Amalian elämä eri näkökulmista

Se on kuin huume, vaikka en huumeista mitään tiedäkään, en paljon mitään edes addiktioista. Kirjoittaminen on tarkoittamani huumeen kuori ja sen sisällä ovat sitten ne kaikki yksityiskohtaiset piirteet sen koukuttavuudesta. Uuden ajan välineet, vaikka eivät ne enää mitään uutta ole, saivat addiktioni aikanaan uudelleen nousuun ja ne pitävät sitä edelleen yllä. Tiedän ja tunnen, että oma aikakauteni on vaipumassa seuraavaksi unohduksen yöhön. En aio kantaa siitä sen enempää huolta. Minulle on tärkeämpää tuoda entisaikojen ihmisiä esille. Parasta olisi, jos saisin heidät kirjan kansien väliin, mutta aika raksuttaa. 

 

Aina erikoisempia kertomuksia tulee kaivertamaan mieleeni ja ikään kuin odottamaan ulospääsyä.  Kaikkea en kuitenkaan ehdi käsitellä, mutta aiheiden riittävyydestä ei ole todellakaan pulaa.  Aloitan tämän kirjoittamisen eräänä maanantaina ja saa nähdä, milloin saan valmiiksi. Aivan muuhun aiheeseen liittyvä ihana kirja odottaa lukemistani. Sitä muutaman sivun luettuani, kyyneleet alkoivat virrata jo useamman kerran. Siitä kerron sitten joskus kirjan luettuani.Ehkä.

Blogejani luetaan paljon, mutta kommentteja saan ani harvoin. Ehkä tekstieni laatu tai ominaisuudet ovat sellaisia, että harva osaa tai edes haluaa kommentoida mitään. Joskus saan toki henkilökohtaisia kiitoksia ja tuntemuksia kirjoituksistani. Ne ovat ilahduttaneet minua kovasti. Mutta kuten olen maininnut aiemmin, kirjoitan omaksi ilokseni.

Tähän karttaan olen merkinnyt punaisella ympyröimällä ne kylät, joissa liikumme. Pietari on kuvan ulkopuolella

 

En ole pyytämässä lupaa kirjoittaa tämänkertaisesta aiheesta. Kaikki siinä kirjoittamani asiat ovat yli sadan vuoden takaa. 1800-luvun tapahtumista ja ihmisistä on usein todella vaikea löytää mitään muuta tietoa kuin kirkonkirjojen merkintöjä eikä aina löydy niitäkään kuten tästä kertomuksesta huomaat.  Alkuperäisen tarinan todenperäisyyttä on vaikea todistaa. Yritän silti kirjoittaa, koska olen huomannut, että asian käsittely voi tuoda yllättäviä teitä uutta tietoa. Joskus… Kaiken lisäksi ko. henkilö liittyy myös omiin sukuihini, koska hän on kaukaista sukua molemmille karjalaisille isovanhemmilleni.Sehän ei ollenkaan harvinaista.

Monet Karjalan kannakselta muualle Suomeen siirtyneet henkilöt ovat kirjanneet ylös muistelmiaan tai he ovat vanhoilla päivillään kertoneet niitä jollekin toiselle, joka on kirjannut ne muistiin. Kirjaaja saattaa olla seuraavaan polveen kuuluva, joka ei ole tuntenut ollenkaan olosuhteita. Kuten hyvin tiedämme, muistot muuttuvat, niistä jää pois asioita tai tulee lisää.  Ne saavat väriä henkilön omista kokemuksista, ne muuttuvat myös niitä eteenpäin kerrottaessa. Joskus myös ihminen häpeää elämäänsä ja jättää siitä vaikeat asiat pois.

Vertasin saamaani, 1995 kirjoitettua kertomusta sukututkimukseen heti sen saatuani ja totesin siinä ristiriitaisuuksia, joita olen  nyt yrittänyt selvittää lisää.  Erot todellisuuteen johtuvat varmasti siitä, että kertova henkilö on jakanut muistinvaraisesti toisen henkilön kertomusta yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen.

Kertomus vie meidät Karjalan kannaksen pitäjien, Kuolemajärven ja Uudenkirkon lisäksi Pietariin. Kuten monet tietävät Pietari oli erityisen tärkeä 1800-luvulla ja aina 1917 saakka. Se oli tärkeä sekä karjalaisille että muulle Suomelle, koska olimme osa Venäjää Suomen suuriruhtinaskuntana. Pietari suurkaupunkina tarjosi ihmisille paljon sellaisia oppimis- ja ansaintavaihtoehtoja, mitä muualla Suomessa ei ollut. Moni sinne lähtenyt jäi sille tielleen. 

 

Innostuinkin tutkimaan Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkistoja, joihin juutuin valitettavan pitkäksi aikaa. Pietarin luterilaisten seurakuntien historia ulottuu 1700-luvulle saakka eli loppujen lopuksi aina Pietarin kaupungin perustamiseen saakka. Pietariin oli muodostettu 1745 kaksi luterilaista seurakuntaa, joista toinen suomenkielinen sai 1804 nimekseen Pyhän Marian seurakunta. Toinen oli ollut jo 1767 lähtien ruotsinkielinen Pyhän Katariinan seurakunta.  Pyhän Marian seurakunnan arkistot löytyvät digitoituna täältä aina sadan vuoden rajaan saakka. Ruotsinkielisen seurakunnan arkistoja säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, mutta niitä voi tutkia mikrofilmeiltä myös Kansallisarkistossa. Jos kiinnostusta löytyy niin arkistojen portista voit käydä lukemassa aiheesta enemmän ja tarkemmin. Tässä linkki ko. tekstiin.

Mielenkiintoista tietoa löytyy myös Suomen Pietarin passiviraston tietokannoista täältä. Arkistojen portin yhteenvetoon pääset täältä.   Em. linkit sisältävät myös tietoa aiheisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Näihin tutustuminen ja selaaminen veivät aikaa ja johdattivat minua myös entistä enemmän syrjäteille. Paljon muutakin jää tekemättä, kun joudun omien paheideni tielle.

Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon liikennettä oli koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueelta Pietariin. Kaupunkia ympäröivä Inkerinmaa keräsi myös paljon ihmisiä. Tiedot ovat kirjattu saksaksi, ruotsiksi ja hyvin varhain suomeksi aina 1800-luvun loppuun saakka.  Silmäilin lähinnä tuttuja nimiä ja Kuolemajärven ja Uudenkirkon henkilöitä. Blogini aiheeseen en saanut selvitystä. Arkistojen tiedoissa on jonkin verran nimihakemistoja, mutta niiden selaamiseen menee runsaasti aikaa. 

Tässä muuten pari erittäin mielenkiintoista kirjaa, joista saa paljon tietoa liittyen Karjalan kannaksen elämään ja Pietari-yhteyteen ennen.

Tarina alkoi Pietarissa ja sen alku saattaa kuulostaa tarulta, vaikka lienee vahvasti totta. Kirjatussa kertomuksessa Kuolemajärven Karjalaisten kylässä 1891 syntyneen Amalia Nikolaintytär Fromholzin isän, Nikolain kerrotaan olleen lähtöisin Pietarista, jossa hän syntyi erään paronin aviottomana poikana.   

Oikeasti kysymys on hänen isoisästään Aleksander Fromholdtista, jonka syntymäaikaa en onnistunut löytämään mistään. Hän avioitui joskus 1830-luvulla Wilhelmina Maria Albertina Strömin kanssa, ja he tulivat asumaan Uudenkirkon Halolan kylään, jossa perheen lapset syntyivät.

Wilhelmiina Maria Albertina Ströhm oli syntynyt 1812 Uudellakirkolla.

Hiski 7.9.181224.9.1812 Kirkojärfvi  Joh. Wilh. Stroem.  Anna Jul. Klewerberg       Wilhelmina Maria Albertina). 

Löysin myös vanhempien 1798 Muolaassa tapahtuneen avioliiton. Sieltä perhe siirtyi Kivennavalle ja lopuksi Uudellekirkolle, joissa iso liuta lapsia syntyi.  Johan Wilhelm Ströhmin on mainittu olleen nimismies. Rippikirjamerkintöjä ei heistä juuri ollut ja Uudenkirkon kirjoissa oli vain merkintä, että vanhemmat siirtyivät sittemmin Viipuriin, jossa kuolivat noin 1830. On hyvin todennäköistä, että heidän juurensa ovat Ruotsinmaalla kuten muistelmissa myös oletetaan. Molempien isovanhempien kerrotaan olleen sivistyneitä, luku- ja kirjoitustaidon omaavia henkilöitä.

24.5.2014 kiertelin Kuolemajärven kirkon alueella saadakseni mahdollisimman paljon kuvia. Muiden lähtiessä jäin vielä kuvaamaan. Tämä kuva on rannasta kohti kirkkoa. Koko kuvassa oleva alue on entistä hautausmaata...

 

Aleksander Fromholdt on rippikirjojen mukaan toiminut Uudellakirkolla puusepän tehtävissä. Sukutarinasta voi päätellä, että Ströhmit tai Strömit ovat asuneet Pietarissa, jossa Aleksander ja Wilhelmiina ovat tutustuneet Wilhelminan ollessa töissä paronin hovissa.

Muistelmiin on kirjattu, että Fromholz (nimi esiintyy eri muodoissa) otti poika Nikolain omalle nimelleen. Todellisuudessa Aleksander, jonka oletan olleen juuri tuo avioton, paronin poika, sai Pietarista lähdettyään Nikolain vaimonsa Vilhelmiinan kanssa. Se on kirjattu kirkonkirjoihin.

Hiski: (13.10.1846 18.10.1846 Halola Snick. Alex. Frammont  Vilhelmina Strohm 34      Nicolai)

Lastenkirjasta he löytyvät täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Lastenkirjat 1829-1847 (I Ab:2, Airikkala - Tarhola), jakso 20, sivu 36-37: Halola 8; Uuttu -- 9; Ström, Frommont, Toivoin -- 10 Inhysingar; Ravanti, Wiuhko, Pendikäin, Pusa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6669151 / Viitattu 20.2.2021

Nikolain syntymä 13.10.1846 löytyy täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1834-1849 (I C:7), jakso 184; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6670761 / Viitattu 20.2.2021

Kaikki muut 1839–1851 syntyneet lapset kuolivat pieninä, vain Nikolai jäi eloon. En ole saanut isä Aleksanderin kuolinaikaa selville, koska hän ei ollut kirjoilla luterilaisessa kirkossa vaan hänen mainitaan olleen katolinen ja kirjoilla muualla.  Uudenkirkon Halolan kylän rippikirjoissa aina noin 1860 lähtien Wilhelmiina esiintyy hänen leskenään kuolemaansa saakka.  Wilhelmiinalla oli surullinen kohtalo, sillä hänet löydettiin kuolleena metsästä helmikuussa 1884 ja haudattiin 9.3.1884. Hän oli silloin 71-vuotias.

Muutama muukin kuten Kuolemajärvellä syntynyt Väinö Valtonen tutki aluetta tarkkaan.

 

Kertomuksen mukaan Nikolaista tuli laivanrakentaja ja hän oli kesäisin rakentamassa laivoja Toivolan kylän lautarannassa. Äitinsä kuollessa, Nikolai oli jo avioitunut aiemmin eli 1875 Kuolemajärven Karjalaisten kylästä olevan Valpuri Abrahamintytär Soitun (3.10.1852 – 5.5.1898) kanssa. Tarinan mukaan äiti oli kuollut ollessaan matkalla poikansa luokse. Siihen aikaan käveltiin pitkiäkin matkoja. Oma äitini kertoi oman mummonsa tulleen kesäisin kävellen Uudeltakirkolta Seivästölle jalkaisin. Se oli ajan tapa.  Wilhelmiina kuoli talvella, vuoden kylmimpään aikaan.

Nikolai ja Valborg saivat Karjalaisten kylässä kaksi lasta, joista ensin syntynyt Amalia nimeltään syntyi 15.7.1878 ja kuoli vain 4-vuotiaana 21.9.1882 kurkkutautiin. Toinen Amalia syntyi 27.7.1891.

Kertomuksen mukaan Amalia oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli 45-vuotiaana 5.5.1898 punatautiin. Punatauti aiheutuu bakteerista, joka johtaa veriseen ripuliin. Huono hygienia, pilaantunut ruoka tai vesi voivat olla edesauttamassa tautia. Aikoinaan ennen antibioottien aikaa siihen ei ollut oikein hoitoa.  Minä voisin verrata punatautia aikanaan Thaimaassa ruoasta saamaani sairastumiseen. Mikään yleinen epidemia punatauti ei Kuolemajärvellä juuri tuohon aikaan ollut, koska se on kuolinsyynä koko kuolleiden luettelon aukeamalla vain hänen kohdallaan. On aina mahdollista, että kuolinsyyt eivät tuohon aikaan olleet edes täsmällisiä. Amalia on muistellut toisin eli hoitaneensa äitiään kaatamalla vettä tämän päälle. Hänen mukaansa äidillä oli kovat tuskat, koska hän ilmeisesti sairasti syöpää. Lääkkeitä ei ollut, vaikka lääkärissä käytiin.  Onhan sekin ollut mahdollista. Todellisuudessa Amalia oli silloin jo melkein 8-vuotias.

Vähän aiemmin kuin edelliset kuva, paikalla oli vietetty evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa. Kuolemajärveläisten jälkeläisiä oli paikalla kaksi linja-autollista.

Nikolai avioitui jo saman vuoden marraskuussa 20.11.1898 Kipinolan kylästä olevan Eeva Samulintytär Samulin kanssa (ei vasta parin vuoden päästä, kuten muistelmissa mainitaan). Eevan mainitaan olleen jo vanhapiika, olihan hän 34-vuotias. Hänen isänsä Samuel Pietarinpoika Samulin perhe oli muuttanut Koiviston Saarenpäästä Kipinolaan 1893. Samuel Pietarinpoika Samulin ja Judith Bertilintytär Kukon perheessä oli yli kymmenen lasta. Judithin juuret olivat myös Koiviston Saarenpäässä.  Perheen lapset avioituivat Koivistolle ja Kuolemajärvelle. Joku lukija voikin tunnistaa jonkun lapsista esivanhemmakseen. 

Mukana olivat myös Erkki Kipinoinen ja Aalto Rusi, jotka molemmat ovat nyt jo lähteneet muiden ajastamme poistuneiden joukkoon.

Ennen uutta avioliittoa oli vielä muuta järjestettävää. Nikolai asetettiin huhtikuussa 1898 konkurssiin. Ilmoitus siitä oli Finlands Allmänna Tidningin 06.04.1898 ilmestyneessä no 79:ssä. Huutokauppa oli tarkoitus pitää 5.5.1898 eli samana päivänä, kun Valpuri kuoli. Valpurilla ja Nikolailla oli asumisoikeus Soitun tilaan, Karjalaisten kylän kruununtilasta 2.  Nikolai ilmeisesti omisti palstalla olevan rakennuksen.

 

Muita osakkaita olivat:

Simon Samuelinpoika Lerkki, joka oli naimisissa Valpurin vanhimman sisaren Helena Abrahamintytär Soitun (1844–1904) kanssa. He asuivat Inkilässä.

Valpuri Antintytär Evesti (1823–1905), joka oli isä Abraham Samuelinpoika Soitun (1825–1865) leski, Valpurin äiti ja Amalia Fromholzin isoäiti.

Beata Abrahamintytär Soittu (1847-1903), Valpurin sisar ja Amalian täti, joka oli naimisissa Gabriel Matinpoika Pihkasen (1857-1921) kanssa.

Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskivat Kuolemajärvi-säätiön puolesta sekä sankarihaudan että kirkon muistomerkille seppeleet. Huom. kirkon raunio korkeammalla taustalla.

Soittuja kutsuttiin kirjallisissa papereissa vielä noihin aikoihin sukunimellä Soitto.  Amalia lunasti oman osuutensa perintötilaksi marraskuussa 1906. Samanaikaisesti Samuel Simonpoika Lerkki eli edellisen Simon Samuelinpoika Lerkin poika ja kauppias Jaakko Mooseksenpoika Inkinen ostivat osuuksia samasta tilasta. Niitä voi tutkia annettujen perintökirjojen luettelossa tämän linkin takana.

Muistelmissa kerrotaan, että Amalian koti oli palanut ensimmäisen äitipuolen eli Eeva Samulin aikoihin ja uusi talo rakennettiin tien toiselle puolelle. 

Sirkiän sukuseuralla oli jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan kukat kirkon muistomerkille. Ritva Kukko ja Juha Ylitalo kuvassa.

Nikolai ja uusi toinen vaimo saivat kaksi lasta. Tytär Laina Maria syntyi 9.3.1900 ja poika Aleksander syntyi 14.5.1902. Laina kuoli kuitenkin alle 1,5 vuoden iässä 5.8.1901 kuumeeseen. Äiti Eeva kuoli Aleksanderin synnytyksen aiheuttamana pari päivää pojan syntymän jälkeen eli 16.5.1902. Poika Aleksander koki karmean kohtalon vain 15 vuoden iässä, sillä hänet ammuttiin 10.5.1918 kapinoitsijana. Tässäkin kohtaa ylöskirjatut muistelmat eroavat, sillä niissä kerrotaan Eevan kuolleen Lainan kanssa tätä synnyttäessään.

Tässä olemme juhlan jälkeen jalkautumassa Karjalaisten kylään.

 

Nikolai avioitui heti 7.12.1902 uudelleen. Se oli tapana jo lapsienkin takia. Uudeksi vaimoksi tuli Karoliina Beatantytär Vyyryläinen s. 22.5.1874 Taatilassa. Ennen Karjalaisten kylään tuloaan tämä oli piikana Pihkalassa ja sitä ennen Hatjalahdessa. Hän oli saanut helmikuussa 1896 aviottoman pojan, joka oli hätäkastettu syntyessään Paavoksi, mutta lapsi kuoli välittömästi. Karoliinaa oli huhtikuussa ripitetty asiasta kuten ajan tapa oli. Merkinnät löytyvät rippikirjoista.

Muistelmissa kerrotaan, että kolmas vaimo Karoliina toi mukanaan myös äitinsä Beatan s. 1850, joka kuoli pian sen jälkeen pihalla torkkuessaan. Se ei pidä paikkaansa. Beata Ristontytär Vyyryläinen meni toisen kerran naimisiin 1906 ja muutti työmiesmiehensä kanssa Haapavedelle, jossa kuoli 1922.  Karoliinalla oli olemassa muuta sukua toisin kuin muistelmissa kerrotaan.

Amalian äidinäiti ei ollut myöskään nimeltään Loviisa kuten hänen muistelmissaan on mainittu. Tämä oli edellä mainittu Valpuri Antintytär Evesti, joka kuoli 1905 korkeassa 82 vuoden iässä.  Maatila hänellä varmaan oli. Isoisäänsä Abraham Samuelinpoika Soittua hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuollut jo 1863. Isoäitinsä lapsien suhteen hän myös erehtyi. Ehkä joku toinen ystävällinen, vanhempi nainen olikin kysymyksessä. Tämä vei Amaliaa tapaamaan serkkuja, jotka asuivat kaikki yhdessä suuressa ”kartanossa”. Yhden serkun vaimo oli jopa käynyt puutarhaopiston ja hän viljeli tomaatteja, mikä oli siihen aikaan harvinaista.Tätä en pystynyt selvittämään.

Kertomuksen Amalia vaikuttaa hyvin onnelliselta tytöltä huolimatta ikävistä äitipuolista ja elämän vaikeuksista. Hän ratsasti hevosella ilman satulaa, hän oli loistava käsityöihminen isältä perittyjen ominaisuuksien johdattamana. Hän osasi lukea ennen kiertokoulua. Rippikoulun hän kävi Kuolemajärven kirkolla, jossa oli syrjäkyläläisille tarkoitettu asuntola.

Perunkirjoitus oli niihin aikoihin erityisen tärkeä, jos leski meni uudelleen naimisiin. Olisikin mielenkiintoista nähdä päästä lukemaan niitä, mutta ikävä kyllä, niitä ei löydy digitoituna. Amalia oli kovin suosittu morsianehdokas tultuaan siihen ikään. Ensimmäisistä kosinnoista hän kieltäytyi. Kukahan naapurikylän poika joutui pettymään? Amalia avioitui vain 17-vuotiaana 4.10.1908 Hermanni Paavonpoika Toivosen kanssa. Tämä oli Amaliaa kymmenisen vuotta vanhempi eli syntynyt 1882. Hän oli kotoisin Kuolemajärven naapuripitäjästä, heti Seivästön kylän viereisestä Toivolan kylästä. Hermanin kerrottiin olleen kipparina pienellä laivalla, joka kuljetti tavaraa kuten hiekkaa ja kiviä Pietariin, Kronstadtiin. Hän oli nuorena ollut töissä valtamerilaivassa ja päässyt vierailemaan Etelä-Amerikassa saakka. Hän jakoi matkalta tuomiaan näkinkenkiä sukulaisilleen.

Amalia pääsi Hermanin kanssa laivalle ja he kävivät yhdessä Pietarissa. He näkivät siellä elokuvan, jota pystyi katsomaan vain yksi kerrallaan pienestä koneesta. Valokuvakin otettiin ja Amalia näki oman äitinsä kuvan valokuvaamon seinällä. Pietarista he ostivat ompelukoneen ja kahdet sakset, joista toiset olivat räätälin sakset. Näitä hän käytti myöhemmin työvälineinä. Yhteinen koti rakennettiin Uudenkirkon Toivolan kylään. Perheeseen syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Jälkimmäinen syntyi isänsä kuoleman jälkeen.

Kevät 1918 oli erityisen vaikeata aikaa, koska siihen aikaan Karjalan rintamalla oli juuri koettu sisällissodan päättyminen valkoisten voittoon. En ole perehtynyt asiaan, mutta se on ollut erityisen raskas asia monelle sen ajan kokeneelle ihmiselle ja perheelle. Mainitsin aiemmin, että vain 15-vuotias, Amalian velipuoli Aleksander ammuttiin kapinoitsijana 10.5.1918. Sotasurmaluettelo kertoo lisäksi, että hänet mestattiin Pentikkälän kylässä Kuolemajärvellä.

Herman Paavonpoika Toivonen löytyy myös sotasurmaluetteloista. Hän on ollut sotilaana punakaartissa ja vangittu huhtikuussa 1918. Teloitus on todennäköisesti suoritettu Kivennavan Raivolassa 14.5.1918. Hän oli kuollessaan vain 35-vuotias. Näistä asioista ei ollut mainintaa Amalian kertomuksessa. Se on ymmärrettävää, koska asia on ollut kipeä. Rippikirja ei aina kerro koko tarinaa, vaikka se on usein ainoa lähde. Hermanin kerrottiin olevan seurallinen ihminen, joka ei harrastanut politiikkaa.  Rippikirjassa 1910–1920 kuten jo sitä aiemmassa on merkintä, että "oleskelee esteen takia muualla". 16.9.1917 hän on vielä käynyt ripillä, mutta sen jälkeen poistunut.

Uudellakirkolla oli sodan loppuvaiheessa kuolleita, ammuttaja, mestattuja, vankileirillä kuolleita ja kadonneita 228 henkeä. Kuolemajärvellä vastaava lukumäärä on 102 henkeä. Tässä linkki Suomen sotasurmatilastoon ajalta 1914–1922.

Kertomuksen mukaan elämä oli äärimmäisen köyhää kaikilta osin. Amalia muutti pian miehensä kuoleman jälkeen takaisin Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Nikolai-isä kuoli 26.3.1923 keuhkotautiin. Amalia joutui lapsineen lähtemään muualle Suomeen. Sen jätän kertomatta, koska en voi sitä vielä mistään tarkistaa.

 

Toivon hartaasti, että Amalian komeat jälkeläiset, jotka tapasin Kuolemajärven matkalla toukokuussa 2014 eivät pahastu ottaessani heidän sukunsa tarinan aiheekseni. He olivat käsittääkseni käymässä siellä ensimmäistä kertaa, mutta jäikö se samalla viimeiseksi kuten myös useimpien serkkujeni matka sinne on jäänyt. Miksi niin? Syitä on monia. Voi olla vaikea kestää historian painoa, esivanhempien kovia kohtaloita ja sitä, että paikka ei ole entisensä. Usein on vaikea nähdä monien vuosikymmenien taakse ja kuvitella. Minä teen niin, kuvittelen jopa vuosisatojen taakse. Näen ihmisten elämän vaikeuden, murroskohdat, sodat ja köyhyyden. Jokainen kirjoittamani kertomus vie minut lähemmäksi.

Etsiessäni valokuvia tähän tarinaan, menin tutkimaan alkuperäisiä matkan aikana ottamiani valokuvia, joista vain pienen osan olen siirtänyt Google-kuviin muille jaettavaksi. Huomasin, että kertomus oli asianosaisilla jo silloin matkassa mukana. Tein muista kuvista paljon muitakin havaintoja sen lisäksi, että itse olen ollut matkoilla uskomattoman kiihkon vallassa (sen olen maininnut ennenkin). Olen halunnut tallentaa kahdella kameralla niin paljon kuin mahdollista ehkä juuri siitä syystä, että mennyt aika on niin katoavaista ja 2000-luvuilla joskus hätäisistä otetuista valokuvista selviää vielä yllättävän paljon. Meidän kaikkien historia on tallentamisen arvoista! 

 

Kirjeet ovat aarteita

Sunnuntai. Siis päivä, kun aloitan uuden hitaan blogini. Aiheita on pursuamassa päästäni koko ajan lisää. Niistä kaksi teemaa ovat juuri nyt erityisen aktiivisia. Toinen liittyy äitini sodan jälkeiseen aikaan. Avasin eilen pitkästä aikaa punaisen silkkinauhan vanhojen kirjeiden ympäriltä, jotka olen joskus aiemmin järjestänyt aikajärjestykseen ja aloin lukea niitä. Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon informaatiota sain niistä nyt, kun olen antanut aiheen levätä. Toisaalta en olisi millään ehtinyt käsitellä kirjeitä aiemmin.

 

Olen kirjoittanut äitini ja isäni kirjeistä joskus aiemmin blogeissani käsitellen jotakin yksittäistä asiaa niiden sisällöstä. Seivästöläinen-lehden 2016 numeroon N:o 9 kirjoitin otsikolla ”Kirjeitä kesällä 1944”.  Siinä otin esille muutaman äitini, heti Karjalan kannaksen 9.-10.6.1944 suurhyökkäyksen jälkeen saamia kirjeitä. Jo niissä oli mahdottoman paljon informaatiota.

Seivästöläinen- lehti ilmestyi kymmenisen vuotta Seivästösäätiön julkaisemana, kyseinen 2016 ilmestynyt lehti lienee ollut viimeisin numero. Selvennykseksi vielä, Seivästö oli äitini ja hänen perheensä kotikylä Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä.

Tässä kuva seuraavaksi mainitsemastani rakennuksesta sivulta päin. Se oli muistorikas monella tapaa ja sitä varmasti monen monille ihmisille.

 

Kirjeitä ei olisi tallella yhtäkään, jollen olisi ottanut niitä talteen, ennen kuin Kanalanvintiksi kutsumamme vanha rakennus poltettiin suureellisesti kotipihallani Rengon Vehmaisissa lauantaina 28.8.1999.  Viime syksynä siirsin tapahtumasta kuvaamani videon jälleen kerran uuteen formaattiin. En ole tainnut kirjoittaa aiheesta Unikkopellossa- blogeihini sen enempää, mutta aion palata siihen, kunhan ehdin. On tapahtuma sen varren merkittävä, että se vaatii oman kirjoituksensa.

 

Edellisenä iltana tyhjensimme rakennusta sen verran, kun saimme. Äiti tai isä ehkä olivat joskus siirtäneet meidän lasten muistoja, kirjeitä, koulukirjoja, kalentereita ja myös omiaan pahvilaatikoihin ko. rakennukseen. Avasin pahvilaatikoita ja keräsin summamutikassa papereita mustiin jätesäkkeihin. Näin sain talteen omat 1960-luvun kirjeet ja kalenterit.  Oli suoranainen ihme, että joukkoon pääsi myös osa vanhempieni kirjeistä. Niin hienoa kokoelmaa kuin monilla ihmisillä on, minulla ei ole olemassa. Kaikki äitini nuoruuden ja sota-ajan kirjeet jäivät Karjalaan ja tuhoutuivat sodan melskeissä. Isän kirjeissä on toki myös vanhempia kirjeitä 1930-luvulta ja sodan jälkeen, koska Hämeessä ei koettettu samanlaista myllerrystä kuin Karjalan kannaksella. 

 

Lapsuudessani kirjeet olivat vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa joskus niitä luimme. Postimerkkien keräilijänä otin myös postimerkkejä talteen. Vanhemmat olivat vihaisia, kun saivat tietää meidän lukeneen kirjeitä. En toisaalta muista, oliko kukaan siskoistani kiinnostunut aiheesta. Voin tästä päätellä, että minussa uinuivat jo tuolloin ne asiat, jotka vasta paljon myöhemmin pääsivät pinnalle. Nyt kirjeet ovat uskomattoman arvokkaita.

Tässä äitini hyvin nuorena, ennen kaikkea sotarähinöitä. Mutta en tiedä ajankohtaa. Kaikki kuvat, joita ei varmaan edes ollut paljon jäivät jälkeen.

On sääli, että vanhempani eivät voineet kokea ja nähdä, kuinka nykyään entistä suurempi osa meistä jälkipolvista arvostaa nyt vanhempiensa sotataivalta, kokemuksia ja menetyksiä. On niin, että aikanaan sotien jälkeen suuren yleisön toimesta sotaveteraaneja pilkattiin ja alennettiin eri tavoin. Lottia syytettiin huonoiksi naisiksi ja kaikenlaisia aineistoja tuhottiin. Koko lottajärjestö kiellettiin. Sota-aihe on silti edelleen monelle tabu, josta ei saa puhua. Se on sitä siitäkin huolimatta, että oman suvun jäsenet ovat olleet eri tavoilla mukana ja kokeneet kovia joko sodassa tai kotirintamalla.(Äidin lottapuku jäi myös sinne luttiin, sen kohtalosta minulla ei ole tietoa.)

Äitini ensimmäistä kertaa sitten sota-ajan kotirannoillaan Tammikossa 1976. Kuva HL.

Sain viikko sitten kirjoitettua äitini esittelyn lottagalleriaan. Se ei ole vielä ilmestynyt. Tarkoitukseni on liittää hänet myös Sotapolku.fi – palveluun. Vaikka äitini oli koko jatkosodan ajan Puolustusvoimien, jalkaväkirykmentti 1:n palveluksessa lottana, en ole onnistunut saamaan hänestä kaikkia tietoja, jotka ovat olleen ehkä kirjattuna aikanaan jonnekin. Onneksi rintamapalvelustunnuksen hakuvaiheessa 1978 asiat kirjoitettiin osittain ylös, osa muistista, osa todistuksista. Äidin saamat kunniamerkit ja niiden kunniakirjat olivat myös olemassa.  Siitä joskus toiste.

Äitini kävi vilkasta kirjeenvaihtoa oman äitinsä, sisartensa, veljiensä ja veljen vaimon kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lottakavereita ja harvoja miesystäviä. Sotapolku kesti noin joulukuulle 1944, jonka jälkeen hän meni Selänpään asemalla kauppaa pitävän kauppias Simo Lahden palvelukseen. Jo Koivistolla hän oli 1938–1940 ollut töissä tämän liikkeessä. Kauppiaan lähdettyä evakkoon talvisodan alkaessa, äitini jäi hoitamaan myyntiä saadakseen varastoa tyhjemmäksi. Selänpään kaupassa myytiin edelleen nk. lyhyttavaraa, johon kuului siis kaikkea ompelussa, neulomisessa ja kutomisessa tarvittavaa, kankaita, ehkä kenkiä ym. vastaavaa. Äitini auttoi paljon sukulaisiaan antamalla näille omia ruokakorttejaan, toimittamalla kankaita ja vaatteita, lähettämällä jopa joskus rahaa pikkuveljelleen.

 

Mummo, äidinäiti kirjoitti alkuvuodesta 1945 ahkerasti Karunasta, jossa perhe siinä vaiheessa asui. Mummoni käsiala ja ilmaisu ovat erinomaisia, kirjeet erityisen selkeitä. Helmikuussa 20.2.1945 hän kirjoitti, että perhe on ollut terveenä, paitsi isän jalkoja on kivistänyt, iskias tai mikä lienee. Pojat Väinö ja Hannes ovat käyneet metsätöissä, kaataneet tukkeja ja tehneet motteja. Väinö on pitkittänyt lähtöään Haukivuoreen, syytä mummo ei tiedä. Ilma on lähtenyt Turkuun, hän on saanut ehkä paikan keittäjän apulaisena Kuuromykkäin koululla erään Alli L:n pyytäessä häntä sinne. Mutta kun Ilma meni sinne, niin Alli olikin sairastunut tulirokkoon. Ilma vei hänet sairaalaan, jossa sairasta pidettäisiin kuusi viikkoa. Ilman palkka oli 1500 markkaa/kk ja sen lisäksi vapaa ylöspito. Äidin nuorimmat veljet, pikkupojat (Martti ja Yrjö) olivat Ruotsissa, josta heidän äitinsä oli saanut kortin. Hoitaja oli kertonut poikien  olevan reippaita ja tottelevaisia.  Lisäksi hän mainitsi kirjeessä muita tapaamisia. Äidin sisko Lempi oli Kouvolassa, jossa Väinön vaimo Selma oli käynyt ja myös äitini. Valkealan Selänpää oli siihen aikaan vielä toimivan Savon radan varrella eikä ollut kaukana Kouvolan kauppalasta.

Äiti on saanut jo ensimmäisen lapsenlapsen. Tässä hän tuli kylään Riihimäelle.

 

Samaisessa kirjeessä mummo kirjoittaa myös korvausasiasta, joka silloin oli parhaillaan ”jauhettavana”. Hän neuvoo äitiäni listaamaan kaiken menettämänsä irtaimiston 1944 tasolla. Erityisesti hän mainitsee äidin runsaan kirjavaraston (”niitähän sinulla oli paljon”) ja pyörän.  Hän mainitsee myös erään äidin hyvän nuoruudenystävän, Vilho Turran.  Äitini kertoi Vilhosta aikoinaan myös minulle haastattelua tehdessäni. Tämä oli kaiken lisäksi sukua hänen vanhimman veljensä Einon vaimolle Martalle. Mummo kertoi Vilhon olevan erityisen suosittu paikallisten tyttöjen keskuudessa.

Äidin lottaystäviä kävi kylässä Rengossa 1973. Tyttäreni sopeutui joukkoon oikein hyvin.

 

Maaliskuussa mummoni kirjeessään tilasi äitini kautta papalle eli isoisälle, äidin veljelle Hannekselle ja Hannulle vaatteita, puseroita ja housuja.  Isällä oli vain rikkinäiset housut ja pitkään sodassa olleella Hanneksella vain ”sotilaspuseron haamu”.  Hän kertoi kokoja ja rahasummia, joita hän lähettäisi postin kautta, kun saisivat tilejä. Vaatekortit lähtivät kirjeen mukana. Hän tilasi myös rullalankaa.

Tuleva isäni oli niihin aikoihin pitkällä sairaalakierroksella. Hänhän haavoittui vaikeasti 17.6.1944 Kaukjärvellä, kun JR 1:n joukot olivat perääntymässä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen. Kirjeitä ei ole montaa tallella. Mutta 3.1.1945 hän kirjoitti kertoen muuttaneensa sairaalasta Hämeenlinnassa Invalidisairaalaan Helsinkiin, osoitteessa Munkkiniemenkatu 6. Hän odottaa pääsevänsä kotiin maalle kylvöaikaan keväällä.  No jaa, isäni oli kyllä aika karu kirjeessään, ehkä katkera, mutta yritti olla ystävällinen.  ”Akkakin pitäisi olla siellä jne.… Pitää hommata jostain immeinen, joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.”

Olen lukenut vasta vain osan kirjeistä. Ymmärsin, ettei työ Selänpäässä ollut äidilleni enää mikään ihannetyöpaikka. Mielessä kävivät myös muut vaihtoehdot, jopa lähteminen ulkomaille, mutta loppujen lopuksi hän jossakin vaiheessa kesällä 1945 suostui lähtemään töihin isäni maatilalle. Hän kyllä lähti sieltä myös välillä pois, mutta palasi myöhemmin takaisin. Jätän ne vaiheet myöhemmän tutkimukseni aiheeksi.

Helvi-pieni, Helviseni, olisi kyllä kiva nähdä myös niitä äitini kirjoittamia kirjeitä, jotka hyvin mahdollisesti ovat vastaanottajilla säilyneet jopa pidemmältä ajalta paremmin tallessa kuin minun kirjeeni. En ole koskaan tullut kysyneeksi, onko serkuillani vanhempiensa kirjeenvaihtoa. Joskus myös kirjeiden vastaanottajat haluavat hävittää kaiken postinsa. Kun ajattelen asiaa tänään tältä etäisyydeltä, tiedän, että oma äitini on vuorostaan halunnut säilyttää papereita, joista jälkipolvet voivat päätellä asioita. Muistan myös joitakin keskusteluja, joita kävimme hänen viimeisinä kesinään, jotka antoivat aiheen niin olettaa. En muistaakseni koskaan kertonut hänelle, että olin pelastanut osan niistä kirjeistä, joita emme saaneet lapsena lukea. Isäni oli kuollut keväällä 1999. Äiti ei ollut paikalla elokuussa 1999, kun vanha rakennus poltettiin.

Tässä 1959 vanhempieni perhe oli valmis.

 

Äitini saamista kirjeistä paistaa läpi, kuinka ystävällinen ja hieno persoona hän on ollut, kiltti ja huomaavainen, aina valmis auttamaan muita. Sitä hän oli koko elämänsä. Kiitos, äiti! Vaikka luen vain yksipuolisia kirjeitä, näen niistä molempien sekä lähettäjän että saajan persoonan. Kirjeet ovat yllättävän rikas lähde, kun selvitämme ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia. Mutta siitä lisää joskus toisella kertaa.

Äidilläni oli myös puukantinen vieraskirja (olen sen maininnut joskus aiemmin), jossa on Lotta-Svärdin merkki etusivulla. Ensimmäinen merkintä on (JR 1:n) upseerikerhon hyvän vuoden toivotus lotalleen (28.1.44) ja kiitos kuluneena aikana heidän nauttimasta huolenpidosta. Kovin paljon kirjassa ei ole merkintöjä kevään 1944 aikana, mutta sen jälkeen (suurhyökkäys kesäkuussa) äidin siirryttyä muonituslotasta sairaanhoitoon, merkintöjä on lisää. Ne auttavat myös joidenkin kirjeiden selvittelyssä.

Toisen teemani jätän tällä kertaa myöhemmäksi. Päivät eivät aina riitä syvää luotaavien ja merkittävien asioiden tutkimiseen. Tässä välillä olen lukenut päivän lehdet, tehnyt ruokaa ja syönyt. Nyt on iltapäivä pitkällä ja on levon aika. Jatkan vielä huomenna.

Maanantai. Nukuin vaihteeksi oikein huonosti. Valvoin aamuyöstä varmasti parikin tuntia. Oli pakko nousta ensimmäisen kerran jo kuudelta valmistamaan puuroa ja lukemaan lehdet. Sen jälkeen jatkoin vielä unia pari tuntia. Sekava yö tuntuu kropassa koko päivän.

Hereillä ollessani ajattelin erityisen paljon, miten palaisin someen liittyen näihin vanhempieni muistoihin.

Mummoni hautajaiset Muhniemen hautausmaalla Anjalassa marraskuussa 1959.

 

Olen jättänyt Instagramin tosi huonolle hoidolle kuten siis myös Facebookin. Voisin jatkaa vanhalla profiilillani mainitsemallani aiheilla, koska en ole innostunut toisen profiilin perustamisesta. Kuvia taggaamalla saan ne oikeaan aihepiiriin kuten esim. #jatkosota #lottasvärd  #continuationwar #war jne. 

Tässä on minun nykyinen profiilini siellä https://www.instagram.com/merjatelle/. Olen työntänyt sinne kaikenlaista omasta elämästäni, luonnosta, lapsenlapsista ja vanhoista valokuvista. Perustin aikanaan toisenkin profiilin, joka on edelleen siellä. Tarkoitukseni oli esitellä kirjojani, mutta siitä ei tullut ajanpuutteen takia mitään. Kaiken lisäksi olen käyttänyt palvelua vain puhelimeni kautta enkä ole kaikissa kuvissa käyttänyt taggausta. Nyt voisin kehittää omaa Instaani harkitusti.

Halukkaat voivat Instagrammista tulla lukemaan blogejani, joissa kerron asioista laajemmin. Nykyaikana ihmiset kuitenkin pitävät nopeista ja lyhyistä asioista, joten… Katsotaan nyt, miten blogien kirjoittamisen ohella ehdin panostaa myös tähän puoleen ja onnistunko ideoideni ristitulessa!

Tämä Instagram-juttu ei ole se toinen asia, jonka mainitsin edellisenä päivänä. Näitähän tulee koko ajan lisää, mutta jätän sen vielä salaisuudeksi. Yrittäkää kestää!

Voi näiden kuvien kanssa!!! Ja olihan tosi vaikea saada Instagram toimimaan läppärillä. Sehän on tarkoitettu älypuhelimille. Onnistuin, mutta aikaa meni. Siksi tämän julkaisu viivästyi.