Päivä kerrallaan

En ole muutamaan päivään avannut läppäriäni, en ehkä sen jälkeen kuin julkaisin edellisen blogini. En ole päässyt muutenkaan etenemään. Kerään vain lisää ajatuksia. Joka päivä järjestelen jotakin, mikä on uuvuttavaa ja hidasta. Välillä siivoan huone kerrallaan. Sitten taas karsin papereitani.

Parvekkeeltani kuvattu 2.8.

Olisi kiva kääntyä uudelle polulle.  Mielessäni yritän. Painolastini on vain liian raskas ylitettäväksi. Kaikki tekemäni tähtää siihen, että pääsen varsinaiseen työhön, kirjoittamaan. Tunnen tosin, etten riitä enkä osaa. Alku elämässä kuten minulla oli, tuntuu parhaalta, mutta entä sitten. Omasta elämästä kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka kirjoittaminen onkin. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu moninkertaisesti. Voimavarani ovat olleet pitkään heikot. Yritän parannella itseäni ja työntää suurta osaa tätä edeltävästä ajasta kauemmas. Jos menen someen, joudun alemmuuskompleksin valtaan sen myötähäpeän lisäksi.

Mutta mitä tässä valitan. Jatkan pienin askelin eteenpäin. Päivä kerrallaan.

myöhemmin

Samalla, kun toivun, menen lähemmäksi kaukaista aikaa, josta tarkoitukseni on aloittaa. Ehkä. Mieleeni tulee koko ajan unohtamiani asioita. Näköjään en olekaan unohtanut niitä. Muistissamme ovat kaikki asiat syntymästämme lähtien. Voimme herätellä niitä vähän kerrallaan. En tiedä, vaatiiko se mitään muuta taitoa kuin osata keskittyä ja yksinkertaisesti kaivaa muistot esiin. Koska parhaillaan ajattelen asioiden viemistä pidemmälle, niistä kirjoittamista ja ajattelen, millä tavalla etenen, tilanne on todella sopiva kutkuttamaan ja kaivelemaan myös muistiani. Kun pysähdyn, tapahtumien virta alkaa juosta. En millään ehdi kirjata kaikkea muistiin, mutta en usko, että muistot edes karkaavat. Siksi niitä tulee myös näihin postauksiini.

Oppikoulun aloitus Hämeenlinnassa syyskuun alussa 1958 oli iso asia. En ole kirjannut niitä muistoja päiväkirjaan, mutta juuri sellaisia muistoja palaa yllättäen mieleeni.  Matkustin linja-autolla Hämeenlinnan linja-autoasemalle ja kävelin sieltä toiselle puolelle kaupunkia, Palokunnankatua Vanajaveden ylittävälle sillalle, sairaalan ohi, junaradan yli.  Ja koulun päätyttyä samaa reittiä takaisin. Muistin, että ensimmäisenä päivänä tai jonakin niistä en yhtäkkiä tiennytkään, missä on linja-autoasema. Tulin alas torilta ja en tiennytkään enää, minne olin menossa. Muistan hämmennyksen, olin vieraassa kaupungissa.  Sittemmin elämässä on tullut paljon yhtä hämmentäviä hetkiä, joista olen aina selvinnyt.

Hämeenlinnan linja-autoasema oli vanha matala rakennus, joka pian korvautui uudella rakennuksella. Vanajaveden ylittävä siltakin oli silloin vielä vanha puinen kaarisilta, joka korvattiin pikapuoliin uudella.  Netistä löytämieni tietojen mukaan uutta asemaa alettiin rakentaa jo kesällä 1958 ja se otettiin käyttöön helmikuussa 1959.  Se olikin sitten hieno ja esiintyy myöhemmissä päiväkirjoissani.

Muistiini on tarkkaan tallentunut eräs hetki, kuinka ennen uutta linja-autoasemaa värjöttelin palellen ulkona odottaen bussia.  Joku aikuinen ihminen tuli kyselemään, miksi seison siellä. Joinakin päivinä koulu loppui niin myöhään, että linja-autoa oli odotettava pari tuntia, koska en millään ehtinyt aiempaan bussiin. En ollut vielä löytänyt kirjastoa, josta sittemmin tuli rakas odotuspaikka.  Täältä vuosikymmenten takaa ajatellen olin aika rohkea, kun tutustuin kaikkeen itsekseni. Muistan, kuinka palelin ja olin nälkäinen. Isä antoi minulle rahaa, jonka käytin ostamalla hedelmiä, ihania isoja, paksukuorisia appelsiineja herkkukaupasta, joka sijaitsi torilta linja-autoasemalle tulevassa mäessä Sibeliuksenkadulla. Ostin ehkä muutakin, mutta ihanat appelsiinit ovat jääneet mieleeni. Siinä oli pakko pysähtyä ja uskaltautua sisään. Tuollaisina päivinä olin kotona vasta kello 18:n jälkeen. Aamulla piti olla jo ennen kello 7 tien varressa odottamassa linja-autoa. Sitä ennen piti ehtiä käymään pimeässä ulkovessassa.

Torin laidassa, myös Sibeliuksenkadun puolella oli kirjakauppa, jota käytin. Mielikuvissani voin vieläkin astua sisälle pieneen puutaloon, joka oli täynnä kirjoja.  Mielikuvani on erityisen vahva, vaikkei se ehkä olekaan vaivan totta. Talo seisoi isojen talojen välissä ja kävin siellä usein.  Se oli Suomalainen kirjakauppa. Kaupungissa oli myös kuuluisa Rytkösen kirjakauppa, mutten käyttänyt sitä koskaan. Onkin ollut vaikeaa selvittää tuota minun kauppaani. Sen sanotaan sijainneen Kansallisosakepankin rakennuksessa, kun se minusta sijaitsi erillisessä rakennuksessa sen vieressä ja sinne astuttiin suoraan kadulta. Olen siinä väärässä, mielikuvitukseni on tehnyt kepposen. Kirjakaupat olivat ja ovat ihania. Tämäkin kauppa oli tupaten täynnä kirjoja ja paperitavaraa. Olin rakastunut kirjoihin, paperiin ja kyniin.

Joskus kävin hakemassa munatilin Eteläkadulta isosta puutalosta. Muistaakseni toimisto oli kellarissa ja siellä istui pelottava mies, jolta sain rahana munatilityksen. Meillä oli silloin iso kanala. Kanat olivat joskus myös minun hoidossani, ainakin silloin, kun äitini oli sairaana. Hoito sisälsi myös munien keräämisen ja pakkaamisen ja tietysti myös kanojen ruokkimisen. Munakunnan auto haki munat kotoa. Koulumatkan varrella Palokunnankadulla oli myös Hämeenlinnan Osuusmeijerin liike, josta piti joskus tuoda kovaa leipää ja Ilves-juustoa kotiin.

Ensimmäinen päiväkirjani loppui kesään 1958. Kerroin siinä oppikouluun pyrkimisestä. Kaikki muut kotikylästäni ja koulustani oppikouluun pyrkivät, menivät joko tyttölyseoon tai lyseoon. Kansakoulun luokaltani oppikouluun pyrki kolme henkilöä.  Heidän myöhempää kohtaloaan en tiedä. Luokaltani oleva tyttö kotikylästäni oleva tyttö erotettiin tyttölyseosta käyttäytymisensä takia.  Naapurissa asuva ensimmäinen lapsuudentoverini pyrki oppikouluun toista kertaa ja hän meni tyttölyseoon. Myöhemmin olin ja olen ollut hänen kanssaan paljon tekemisissä. Ei tainnut meidän maalaisten lasten koulun alku olla aina helppoa!

Hämeenlinnan yhteiskoulun pääsykokeet olivat 2.6. – 3.6.1958. Menimme kuulemaan tulokset 4.6. Edellisenä iltana koulun rehtori oli soittanut isälle ja kertonut, että minut oli hyväksytty oppilaaksi. Muistan ennen tietoa pääsystäni etsineeni pihalta nelilehtisiä apiloita ja syöneeni ruohoa. Niin jännää se oli. Rehtori soitti isälleni siitä syystä, että isä oli koulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.

Oletan, että koulun aloitus ja raskaat koulumatkat ja kaikki uusi oli 11-vuotiaalle lapselle sen verran raskasta, että kirjoittaminen ei oikein mahtunut siihen. Lukemista oli valtavasti, siitä tuskin luovuin sinä aikana. 1959 tapahtui paljon isoja asioita, että niiden työstäminen vaati aikansa. En vain tiedä enkä muista kaikkea.  Vanhempamme varmaan suojelivat meitä lapsia ja vain he olisivat osanneet kertoa. Näin olen tulkinnut mielessäni.

Kesti aikansa, kunnes …

15.8. Jatkan hetken tämän postauksen kirjoittamista, jotta saan sen julkaistua. Monina päivinä en edes avaa läppäriäni. Silloin tällöin hätäännyn kaikesta tekemättömästä, kunnes saan taas kiinni hetkestä ja siitä, että olen päättänyt, että minä itse olen nyt tärkein kohde ja voin päivittäin tehdä aivan, mitä haluan ja mitä mieli tekee.

Vanhan ihmisen taustalla on mahdoton möhkäle, kokonaisuus, jota on todella vaikea tiivistää nopeasti pienemmäksi. Kun keskustelen joskus, nykyään harvoin, jonkun kanssa ja kerron, mitä kaikkea olen tehnyt, pelästyn kaiken tekemiseni määrää. Sitten minua alkaa rassata se, miten saan sen kaiken pois hyllyistäni, laatikoistani. Säilyttämisellä on ollut usein syy.  Itse asiassa huvittavinta on, että se on ollut kirjoittaminen. Olen säilyttänyt paperinpalasia, vihkoja, lehtileikkeitä, koska olen nähnyt niissä jotakin aihetta kirjoittaa niistä. Siihen blogikirjoittaminen on ollut mahdottoman hieno juttu. Kirjoittaminen on ideaa ja tutkimista ja oman itsen sitomista siihen. Toisin sanoen, useimmat säilyttämäni jutut sisältävät yhteyden omaan persoonaani, johon tulee uskomaton linkkien kokonaisuus. Mieleeni muistuu myös se, että kun olen tehnyt sukututkimusta ja kirjoittanut milloin mistäkin, niin silloin aloin usein miettiä sukujen ja yksittäisten henkilöiden yhteyksiä vuosisatojen aikoina. Se innostaisi minua vieläkin, mutta ensin jatkan oman historiani kanssa.

Katson, että olen nyt jättänyt taakseni melkein kaikki minua rassaavat ulkopuoliset tehtävät. Paperien selvittäminen ja siirtäminen on vielä edessä. Kun muistan sen, rauhoitun. Sairauttani en ole voinut täysin jättää. Nivelreuman aktivoituminen alun perin aika pitkän aikaa sitten (syksy 2023) johtui pitkälti kaikesta stressistä, mitä tehtäväni toivat mukanaan. Pystyn myös määrittelemään stressin ja ahdistuksen muita osatekijöitä, mutten tee sitä.  Kaikki löytyy päiväkirjoistani.

Luin äskettäin niinkin kaukaista kuin 2011 päiväkirjaa, jolloin kuvasin useassa kohdin hyvin tarkkaan omaa olotilaani, kun välillä olin lähes liikuntakivuton. Tein kaikkeni peittääkseni sen muilta. Vasta toukokuun lopussa 2012 pääsin reumatutkimukseen, jossa seropositiivinen nivelreuma diagnosoitiin Hyvinkään sairaalassa ja määrättiin lääkitys. Hoito siirtyi pian sen jälkeen kokonaan yleiseen terveydenhuoltoon.

Olemme myös itse ”syyllisiä” sairauden pahenemiseen, koska oma luonne saattaa olla sellainen, että emme voi antaa periksi heikkouksille, mennä kohellamme eteenpäin, on sitten, mikä vain. Kaikki voima selvitä, on otettava itsestä ja usein voimavarat ovat puutteelliset.

18.8. Tässä käynee niin kuin usein ennenkin, en saa valmista aikaiseksi. Olen hiljaa, koska olotilani on parempi. Jos pidän siitä meteliä, se huononee taas. 

11.3.2008

 

Lukiessani päiväkirjoja, viimeksi vuotta 2006 kauhistelen silloista elämääni. Ei pitäisi. Se oli vähän ennen, kun lähdin uudelle tielle, josta kaikki alkoi, se paljous, josta nyt yritän päästä eroon. Siksikö minusta nyt tuntuu niin pahalta. Kaikki oli ihanaa ja hienoa, kaikki vaikeudet haalistuivat kaiken uuden rinnalla. Nyt kun kaikki hiljeni, olen välillä kauhuissani. Tässäkö se elämäni oli. Ovatko kaikki muutkin yhtä intohimoisia elämänsä kanssa?

Otin vuoden 2006 päiväkirjoistani ylös joitakin kommentteja:

”Olen hyväksynyt oman kiltteyteni ja lempeyteni yhdistyneenä raudanlujaan vahvuuteen.” 7.3.2006

”Sellaista yhdistelmää on ehkä vaikea tajuta, mutta se on aina kulkenut mukanani, pikkuvauvasta saakka. Se on aiheuttanut minulle ne kaikki mutkat elämäni taipaleella. Muiden on ollut sitä vaikea hyväksyä, jopa minun itseni. Herkkyyteni on välittynyt liikaa.”

”Pitäisikö minun hävittää kaikki vanhat päiväkirjat ja kirjeet? Voinko koskaan katsoa, lukea niitä kuin tutkija?” 12.4.2006

”Täytin 59 vuotta. Muutos on koko ajan meneillään. Vain se ego pullistelee, joskus haluan vielä kiitosta ja arvostusta. Kunhan pääsen siitäkin kokonaan irti. Enkä vertaile itseäni muihin, enkä arvostele ketään tipan tippaa jne. 13.4.2006.

Kotipihalla 5.2.2006

Hiljaa mielessäni teen koko ajan työtä, vaikkei aina tunnu siltä. On hyvä, jos ehdin silloin tällöin kirjata ideoita ylös. Sitähän olen tehnyt aina. Niiden seulominen kirjoitusten välistä on turhauttavaa. Teen sitä myös nyt.

En pääse aloittamiseen. Tiedän, että sen pitää myös olla minua itseäni. Viimeksi mietin sitä, olisiko mahdollista käyttää kertojana itseäni erillisenä hahmona, joka seuraa elämääni ikään kuin kaksoisolentonani samalla tavalla, kun minä seurasin itseäni kirjoittamalla ja muualta tutkimieni ja keräämieni muistojen kautta.

Pitääpä saada tämä julkaistua, sillä seuraavat ajatukset ovat jo jonossa.

myöhemmin. Kävin tänään tasoittamassa hiuksiani. Kampaajani kertoi, että hän muuttaa vasta syyskuun lopussa. Kaikki Hyrylän S-Marketin talossa olevat firmat joutuvat muuttamaan silloin. Prisma on pian valmis. Kotiin tultuani olin kuoleman väsynyt. Nukuimme molemmat, Minni ja minä.  En saanut mitään tehtyä.  Ryven alakulossani, se ei ole mikään ihme näin alkuviikon päivinä lääkkeen takia. Paras olla vain hiljaa.

Minä kesällä 1961 aitan rappusilla, olin 14-vuotias