena matkapäiväkirjat sisältyivät päiväkirjaan ja niin joskus muulloinkin. Täältä pääset Terhi Rannelan kotisivulle.

Kirjeiden lumoa lukiessani huomasin kirjassa jotakin samaa kuin aikoinaan lukemissani Julia Cameronin kirjoissa on. En huomannut hänen mainitsevan Julia Cameronia kirjassa enkä löydä hänen kirjojaan kirjallisuusluettelossa, mutta osuttuani hänen kotisivulleen, hän kirjoittaa siellä aamusivujen kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut Julia Cameronin kirjasta ”Tyhjän paperin nautinto” lokakuussa 2018. Tästä pääset lukemaan blogini ”Tyhjä paperi”. Olen todellakin kirjoittanut siihen jo 2005 valmiiksi omistuskirjoituksen vanhimmalle lapsenlapselleni. Hyllystäni löytyy myös teos ”Tie luovuuteen” ja "Tie Luovuuden sydämeen". Voin suositella myös Natalie Goldbergin kirjoja, joista minulla itselläni on ainakin ”Luihin ja ytimiin”. Mainitsemani kirjat olivat minulle tärkeitä, kun aloin 2000-luvulla valmistautua eläkkeelle lähtemiseen.

Kirjoittamiseen ja opiskeluun paneutuminen olivat silloin mielessäni. Vuosien kuluessa olen suositellut näitä kirjoja myös muille.  Kirjat olivat varmaan minulle hyvä ponnahduslauta blogin aloittamiseen keväällä 2008. Elämäni hektisyys yllätti minut usean vuoden ajaksi. Onneksi olin ehtinyt aloittaa. Päiväkirjan ja kirjeiden kirjoittaminen kulkivat sentään rinnalla koko ajan. Valitettavasti ne ovat harventuneet viimeisten vuosien aikana eri syistä.

Olen sentään bloggausaikanani kirjoittanut aika paljon juuri kirjoittamisesta, kirjeistä, päiväkirjoista ja kaikesta niihin liittyvästä. Olen ottanut aikanaan monia henkilöitä, myös nuoruuden tai myöhemmän ajan kirjeenvaihtoystäviä esille. Olen kirjoittanut vanhempieni kirjeistä. Olen kertonut, miten kirjeet ovat säilyneet. Kirjeilläkin on historiansa. Minulla on tallella omia kouluvihkojani, jopa muidenkin ja tietenkin valtava määrä päiväkirjoja. On pieni raapaisu valita kirjoittaminen jostakin yhdestä aiheesta, kun aiheita on satoja tai tuhansia. Voisin tähän laittaa linkkejä juuri niihin postauksiin. Lupaan lisätä niitä myöhemmin. Jos muistan.


Aivan päällimmäisenä työpöydälläni uudempien 2010-luvun päiväkirjojen päällä on vihreäkantinen (muovia) vihko, jonka kanteen olen kirjoittanut, että se sisältää päiväkirjakirjauksia ajalta 28.7.1961-30.10.1961. Avaan sen summamutikassa ja edessäni on sunnuntai 10.9.1961 siis melkein tasan 60 vuotta sitten. Olin silloin 14-vuotias.

” Hei pitkästä aikaa. (edellisen kerran olin kirjoittanut torstaina 7.9.) Minulla on aina hyvin vähän aikaa kirjoittaa sinulle (siis päiväkirjalle). Nytkin kirjoitan melkein samalla kun luen ruotsin läksyä. Ulkona on kylmää, vaikka näyttääkin lämpimältä. Isä polttaa pellolla pahnoja. Tulenlieskat lähtevät kuin lentoon ja sammuvat sitten. Ritisee kovasti. Jostakin kuuluu leikkuupuimurin ääni. Taivas on taas omalla tavallaan kaunis.

Minulla ei ole koulutapahtumista paljon kerrottavaa. Kaikki on hyvin tavallista. Näen E:tä (pitkäaikainen ihastukseni, joka ei koskaan saanut tietää sitä) harvoin, mutta ajattelen häntä sitä enemmän. Näin eilen ”Onetwon”. Sinä päiväkirjani et tiedä, kuka hän on. Talvella joulun jälkeen olin rakastunut (?) häneen. Hän katselikin aina minua ja hymyili hiukan. Olin silloin onnellinen. Näin hänet aina joskus. Kumminkin muistan erään päivän. Silloin oli tiistaipäivä viime helmikuussa. Kaupungissa oli markkinat. Satoi vettä. Tulin linja-autoasemalle ja jäin seisomaan ulos seinän viereen. Olin märkä. Katselin ihmisiä, jotka tulivat kuuntelemaan erästä miestä, joka soitti haitaria. Silloin näin Hänet. Sanoin häntä silloin Häneksi. Hän tuli siihen ja katseli aina välillä minua. Olin silloin häntä täynnä. Kerran näytin hänet T:lle (hyvä ystäväni), joka sanoi tietenkin, ettei hän ole minkään näköinen, mutta myöhemmin hän sanoi tätä komeaksi. Sillä tavalla menetin hänet. T kertoi joka päivä, kuinka ”Onetwo” oli hymyillyt hänelle. Tappelimmekin hänestä syntymäpäivänäni tullessamme autolta pitkin metsätietä Ahoisista. Päätin unohtaa hänet emmekä enää puhuneet hänestä. Tiedän, ettei hän välitä T:stä yhtään. Eilen hän katseli minua, mutta T oli taas heti rakastunut häneen kuten ennenkin. Ei ”Onetwo” mikään kamalan komea ole. Hän on aika lyhyt, ruskeatukkainen poika. (hänen oikeaa nimeään en koskaan tiennyt, muistan enää vain hämärästi, todennäköisesti hän opiskeli lyseossa)

Nyt minulle on E, jota rakastin jo silloinkin kun näin ”Onetwon”.”

14-vuotiaana olin tietenkin aina ”rakastunut” johonkin. Mutta mitään sen lähempiä suhteita ei koskaan syntynyt, vaikka oli syntymässä, mutta ne katkesivat mahdottomuuteensa. Tuossa vaiheessa kirjoitin myös henkilöiden nimet ja monia olen voinut tunnistaa myöhemmin. Samanlainen vilkuilu tyttöjen ja poikien välillä oli yleistä. Vuosien mittaan ystäväni T sotki montakin orastavaa ihastuksen alkuani. Koska meillä on edelleenkin olemassa yhteys, olen monta kertaa miettinyt, voisinko joskus lukea päiväkirjaani hänelle ja haastatella häntä hänen samanaikaisista muistoistaan. Ehkä emme koskaan pääse niin pitkälle. Ei se ehkä ole tarpeenkaan.

Minusta on todella olemattomasti valokuvia ennen vuotta 1962 paitsi joitakin lapsuuden kuvia. Välttelin kameraa ja kun kuvasin itse, en enää päässyt helposti valokuviin. Toisin on nyt. Selfiet olivat pelastus! Tämäkin kuva lienee kesältä 1963. Päiväkirjoista selviää varmasti päiväkin.

Nyt lukiessani päiväkirjoja, olen siis kiinnostunut edellisiä ihastumisia enemmän kaikesta muusta, mitä olen kirjoittanut. Kerron säästä, urheilutapahtumista, kirjoitan välillä tarinoita/satuja, mitä kotona tai pellolla tehdään, perheestäni, vaatepulastani, koulutunneista, opettajista ja vaikka mistä. Kaipa nuorilla ihmisillä on tuossa iässä ihastuminen toisiin yksi tärkeimpiä asioita. Ujolle maalaistytölle tutustuminen poikiin oli mahdoton asia. Siksi yrityksistä ja pettymyksistä oli kiva kirjoittaa.

Monta 1960-luvun tarinaa olen kirjoittanut näissä blogeissani, mutta enemmän niitä on toisessa blogissani, jonne en ole aikoihin kirjoittanut, vaikka loin sen aikanaan juuri tätä tarkoitusta varten. Nimessäkin on maininta salaisista papereista http://salaisetpaperit.blogspot.com.  Alaotsikkona on kuitenkin ”Kirjoituksia polun varrelta”. Olen sinne 30.8.2019 kirjoittanut postauksen ”Tulevaisuus ja menneisyys yhtyvät”, jossa käsittelen nyt käsissäni olevaa päiväkirjaa edeltävää opusta. Pääset lukemaan sen täältä.

Tätä päiväkirjavihkoa seuraavasta päiväkirjasta kirjoitin otteita em. blogiin postauksen aiemmin eli 19.8.2015 otsikolla ”Haparointia”. Pääset lukemaan sen tästä.

Olisi aika kirjoittaa sinnekin uusi postaus. Aineistoahan on pilvin pimein. Ehkä aiheena olisi jokin kirjeenvaihto? Tosin kirjoittamisen aika on jälleen pois raivaustehtävistäni, mutta tarvitsen välillä rauhoittumista kirjoittamisen välissä. Enkö ole jo ansainnut sen?

kuva lienee otettu 30.1.1938 Koivistolla

 

Tässä välillä käsiini osui taas äitini päiväkirja, jossa on tosi harvoja tekstejä alkaen 1.1.1974 ja päättyen 16.2. 1978. Seuraavat alkavat 1.6.1993 ja päättyvät 10.11.1996.  Sivuja on kyllä revitty paljon irti. Eli se ei taida olla se sama, josta olen kirjoittanut aiemmin.  Äitini mahdoton halu kirjoittaa onkin siirtynyt sitä tietämättäni minuun.

Tajusin sen nyt lukiessani hänen jatkuvasti voimakkaasti esiin tuomaansa haluun kirjoittaa, joka on kulkenut hänen mukanaan lapsesta saakka. Se ei pääse vapaaksi, koska olosuhteet ovat aina esteenä. Kun hän aloitti uudelleen 1993, hän oli jo 78-vuotias. Seuraavana vuonna syntyi hänen ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa, minun lapsenlapseni.  Hän kirjoitti 31.10.1994 seuraavan tekstin:

"Koskahan minä aloitan sen elämänkertaromaanin. Kerron erään naisen surullisesta kohtalosta, noin 50 vuoden yhtäjaksoisesta pahasta olosta."

Tämä niistä näkökulmista. Äitini olisi tarvinnut sen oman huoneen. 

Lieneekö tässä ensimmäinen isäni äidistä ottama salakuva. Tunnistan myös vieressä istuvan naisen. Mikähän tilaisuus on meneillään sotatoimialueella Karjalan kannaksella? (JR 1)

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti