Maiseman lumous

Aloin viikonlopun touhujen jälkeen kirjoittaa uutta blogia. Valitsin taas aiheeksi rentoutumiskeinoni, sukututkimuksen. Kirjoittaminen on silloin kovin hidasta, koska lähden välillä tutkimaan lisää, tarkentamaan aikaisempia tutkimuksia ja lisäämällä merkintöihini lähdeviitteitä. Sitten kirjoitan taas pikku pätkän blogiini, kunnes taas olen jossakin ja jonkun suvun syövereissä.  Kirjoituksen valmistuminen viivästyy, mutta samalla tulee paljon työtä tehtyä. Toisin sanoen tämä ei ole vielä se kirjoitus. 

28.5.2011 Se taulu näkyy taustalla.

Viikonloppuna haimme Perniöstä pikkuserkkuni ja ystäväni Helmin suuren taulun maisemasta, joka on syöpynyt minunkin sieluni silmiin ja rakkaiden muistojeni joukkoon. Helmi ja hänen miehensä ovat myyneet ison talon (entinen meijeri), jossa he ovat asuneet jo 50 vuotta. He muuttavat kerrostaloon Saloon. Talon yläkerrassa oli Helmin ateljee, neljä huonetta täynnä taidetta ja maalaamiseen liittyviä tarvikkeita. Siellä on myös jokunen keskeneräinen työ. Tauluista on päästävä eroon, koska kaikki eivät mahdu tulevaan asuntoon. 

7.1.2006 Helmin näyttelyssä Perniön Pyynpivossa pikkuserkkujen kanssa.

Yltiöpäisesti ja innostuneesti sanoin, että voisin haluta juuri sen maalauksen. Se on varmaan yksi Helmin suurimmista töistä. Siksi suoriuduimme pyhäinpäivänä matkalle hakemaan maalausta. Se oli sitten viimeinen käynti siinä talossa, jossa kävin ensimmäisen kerran tammikuussa 2006. 

Yhteinen aikamme on ollut minulle tärkeä. Minulla ei ole enää tapana kyynelehtiä menneen ja katoavan maailman edessä. Tiedän kovin hyvin, että oma maailmani hiipuu myös koko ajan. Tämä hetki on vain elettävä rohkeasti ja eteenpäin mennen. On täysin turha jäädä itkemään ja suremaan sitä, mitä meillä on ollut. Siihen ei ole edes aikaa. Sen sijaan on aikaa ajatella ja muistella. Samalla voin olla kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea.  Rakkaat ystävät eivät myöskään koskaan katoa rinnaltamme, kun meillä on muistot.

Helmin ateljeessa täyttämässä vieraskirjaa 7.1.2006

Muistojamme ei ota meiltä kukaan muu kuin ehkä joskus jokin sairaus. Yritän ylläpitää niitä kirjoittamalla. Se on minun tapani surra sen menneen maailman muistojen seurassa. 

Suuri taulu näkymästä vuorten rinteeltä alas kohti etelä-Kreetan rannikkoa kohti kylää ja satamaa nimeltä Kali Limenes seisoo nyt kirjahyllyäni vasten ollen enemmän kuin puolet hyllyn korkeudesta. Onhan taulun korkeus 160 cm. Leveys on 90 cm.  Taulun ja valokuvien kautta voin milloin tahansa palata siihen päivään ja hetkeen, kun Kali Limenesistä pois ajaessamme pysähdyimme luomaan katseen taaksepäin. Oli 16.4.2007. Helmi täytti sinä päivänä 75 vuotta. 

Meillä oli lyhyt yhteinen historia, mutta olimme alusta alkaen kuin sisaruksia. Taide, valokuvaus ja luonto  ystävien lisäksi olivat ne asiat, jotka pelastivat minut tulevaisuudelle niinä vaikeina vuosina ennen eläkkeelle lähtöäni. Ne kannattavat edelleen, vaikka paljon onkin muuttunut. Ne ovat kirkas valon ja energian lähde. Edelleen. Kiitos Helmi!

Niistä Kreetan muistoista olen kirjoittanut muutaman kerran blogeissani. Tässä linkkejä niihin: Kreetan muistoja 6.8.2012, Aikamatkalla 28.12.2012, Oma koti kullan kallis 15.12.2013. On lisäksi useita, joissa olen kertomuksen lomassa jakanut valokuvia.

14.10.2009 Onhan minulla muitakin Helmin maalauksia.

Tänä aamuna pitkästä aikaa joku lapsenlapsistani tarvitsi apuani. Artulla oli ongelmia moponsa kanssa. Hän käy ammattikoulua Keravalla. Herättyäni kauhistelin parhaillaan Amerikan tapahtumia, kun hän soitti ja pyysi kyytiä koululle. Iltapäivällä kun hain hänet koulusta ja vein asioille, keli oli entistä kehnompi. Lunta tuli sakeasti entisen päälle ja tiet olivat äärimmäisen liukkaita.

Tässä välillä monta vanhaa blogikirjoitusta on tullut Facebookin kautta tarjolle, kun olen niitä siellä aikoinaan jakanut. Lisäänkin tähän yhden, joka on odottanut jo tovin. Se on kuuden vuoden takaa, kun toinen luminen talvi oli juuri alkamassa. Se on ihan oikeastikin niitä naiivin naisen kirjoituksia.

Helmin ateljeessa 15.10.2009

 ” 2.11.2010

Maan tuoksu ennen talven tuloa

Tänä aamuna tunsin, että minulla olisi ollut ylimääräinen tunti. Tunne haihtui kuitenkin pian sen jälkeen, kun olin saanut sen tunnin täytettyä postikorttien kirjoittamisella, niiden skannaamisella ja kuvien siirtämisellä palveluun. Moni tätä lukeva ehkä päivittelee mielessään minun tyhmiä touhujani. Voisinhan sen sijaan mennä keräämään ne lehtikasat ja haravoida loput uusiin kasoihin. Se olikin mielessäni, kun aamun pimeydessä nousin postilaatikolta aamulehdet. Voisin jopa leipoa lisää omenapiirakkaa tai sitä suklaaherkkua, jonka resepti oli äskettäin siskoni minulle tilaamassa Hämeen Sanomissa.  Niin olen ajatellut tekeväni jo viikon verran.  Siinä saisin omani, muinaisen perheenäidin lähes unohdetut ”tarpeeni”  täytettyä.  Jos vaikka joku poikkeaa kahville, niin on tarjottavaa. Täytyy myöntää, että ystävän poikkeaminen saa todellakin auringon paistamaan hetkiseksi. 

Kreetalla Elian kylässä, itselaukaistu 19.4.2007

Maailma on niin tavattoman hiljainen tällaisina marraskuun päivinä. Ystäväni sanoikin eilen poiketessaan, ettei tarvitse todellakaan lähteä Lappiin etsimään hiljaisuutta. Kun sitten myöhemmin saatoin häntä kotiinsa saadakseni päivän kävelylenkin, totesin itse saman. Varhaisena iltapäivänä emme nähneet sitten ihmisen ihmistä. Hiljaisuuden lisäksi voimme lumoutua marraskuun uskomattomasta päivän hämäryydestä, upeista jo haalistuneista syksyn väreistä, hetkestä ennen talven saapumista. Ohittamani, villiintynyt rujo omenapuu levitti ympärilleen erikoista tuoksua. Siitä tuli mieleeni, että vielä ennen lumen tuloa pitää ehtiä enemmän haistelemaan näitä jo maanläheisiä syksyn tuoksuja. Kiire, se todellinen tai aina osittain kyllä itse kehittämämme vie meidät aina kauemmaksi luonnosta. Ja meillä sentään on sitä luontoa vielä aivan riittämiin. Ehkä voisin tänään maata hetkisen noissa lehti- ja männynneulaskasoissa?  Mitäköhän kaikenlaista uutta sieltä keksinkään.

Elia

Viime vuonna ensi lumi satoi näillä main 10.11. Teinkin tässä eräänä päivänä sen päivän valokuvista nelikuvaisen ( kuvia oli tosin kymmeniä) kollaasin. Tänä vuonna voimme ehkä odottaa lunta pitempään. Ystäväni Elisa on viettänyt aikaa Levillä. Siellä on jo täysin talvi. Elisa lähetti sieltä minulle muutaman valokuvan sähköpostilla. Enpä sitten tänäkään syksynä ehtinyt käydä pohjoisessa. Omassa lähiympäristössä on tällaiselle puoliksi kylähullulle aivan riittävästi tutkittavaa.

Nyt tosin alkaa tiukempi rupeama opiskeluissa. Laskin, että marraskuussa kuljen Helsinkiin vähintään yli kymmenenä päivänä. Se tarkoittaa, että minun kannattaa lähteä ostamaan Tuusula-kortti, jolla saan reissata sinne ja takaisin mielin määrin 99 eurolla.  Poikkean samalla kirjastoon hakemaan tilaamani kirjat. Huomenna on edessä käynti Valokuvataiteen museossa, jossa olevaan näyttelyyn liittyy seuraava Suomen taidehistorian praktikumin paritehtävä. Yritän karistaa laiskuuden nyt pois itsestäni, sillä tulevalle päivälle on kasaantunut paljon tehtävää. Kun vielä on haisteltava sitä marraskuista maatakin. Leipomista varmaan siirrän eteenpäin.”

Kreetalla huhtikuu 2007. Kuva Heljä Laitinen.

Vaali rohkeutta

Tällä viikolla tuli viisi vuotta täyteen sisareni kuolemasta. Hän oli neljä vuotta minua nuorempi, sisarussarjamme kolmas tyttö. Meitähän on ollut neljä, joista me kolme ponnistelemme edelleen vanhuuden kynnyksellä.  Minä vanhimpana. Anteeksi vaan sisareni, jos luette tätä. Moni nimittäin loukkaantuu, kun mainitaan vanhaksi tai lähellekään sitä.

Eteeni pulpahti samanaikaisesti viiden vuoden takainen blogini, jonka oikeastaan haluan nyt julkaista uudelleen. Olen pariin otteeseen tässä välillä ja useasti jo aiemmin pohtinut rohkeutta. Se on minusta äärimmäisen tärkeä korkeamman luokan hyve ihmisellä. Usein se ymmärretään vain ruumiillisena rohkeutena, urotöinä, mutta se on paljon muutakin.  Olen kirjoittanut aiheesta ainakin näissä blogeissani: 26.8.2014 ja 12.5.2014. Edellisen blogini aikoihin kävin läpi aina silloin tällöin tiettyjä kokonaisuuksia kuten vaikkapa pelkoa, kateutta, rakkautta, ahneutta ja myös rohkeutta.

Olen miettinyt nyt, onko se rohkeutta, kun  julkistaa voimakkaat mielipiteensä pakolaisia ja pakolaispolitiikkaa vastaan. Mielipiteensä saa toki ilmaista, mutta millä tavalla, siihen on aiheellista kiinnittää huomiota. Sanansaattaja lyödään nyt usein maahan hänen kerrottuaan jotakin, joka ei sovikaan rasistisesti ajattelevalle mielelle. Myös valtio ja media joutuvat koko ajan puolustautumaan, samoin moni pehmeämpiä arvoja ja mielipiteitä omaava (suvakki?), koska he joka tapauksessa jäävät altavastaajan asemaan. On masentavaa lukea ihmisten vihaisia kirjoituksia ja toistensa haukkumista. Paras onkin pysytellä poissa ainakin niin kauan, kunnes me kaikki voimme vapaasti keskustella aiheesta ilman henkilökohtaista solvaamista.

Siinä ei taida olla kysymys rohkeudesta, niin kevyesti ikävät kommentit syntyvät ja pilkka lentää. Enemmänkin se on tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Tyhmänrohkeata ja uskaliasta, mutta niin hyväksyttyä tämän päivän Suomessa. Rohkeutta sen sijaan voisi olla heikomman puolustaminen ja asioihin syvällisesti paneutuminen. Aika näyttää, mihin suuntaan olemme menossa.

27.1.2011

Yritystä kohdata rohkeutta

Tänä aamuna kohtasin jälleen surun, jo toisen kerran tässä kuussa. Suru on pysyvä osa elämää. Joudumme useimmiten kohtaamaan sen kuoleman viedessä jonkun läheisemme, perheenjäsenen, ystävän. Se koskettaa meitä aina. Siinä on mukana omat muistot kyseisestä ihmisestä. Siinä yhdistyvät myös ajatuksemme läheisten suruun. Siinä on myös muita ajatuksia, joiden oikeastaan pitäisi tulla siinä vaiheessa tarpeettomiksi. Alamme miettiä omaa itseämme, menetystämme ja tekemättä jättämisiämme. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Siinä minä tulen takaisin siihen rohkeuteen, jota pohdin saadessani ensimmäisen surusanoman alkukuusta. Se pätee myös tähän.

Useina iltoina nukkumaan mennessäni olen ajatellut toivoessani ja rukoillessani, että kaikki kääntyisi sisareni kohdalla vielä parhain päin ja kuinka mielelläni olisin tavannut hänet. Olin siinä uskossa, että hän voi jo paremmin ja että kyllä hän ilmoittaa, kun haluaa tavata. Mutta toisin kävi. 

Viime aikoina olen tullut entistä vihaisemmaksi itselleni, etten ole yksinkertaisesti lähtenyt häntä katsomaan, vaikka ”kielto” on ollut voimassa. Jos joku ei nimenomaan halua olla tekemisissä kanssamme, uskomme sen liian helposti. Minustakin on jo kauan sitten tullut liian arka. Sairaudet ovat muutenkin vaikeita kohdattavia.

Pöydälläni lojuu vieläkin kirje, jonka kirjoitin tammikuun 10 päivänä kuolleelle entiselle työtoverilleni. Keskustelin hänen kanssaan pitkään puhelimessa joulukuun alkupuolella, jolloin tavallaan jätimme toisillemme jäähyväiset. Mietin silloin joulukortin lähettämistä, joka tuntui silloin väärältä ajatukselta, koska hän oli aiemmin sanonut, ettei ehkä enää elä jouluna.  

Aloitin kirjoittaa kirjettä, jota en koskaan lähettänyt. Miksi en lähettänyt? Siksi, että muistin ne lukemattomat kirjeet, joita olen elämäni aikana lähettänyt. Aloin hävetä itseäni ja sekaantumistani asioihin. En enää tiennyt, miten toimia. Kirjeitä on kiva kirjoittaa ja saada, kun toisen osapuolen kanssa on SOPIMUS niiden kirjoittamisesta. Jos kirjoittaa tarpeesta luoda jonkinlainen kontakti ehkä vastapuoleen, jolle kirje saattaa olla merkityksetön, tulee epävarma olo. Ehkä kirjeeni onkin tavallaan kiusaamista (vaikkei se ole sitä), ehkä se herättää muissa vääränlaisia ajatuksia (taka-ajatuksia).  Hei, tuskin kukaan muu ajattelee minun tavallani, mikä ei kuitenkaan nyt estä minua aloittamasta tätä asiaa. Asia on niin, että kirjeissä (kuten korteissakin) piilee suuria elämän salaisuuksia. Ne kiehtovat minua valtavasti kuten kirjoituksissani lienee usein käynyt ilmi.

Siteeraan tässä nyt kirjettä, jota en sitten rohjennutkaan lähettää. Ystäväni neuvosta lähetin joulukortin, jossa toivotin hänelle ja perheelle hyvää joulua. Olisikohan pitänyt toivottaa ”viimeistä joulua”?

”Halusin lähettää sinulle joulukortin kuten aiempina vuosina, mutta se tuntui jotenkin kornilta. Kun viikolla puhuimme puhelimessa, mieleeni tuli, että kirjoitan sinulle kirjeen, ensimmäisen ja viimeisen varmaankin. Elämäni aikana olen ”rasittanut” monia ihmisiä kirjeilläni ja korteillani, niin miksen vielä sinuakin. Jos nyt edes ehdit lukea tätä?

Ulkona pyryttää. Pikkulinnut yrittävät etsiä lumen alta siemeniä ja kutsuvat minua viemään lisää ruokaa niille. Naapurini, punatakkinen nainen kolaa talonsa edustaa muistuttaen minua, että tänään on taas urakkaa pihalla, minullakin.

Sinun elämäsi on muuttunut perusteellisesti. Minun on edes vaikea kuvitella sitä. Ja vaikka osaankin kuvitella jotakin, niin se on vain haalea toisen kokemus. Oma elämäni kuten myös monen ympärilläni olevan elämä on joutunut viime aikoina mullistuksen valtaan. Monella vanhemmalla kyse on sairauksista, joillakin se on ero pitkäaikaisesta kumppanista, toisilla se liittyy vaikeuksiin työelämässä. Muutos ei ole aina pahasta. Me itse tuomme sen itsellemme. En halua selvittää sitä nyt tarkemmin, mutta kysymys on uskosta ja siitä, että olemme kaikki samassa virrassa. Kysymys ei ole onnesta, vaikka sitäkin ihminen tarvitsee löytääkseen oikeat polut ja jäljet seurata.

Kun olemme valmiita, meidän on aika lähteä uusiin seikkailuihin. Kuten sinä nyt olet lähtemässä. Haluan toivottaa sinulle hyvää matkaa sinne jonnekin, minne minäkin joskus tulen.

Minusta on todella surullista, että nykyään ihmiset eristäytyvät toisistaan. Tavatessa käsitellään tavanomaisia ja oikeasti toisarvoisia asioita ja pidetään vain hauskaa sen sijaan, että siirtyisimme toiselle tasolle.  Ei ole helppoa hypätä opittujen kaavojen ulkopuolelle, mutta voimme harjoitella sitä tietoisesti. Minä olen tavallaan ”pudonnut” jo kokonaan sille tasolle. Olen useimpien mielestä tylsää seuraa, kun en käytä alkoholia, kun puhun liian vakavia asioita, asioita, jotka saavat ihmiset ajattelemaan vaikeita. Toiset saattavat myös tuntea, että heidän elämäntapansa on huonompi. Se ei ole tarkoitukseni. Tämä vain selittää pintapuolisesti sitä, kuinka vaikea meidän voi olla löytää yhteys, kun ajattelemme liikaa itseämme sen sijaan, että vain kuuntelisimme toista ihmistä.

Sinä olit aina auttavainen ja ystävällinen. Enpä minäkään tiedä sinusta paljon mitään muuta, sillä peitit sisimpäsi leikilliseen ulkokuoreen. Sitä sisäistä puolta en ehkä tapaakaan vanhoista työtovereistani, epäilen vahvasti. Useimmat haluavat näyttää sitä samaa ulkokuorta kuin aiemminkin. Minun kaltaiseni henkilö voi tuntua vaaralliselta, liian erilaiselta, jopa hölmöltä. Olen tavallaan jo aikoja sitten hypännyt tavanomaisuuden ulkopuolelle ollen kuitenkin myös siellä sisällä.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka kaukana loppujen lopuksi olemme toisistamme. Tajuan tässä ja nyt, että minun on jatkossa tutkittava sitä asiaa. Miksi ryhmä ihmisiä entisestä elämästäni pienenee ja häipyy usvaan? Minne entinen yhteisyytemme on hävinnyt, kiireeseen, nykyajan paineisiin. Sydämeni sykkii hyvyyttä ja ystävällisyyttä sinua ja kaikkia vanhoja ystäviäni kohtaan. Tulemme kaikki tapamaan viimeistään sillä lopullisella tasolla.”

Kirje jäi siis kesken eikä minulla olisi ollut edes rohkeutta lähettää sitä. Ja ihan hyvä niin, mutta jään edelleen miettimään, miten toimin jatkossa. Viimeiseksi muistoksi Pellestä jäi hänen hengityksen seisauttama halauksensa toisen työtoverini eläkejuhlissa elokuun lopussa. Minulla onkin hänestä erittäin paljon valokuvia sekä kesäkuun että elokuun tapaamisesta sekä vakavia, nauravia, hassuja että kuvia, joissa hän halaa jotakin vanhaa työtoveriaan. Viimeistä kertaa!  Itse en tietenkään ole niihin kuviin päässyt, koska olen aina ollut kuvaamassa.

Ihmisen poistuessa tästä ulottuvuudesta syntyy syvä hiljaisuus. Aikakausi on päättynyt. Ajan kulku on hidastunut, mikään ei ole enää entisellään.  Huomaan sen tänä aamuna.  Niissä edellä mainitsemissani Katin eläkejuhlissa hänelle antamassamme kortissa luki:

”Vanhat hyvät ajat”, joita tulemme kaipaamaan vuosien päästä, ovat tässä ja nyt!