Hälytystilassa?

 Tämä postaus on jälleen kokoelma alkaen 16.2.2024 ja päättyen 21.2.2024.

Olipa pitkästä aikaa tuskallinen yö, alituista heräämistä, nukahtamista, heräämistä ja aamulla jo päänsärkyä. Ajatukset alkoivat myös pyöriä päässä, lähinnä keskeneräiset kirjoitukseni. Ajattelin myös, että aamulla on paras kirjoittaa ensin vapaasti, jotta pää selkenisi. On varsin omituista, että päivät eivät riitä minulle. Jos lähden asioille ja liitän siihen ulkoilun, niin siinä on sitten se päivä. Niin oli eilen. Jaksan syömisen jälkeen korkeintaan katsoa jotakin tallennetta.  Eilen katsoin kyllä myös A-talkin. Kauhistuttavaa sanelua hallitukselta!

 

Kotitöitä riittää myös. Onkohan muilla niitä ollenkaan? Siivotakin pitäisi. Otin tänään lakanat pois sängystä vaihtaakseni vuodevaatteet. Yksinasuvankin on huolehdittava kodin asioista, päivittäin. Taidan olla usein eräänlaisessa hälytystilassa. Milloin se jäi päälle?

Päätinkin aluksi hypätä menneeseen erään valokuvan vetämänä:

 

Maanantaina 22.3.1976 savupilvet täyttivät Helsingin keskustan, kun tyylitalon ullakko tuhoutui. Palosta tehtiin iltapäivällä viitisenkymmentä ilmoitusta. Mekin saatoimme tehdä, koska saatoimme seurata paloa työpaikkani ikkunoista. Ensimmäinen hälytys tuli kello 15:n jälkeen. En muista tunnelmia sinä iltapäivänä. Minulla ei ollut kameraa mukana. Mutta joskus myöhemmin, jonakin liputuspäivänä, oletan kesäkuussa, koska silloin otin pari muutakin kuvaa, nappasin tämän kuvan talon katolla työskentelevästä miehestä ilman mitään suojavarusteita. Kuva tulee silloin tällöin eteeni ja joka kerta ajattelen etsiä tietoa ko. tulipalosta.

Palon kohteena oli Helsingin vanhin suuri kivitalo, jota Helsingin Sanomien 23.3.1976 mukaan kutsuttiin Grönqvistin kivimuuriksi. Talo sijaitsi Pohjois-Esplanadilla numerossa 25-27. Me seurasimme paloa Fabianinkadulta, jossa talo oli vastapäätä SYP:n taloa. Talon arkkitehtinä oli ollut Theodor Höijer, rakennuttajana entinen satulaseppä, myöhemmin suururakoitsija ja kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvist. Talo valmistui 1883. Helsingin Sanomat kertoo myös, että talosta tuli Helsingin suurin yksityistalo ”paremmalle väelle”. Grönqvistin hankkimat kaksi tonttia yhdistettyinä ulottuivat Fabianinkadulta Kluuvikadulle. Talo rakennettiin käsityönä ja rakentaminen kesti neljä vuotta. Uusrenessanssia edustava talo oli Helsingin hienoimpia ja sitä on myöhemmin korjattu ja entistetty. https://nakoislehti.hs.fi/0fdf9455-8ee2-4609-a02a-f5a654a85d5f/6

En löytänyt tietoa, miten palo oli syttynyt vai oliko se sytytetty. Rakennus kuitenkin korjattiin ennalleen ja valmistui syyskuun loppuun mennessä.  En silloin enkä myöhemminkään ajatellut syvällisesti Helsingin keskustan taloja ja niiden ulottuvuuksia. Kluuvikadun Maxim elokuvateatteri sijaitsi Kluuvikadulla Grönqvistin talon jatkeena, sekin mainitaan artikkelissa. Joillakin asiakasyrityksillä saattoi myös olla toimitila ko. rakennuksessa, se tuli mieleeni siitä, kun myöhemmin 1984 eteenpäin ravasin ympäriinsä eri yrityksissä maksuliikeasioiden kanssa. Silloin ei ollut aikaa kiinnittää huomiota rakennuksiin. Myöhemmin taidehistorian opinnoissa ei Helsingin mielenkiintoinen rakennusten historia ollut aivan terävimpänä pääaiheena, vaikka rakennuksia ihailtiinkin ulkoa päin ja teimme joitakin esityksiä.

Tämä oli pieni hyppäys menneisyyteen, joka silloin tällöin, nykyään todella usein pohdituttaa minua. Olin aloittanut kesäkuun alussa 1975 Pohjoismaiden Yhdyspankin vero-osastolla määräaikaisena muutettuani kesäkuun alussa Helsinkiin tai oikeammin Espooseen Riihimäeltä, jossa olin opiskellut kaksi vuotta kauppaopistossa. Töitä oli tehtävä, muuta vaihtoehtoa ihmisellä ei siihen aikaan ollut. Tosin palkalla ei oikein tullut toimeen. Paljon muitakin vaikeuksia yksinhuoltajalla oli silloin niin kuin nytkin.

Kun alan miettiä mitä tahansa asiaa kuten juuri yhden kuvan ajankohtaa, mieleen putkahtaa monia muita asioita, jotka tunkevat esiin ja käsiteltäväksi. Ajatelkaa itseänne nuorena ihmisenä, kaikkia vaikeuksia, mutta myös iloja ja odotuksia. Kuitenkaan emme aina voineet iloita elämästämme niin paljon kuin olisi pitänyt. Jos iloitsimme liikaa, se kostautui toisaalla. Emme koskaan tehneet oikein, koska välillä saatoimme unohtaa raskaat velvollisuutemme. Tätä voisi jälleen kutsua ihmisen osaksi. 

Mitä tahansa kelaan menneisyydestäni, yhtenä osana mukaan tulee syyllisyys, etten tehnyt kaikkea, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja millainen minun olisi oikeasti pitänyt olla.

Monet valokuvat menneestä elämästä kuvaavat jotakin pientä hetkeä, jota en edes muista. En silloin tainnut kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan vain ne elämääni rajoittavat asiat, murheet ja surut. Näen silmissäni vaikkapa sen, kun raahasimme ruokakasseja pienen tyttäreni kanssa Kampin kulmilla menossa Haukilahden bussiin. Oli ollut palkkapäivä ja ruokaa oli vihdoin ostettava. Elämä oli köyhää. Elämä oli uurastamista elämisen eteen. Työpäivät olivat pitkiä ja oli vaikea ehtiä päiväkotiin noutamaan lasta. Nämä hetket muistan. Pää oli aina täynnä huolia.

Niin, tätähän minun ei tänään pitänyt kirjoittaa. Päässäni on niin paljon asioita, että en aina pysty edes päättämään, mikä sieltä tulee ulos ja tekstiksi.

Nyt alkoi sataa lunta. Jatkan myöhemmin.

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta 21.2., jolloin taas on alkanut sadella lunta. Vaihteva sää on jatkuvaa. Onneksi ilmanpaineiden vaihtelut eivät ehkä ole olleet erikoisia, sillä en ole potenut fyysisiä pääsärkyjä. Henkisiä särkyjä minulla on kyllä ollut riittävästi ja olen pilannut niillä joidenkin öiden unet. Olen nimittäin yrittänyt joinakin päivinä väsätä esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon ensi viikon kerhoiltaan. Koska meillä ei ollut tammikuussa tiedossa ohjelmaa helmikuulle, menin lupaamaan esityksen. Olen katunut sitä. Toisaalta se on pistänyt minut myös kokoamaan aineiston yhteen kaikkien tutkimusten päätteeksi. Eivätkä tutkimukset pääty siihen, että jokin on jo tutkittu. Kaivan asioita esiin aina uudelleen ja uudelleen, josko löytäisin jotakin kerrottavaa lisää. Lopputulos, jota käsittelen vain totuuden suhteen, en kaikkien tieteellisten näkökulmien mukaan, on silti selvä. Tarinallisuus on tärkeintä.

Vaikka olen varma asiastani, niin ensimmäinen esitykseni siitä on koe. Nimittäin asiaa ei ole käsitelty 130 vuoteen kuin epäilyinä, kommentteina tai se on ohitettu. Niin sen tavallaan ohitti myös äitini aikoinaan kertoessaan perheensä historiasta. Alkuperäinen haastattelukin tuli luettua uudelleen. Olen itse siihen hankkinut myöhemmin lisätietoa tutkimalla. Kaikki, mitä meille kerrotaan, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Toisaalta kertoja voi olla tietämätön asian oikeasta laidasta. Kun sitten joku selvittää asian niin pitkälle kuin pystyy kuin minä, mieleen nousee edelleen epäilys. Olenko sittenkään oikeassa?  Loukkaantuko joku? Silloin ei ole mikään ihme, että yöllä herätessä alkaa mielen hämmennys.  Tästä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Näköjään juutun joskus asioihin eikä tämä vuodenaika auta siinä.

 

Olen tänä aikana myös tajunnut, että viime vuodesta jäi paljon väliin. Olen sulkeutunut kammioni rauhaan? tekemään työtä ja unohtanut paljon muuta. Pari kertaa terveyteni on reistaillut ja toipuminen on ollut hidasta. Yhteenvetona, vanhuuden kokemukseen tämä kuuluu.

Talossa, jossa asun, on hissi ollut rikki jo viikon. Aiemmin koko asumisaikanani näin ei ole tapahtunut. Jos aiemmin kävin kerran viikossa kaupassa ja juuri ja juuri sain raahattua ostoskassini autosta hissille, niin nyt pitää miettiä jo kaupassa tarkkaan, mitä ostaa ettei laukku paina liikaa. Eilen oli pakko käydä ostoksilla, koska kissan märkäruoka oli loppu. Onneksi jaksan kulkea raput vielä edestakaisin, mutta talossa asuu myös ihmisiä, jotka kulkevat rollaattorin kanssa.

Valitusta riittää ja onneksi voin purkaa sitä tänne.Teidän ei ole pakko lukea. Olen viime aikoina kuunnellut ja/tai lukenut joidenkin ystävien ongelmista. Ne ovat niin kauheita, että sydäntä koskee. Leikkaukset epäonnistuvat, puhekyky menee tai muuta ikävää. Vanhetessa ihmisen elämä vaikeutuu eri tavoilla, sairaudet on pahin vaihtoehto, mutta myös se, ettei uskota tai ongelmat kommunikaatiossa ja elektronisten palvelujen käyttämisessä.  Minä kyllä kuuntelen.

Toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset uskalla enää marmattaa tai kritisoida asioita.  Enhän minäkään sano mitään, vaikka ajatukseni tulvivat aivoistani, kun katselen vaikkapa eduskunnan keskusteluja tai ajankohtaisohjelmia. Voin pahoin kuunnellessani hallituksen jäsenten kielenkäyttöä ja jyrkkyyttä. Tämänhetkinen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ennen kuin se räjähtää käsiin. Hävetttää.

 

Onneksi vanhin lapsenlapseni soitti tähän väliin ja yritimme sopia tapaamisia, jolloin kaikki kolme hänen lastaan olisivat mukana. Katsotaan nyt, mikä suunnitelmistamme onnistuu. Ehkä jo perjantaina. Se oli kuin raikas tuulahdus ulkomaailmasta.

Mielessäni on ollut jo viikon verran myös seuraavan projektin, lehtikirjoituksen suunnittelu ja aloittaminen. Onneksi olen siihen liittyen kirjoittanut aiemmin blogipostauksen eli tutkimus on lähes tehty. Toivottavasti ehdin saada sen valmiiksi, sillä seuraavatkin jutut sukukirjaa varten odottavat. Rakas lukijani, saatat ihmetellä, miksi revin itseäni näillä asioilla, mutta luulen, että olen selittänyt sen aiemmin jo monta kertaa. Siksi, olen pahoillani, että toistan usein aikaisempia tekstejäni.

Hälytystila jatkunee… tai sitten ei.

Kaikki kuvat lukuunottamatta vanhaa kuvaa, ovat viime viikolta.

 

Helsinki ensimmäisen kerran

Edellinen blogipostaukseni harmittaa ja halusin pyytää anteeksi, en enää muista mitä, ehkä vain yleisesti. Olinhan päättänyt mielessäni, että lyhennän tekstejäni ja kirjoitan enemmän persoonaani piilottavia tekstejä. Ihan turhaa, kirjoitan jatkossakin aivan mitä haluan. Kirjoitan muistaakseni. Kirjoitan asioista, jotka muistan, jotka palaavan usein mieleeni, kirjoitan tekemisistäni, kirjoitan omaksi ilokseni, kirjoitan tunteakseni olevani elossa. Kirjoittaminen on ollut lapsuudesta saakka elämänlankani.

Helsinki Espa toukokuussa 2023

On ehkä ikävää, että minulla on koko ajan tekemistä odottavia töitä, joista joitakin olen pitänyt harrastuksena ja joitakin pidän entistä enemmän pakollisena pahana tai hyvänä, miten sen nyt ottaa. Kotityöt, kaikki niihin liittyvät asiat ovat siedettäviä, jos otan ne rutiinina, joita olen aina inhonnut, mutta olen yrittänyt opetella pitämään siitä syystä, että niiden avulla luon ajatuksiini tilaa, rauhoitun ja suunnittelen. Pitkän elämän aikana on ollut aikaa oppia ja opetella asioita. Silti inhoan sitä tilaa, että minun pitää mahtua aikatauluihin, joita ehkä joku muu saattaa suunnitella. Siksi tämä purkaus.

Luin juuri sunnuntain Hesaria, joka jäi kesken, kun aloin muistella. Sitä muistelua tulee jatkossa lisääkin, koska kaivoin viime blogissa mainitsemani 60-luvun paperit sieltä alakerran häkkivarastosta. Helsingin Sanomissa käsiteltiin paljon kaupungin uusia asuinalueita Kalasatamaa ja Jätkäsaarta, jotka ovat minulle muuten tuntemattomia paitsi, että vanhana hesalaisena tiedän sijainnit ja osaisin ajaa autolla niiden paikoille, jos olisi tarvetta. Valitettavasti Google Mapsilla (eikä edes Google Earthilla) näe ajan tasalla olevaa satelliittikuvaa alueista. Tietenkin tutkin alueita heti kännykällä tarkemmin. Lehdessä oli myös käsitelty Helsingin keskustaa ja sen mm. mahdollista Kaivokadun sulkemista autoliikenteeltä. 

Helsinki Kaivokatua heinäkuussa 2023

Oli siksi aloitettava tämä teksti, seuraavan postauksen juuri. Helsinki, kun näin sen ensimmäisen kerran.  Ajoin muistaakseni isäni autossa läpi Helsingin ja tulimme Kaivokadulle. En tietenkään silloin tiennyt, että se oli Kaivokatu. Mutta ajaessamme siitä ohi Rautatieaseman ja Ateneumin, siitä jäi aivoihini kuva, jota en ole unohtanut.  Siihen aikaan 1950-luvun jälkipuoliskolla Vartiokylään ajettiin Helsingin keskustan kautta. Mitään meidän tuntemistamme isoista väylistä ei ollut vielä aikoihin olemassa. Olin vielä sen verran nuori, etten valokuvannut eikä isänikään kuvannut silloin kovin ahkerasti. Hän oli puolestaan ollut innoissaan 1930-luvun loppupuolella päästessään Helsinkiin kouluun. Silloin hän kuvasi enemmän. Kuvaamisesta kirjoitan toisella kertaa.  

Jatkan tätä pari päivää myöhemmin ja yritän ainakin osittain pysytellä samassa aiheessa. On taas yksi niitä saamattomuuden päiviäni. Olen joskus yhdistänyt päivät reumalääkitykseeni, koska ne usein sattuivat Trexan-päivän jälkeisiin kahteen päivään. En tosin enää aivan varmasti usko, että syy on pelkästään siinä.  Joskus saan (tarvittaessa) niinä päivänä paljon aikaiseksi, mutta usein vain jähmetyn ja tekemisilläni ei ole mitään tarkoitusta. Siksi ajattelin nyt katkoa ongelmaa kirjoittamalla ja unohtamalla ympäröivän muun hetken.

Huolimatta jumipäivistäni sain eilen paljon aikaiseksi, tein ruokaa, leivoin pellillisen pehmeää mustikkapiirakkaa säveltäen reseptiä, pesin pyykkiä. No, en paina yleensä tekemisiäni muistiini, mutta mainitsenpa vain. Kun olin sitten syönyt, olin jo niin poikki, että oli pakko levätä ja ehkä otin pienet torkutkin kissa päälläni nukkuen. Myöhään iltapäivällä meillä oli nimittäin nettikokous koskien sukukirjaa. Kokouksen jälkeen jäin taas pähkäilemään eri asioita Word-sukutaulutiedoston ääressä kunnes väsähdin. Katsoin uutiset ja A-Studion. Olen edelleen ymmälläni nykyisen hallituksen kanssa. Ehkä minun on poistettava politiikka-aihe elämästäni joksikin aikaa.

Helsnki 1.7.2019

Jumitus saattaa vaikuttaa myös kirjoittamiseeni, koska huomaan jopa nyt, että en pääse asiaan.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani esiin. Se alkaa 13.2.1957, jolloin olin vielä 9-vuotias. Heräsin aamulla noin kello 6 herätyskellon soittoon. Olin lähdössä isän kanssa postiautolla eli sillä bussilla, jolla myöhemmin oppikouluun siirryttyäni matkustin joka aamu Hämeenlinnaan. Jos oikein muistan bussi ajoi kotini ohitse noin 6.45. 

Helsinki kesäkuu 2019

Isä oli viemässä minua hammaslääkäriin Hämeenlinnaan. Hammaslääkärijutut alkoivat siihen aikaan tosi varhain. Eräällä lähes ikätoverillani oli jo kansakouluaikanaan tekohampaat. Enpä minäkään ole koskaan saanut ylvästellä hyvillä hampailla, vaikka etuhampaani olivat pitkään kauniit. Mietin, miksi menimme linja-autolla, koska olihan meillä silloin jo auto. Syy saattoi olla kylmässä pakkasilmassa, auton käynnistymisessä.

Hammaslääkäri porasi ja paikkasi hampaan. Sitten kävimme yhdessä kirjakaupassa ja isäni osti minulle päiväkirjan, johon aloin samana päivänä kirjoittaa kynällä, jonka myös silloin ostimme. Olisiko ollut sen ajan kuulakärkikynä? Ostimme muutakin, mutta jätän sen tarkemmin kertomatta. Sitten pitikin jo lähteä autolle, siis bussille? Kävimme sitä ennen yhdessä kahvilla. Se on kiva pieni yksityiskohta. 

Isä jäi kuitenkin vielä kaupunkiin ja sanoi tulevansa vasta illalla. Bussien aikataulut lienevät silloin olleet samat kuin myöhemminkin. Iltapäivällä auto lähti 14.30 ja illalla 17.15. Samoja linja-autoja käytin myöhemmin pitkät kouluvuodet aina 1960-luvun puoliväliin. Eli matkustin yksin 30 kilometrin matkan bussilla 9-vuotiaana. Isäni oli vielä nuori mies, vain 39-vuotias. Kaikki edellä oleva lukuun ottamatta kommenttejani on yhdellä pienellä päiväkirjan sivulla.

Mitä kaikkea onkaan rivien välissä, joita tapani mukaan luen koko ajan. Mainitsen vielä, että hammaslääkärin odotushuoneessa pojat olivat hassuja. Olen yrittänyt pohtia usein päiväkirjassani ilmenevää mainintaa siitä, että henkilö on hassu. Mitä se tarkoittaa sen ajan lapsen maailmassa?

Seuraavalla sivulla pohdin vielä automatkaa täydessä bussissa. Kotini kohdalla auto oli mennä ohitse ja menikin vähän matkaa. Pysähtymispaikka on mutkan takana ja auton kelloa piti yleensä soittaa. Tämä tilanne toistui myöhemmin vuosia jopa unissani.

Laukkuni oli täynnä tavaraa ja painoi, mutta jaksoin kantaa sen kotiin. Äitini ja nuorimmat siskoni jo odottivat minua kurkistaen ikkunasta. Päivä jatkui vielä koko sivun loppuun.

Helsinki Aleksi tammikuu 2019

 

Olipa hienoa, kun oli oikein päiväkirjan näköinen, kovakantinen kirja, johon kirjoittaa.  Kirjoitin tästä päiväkirjasta myös otteen viime vuonna ilmestyneeseen kyläkirjaan. Valitsin sellaisia kohteita, jotka saattaisivat kiinnostaa lukijoita. Kaikki liittyi kansakouluuni, Kaloisten kansakouluun. 

Runeberg Fred, valokuvaaja 1957. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Kirja sisältää myös ajankohdan, kun pääsin ensimmäisen kerran Helsinkiin.  Sinä keväänä tapahtui paljon muitakin suuria asioita. Huomaan nyt, että saisin ensimmäisestä päiväkirjastani romaanin. Mutta yritän pysytellä asiassa.  

Heinäkuu 1957

 

Helluntaina eli 1. helluntaipäivänä sunnuntaina 9.6.1957 lähdimme, oletettavasti iltapäivällä kahvin jälkeen Helsinkiin Lehtosille Vartiokylään. Urho Lehtonen oli isän kouluaikainen kaveri Helsingistä ja hänen vaimonsa oli Marita. Heistä tuli lapsuudessamme meille tärkeitä. Olen kirjoittanut heistä aiemmin.

Isä sanoi nimittäin juuri kahvin jälkeen, että lähdemme nyt Saaren kansanpuistoon. Mutta oikeasti lähdimmekin Helsinkiin. Isä oli vain laskenut tapansa mukaan leikkiä.  Taisin olla lapsista ainoana mukana, sillä palatessamme illalla myöhään Lehtoset olivat autossamme mukana ja viipyivät seuraavaan päivään, jolloin lähtivät takaisin Helsinkiin linja-autolla.

heinäkuu 1957

En muista matkasta muuta kuin, että mieleeni on piirtynyt unohtumaton kuva, kun ajoimme pitkin Kaivokatua kohti Hakaniemeä ja Vartiokylää. Kun katson ko. päivän tapahtumia Helsingissä, on pakko ajatella, että ajoimme ehkä läpi kaupungin myöhään iltapäivällä. Nimittäin samana päivänä Helsingissä juhlittiin SAK:n 50-vuotisjuhlia, jolloin kello 13 lähti Hakaniemestä 15.000 ihmisen kulkue kohti Messuhallia, jossa pääjuhla alkoi kello 16.00. Siitä minulla ei ole hajuakaan. Pysähdyimme kuitenkin jossakin, koska äitini kävi ostamassa tuliaisiksi jäätelöä. Päivä oli pitkä, sillä olin herännyt aamulla jo kello kuuden aikaan.

On kuitenkin sanottava, että Helsinkiin menoja oli sinä vuonna muitakin ja en ole kaikkia niitä kirjannut päiväkirjaani. Tuon helluntain jälkeen, kuukautta myöhemmin eli 5.7.1957 palasin Vartiokylään ja olin siellä aina 15.7.1957 iltaan saakka. Sillä kerralla tutustuin Ailikkiin, josta olen aiemmin kirjoittanut. Myös Inari, Lehtosen Urhon sisaren tytär tuli silloin tutuksi, mainitsen hänet usein päiväkirjassani. Olemme viime vuosina käyneet sähköpostikeskusteluja.

Päiväkirjani tekstistä on aikaa 66 vuotta. Isäni oli silloin 39-vuotias. 

Lähestyvän vuodenajan tulo on ahdistavaa ja lamauttaa minua, mikä ei ole mitään uutta. Saatan ehtiä vielä julkaisemaan tämän ennen elokuun (kesän) loppua. Se meni kyllä tiukalle.

Jatkan Helsingistä ja päiväkirjasta toisella kertaa, se on aiheuttanut isomman myllerryksen mielessäni ja paljon ideoita, mikä ei ole mikään ihme.

Tähän postaukseen lisäämäni kuvat kertovat omaa tarinaansa, miten sitten on käynyt, miten ensivaikutelmat elävät vielä vuosikymmenien päästä...

Vihdoinkin Helsinkiin

Valkoiset pilvenhattarat taivaalla, luonto kauneimmillaan.  Omenapuut kukkivat, mieli on kevyempi, kevään kiihkeys alkaa laimeta ja samalla mielessäkin helpottaa. Netti eli laajakaista ei ole toiminut tänään, ei ehkä eilenkään, mutta sitä en tiedä. Hermostuin, kun olisin tarvinnut yhteyttä. Aluksi kuvittelin kaikkea mahdollista, nyt jään odottamaan. Tämän postauksen kirjoittamista aloittaessani on siis keskiviikko.

Olen parin tunnin päästä lähdössä hallituksen kokoukseen (Markkulan sukuseura) Riihimäelle. Voin jättää nettiongelmat tältä päivältä unohduksiin. Eilen olin Helsingissä. Vihdoinkin pääsin testaamaan sitä kaikkea, mitä kuvittelin monina viime vuosina, kun en ole käynyt pääkaupungissamme. Toki olen käynyt Käpylässä ja kerran Hietaniemessä ja jossakin muuallakin, mutten kaupungin keskustassa, johon muistoissani liittyy paljon asioita. Helsinki on ollut 1960-luvulta alkaen pienin katkoin koti- ja työkaupunkini. Sen eri kulmiin liittyy erityisen paljon muistoja. Melkein osaisin keskustassa kulkea suljetuin silmin kuten välillä kuljen lapsuudenkodissani ja kansakoulussani. Vaikkei nyt ihan.

On vaikea tottua siihen, ettei meiltä kulje enää suoria bussilinjoja Hyrylästä Kamppiin. No nyt testasin monen vuoden jälkeen  reittiä: ensin bussilla Keravalle ja sieltä junalla Helsinkiin ja netin kautta ostamaani lippua ja kaikkea muutakin. Itse asiassa mukavan päivän jälkeen olin pian lähdössä sinne uudelleen, niin positiivinen kokemukseni oli kaikilta osiltaan.

Parasta oli se tuntemus, jota olin korona-aikana joinakin öinä kuvitellut. Minun on ollut silloin lähes pakko kirjoittaakin siitä, muistaakseni. Silloin haaveilin tyhjistä kaduista, joilla saisin kulkea, koska meillä täällä maalla oli mielestäni joka paikassa aivan liian paljon väkeä. Silloin elin kuvitelmilla...

Kun saavuin R-junalla Keravalta Helsingin rautatieasemalle, jäin odottamaan seuraavaa R-junaa, joka toisi Riihimäeltä Mallan, jonka kanssa olimme menossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon ”kevätretkelle” Suomen Kirjallisuuden Seuraan (SKS). Meille oli luvattu 1,5 tunnin esittely Hallituskatu 1:ssä sijaitsevaan taloon ja sen aineistoihin.Kaikille oli suuri yllätys, miten hienosti meidät otettiin vastaan usean SKS:n toimihenkilön toimesta.  Meitä oli mukana yli 10 henkeä.  Kuinka hyvältä hieno vastaanotto tuntuikaan ja kuinka innostuneita esittelijät olivat työstään ja sen sisällöstä!

On tavallaan turhauttavaa käydä tällaisessa paikassa, sillä harmittelen täällä kotona jatkuvasti olevan ja lojuvan kirjallisen aineiston määrää ja sitten näen samanlaista aineistoa hyvin kohdeltuna toisessa paikassa. Koen, että jos vain voisin, niin välittäisin ympärilleni pursuavasta aineistosta entistä enemmän, mutta energiani ei riitä kaikkeen. On liian paljon tekemistä, etten ehdi kaikkea, mitä haluaisin.  Eilenkin heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia. 

Vierailun jälkeen lähdimme, Malla ja minä kaupungille. Kävimme ensin Kauppatorilla kahvilla ja söimme isot ohukaiset (crepes) mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Torilla kuljeskeli paljon turisteja, mutta jotenkin siellä näytti erilaiselta kuin aikoinaan. Päätimme jatkaa Espalle. Silmiinpistävää oli pyöräilijöiden suuri määrä ja isojen vuokrattavien pyörien varastot katujen varsille. Jalankulkija tunsi auttamatta itsensä syrjityksi, esteeksi, koska kaikkialla oli vain pyörätietä. Tietöitä näytti myös olevan kesken monin paikoin. Espan puisto oli entisensä, upea, värillinen, hienot kukkaistutukset ja kukkivat puut. Iloisia ihmisiä, joista ei oikeastaan tarvinnut välittää vaan tuntea itsensä täysin anonyymiksi.

Olin saavuttanut täydellisenä sen tuntemuksen, jota olin kaivannut vuosia. Tunsin sen jo rautatieasemalla. Olin täysin anonyymi, kukaan ei tuntenut minua eikä ollut kiinnostunut minusta. Aikoinaan koin sen ulkomailla ollessani, Suomessa en niinkään. On aika uskomatonta, että olen kaivannut sitä. Täällä kotinurkissa olen yrittänyt opetella siihen, kauppakäynneillä ja kaikkialla, muttei se ole oikein onnistunut. Kiitos Helsinki!

 Jatkan seuraavana päivänä. Onneksi on sateinen ilma. Olisi hyvä pestä likaisin ikkuna, mutta on paljon muutakin tekemistä. Paras vain rauhoittaa itsensä kuten aina ennenkin. Millään asialla ei ole koskaan mahdoton kiire. Elän vain itselleni.

Eilen meni taas lujaa, kun meillä oli kokous Riihimäellä. Vaikka kuinka päätän olla kokouksissa suu supussa ja vain kirjata asiat, niin olen usein koko ajan äänessä. Häpeän itseäni sellaisena, mutta se ei enää vaivaa niin paljon kuin aiemmin, mikä on tavallaan positiivista. Vai onko? Itsensä häpeäminen ja aliarvostaminen ovat aiheita, jota olen taas ajatellut paljon. Ilmeisesti jollakin tasolla vanhoista naisista tulee häpeämättömiä, vaikka he silti häpeävät. Tai sitten kaikki johtuu aivan muusta eli luonteen perusominaisuuksista, jotka tunkevat läpi. Joku voisi tietenkin sanoa, että kyseessä on mielen sairaus. Monethan sekoavat vanhana. Onhan sellaista saattanut olla suvussakin tai ainakin sukututkija eli minä olen vetänyt sellaisia johtopäätöksiä. Ei kai sentään minun kohdallani, kun vielä tajuan tämän?  Ehkä asia on toinen, kun en enää tajua vaan annan mennä häpeämättä. Ota nyt tästä selvää?

Nyt on aivan pakko lähteä asioille, joten tämä kirjoitus jää taas kesken ja jos oikein tunnen itseni, niin en palattuani jaksa jatkaa.

En jaksanut. Perjantai on jo iltapäivässä. Vähän aikaa sitten satoi kaatamalla. Jos ehtisin, ihmettelisin taas, kuinka nopeasti ollaan jo kesässä. Koivumetsikkö silmieni edessä on ollut pitkään täydessä kesäasussa. Monet kukkivat puut tiputtelevat jo kukan terälehtiä. Kotikerrostaloni kulmalla kasvoi aiemmin hienoja syreenipensaita. Ne ovat jossakin vaiheessa, ehkä jo viime syksynä, leikattu alas maata myöten. Syreenejä on ihailtava siis muualla, jos ylipäänsä ehdin. Olen erinomaisen hyvä kasaamaan itselleni kaikkea tekemistä.

Erityisesti kaikki kotityöt rassaavat minua, ne on kuitenkin aina hoidettava. Se ei ole voinut jäädä lukijoiltani huomaamatta. Tänään imuroin, lepäsin, tein ruoan, söin, imuroin lisää ja loput jätän mainitsematta. Eilen illalla istutin ostamiani marketoita parvekkeelle. Ensi viikolla haen roikkuvan kukan. Parvekkeelle mahtuu yllättävän vähän kasveja. Kotiympäristö on edes vähän siistimmän näköinen, koska huomenna saan tutun vieraan.  

Aamulla lököttelin puoliunessa, vältellen hetken heräämistä.  Ajattelin tämän viikon tapahtumia, erityisesti erästä tapaamista SKS:ssa, jossa eräs meille esitystä pitäneistä henkilöistä kertoi isoäitinsä olevan myös Kuolemajärveltä. Kotikylän päättelin nimestä ja kotona tutkin asiaa lisää. Summan kylä Kuolemajärvellä tuhoutui täydellisesti jo talvisodassa. Vaikka ihmiset muuttivat sinne takaisin ja lähtivät pois lopullisesti 1944, niin aikoinaan 2005 käydessäni siellä ensimmäisen kerran, olin järkyttynyt siitä, että elinvoimainen suuri kylä oli lähes hävinnyt kartalta. Niin käy nyt Ukrainassa. 

Puoliunessa mietin, että äiti oli tuntenut juuri mainitsemani naisen isoäidin veljen Vilhon nuoruudessaan. Ennen sotaa käytiin viikonloppuisin tansseissa Kuolemajärvellä (kuljettiin polkupyörillä) ja joskus elokuvissa Viipurissa. Sellaisessa yhteydessä äitini hänet mainitsikin kertoen, että hänen vanhin veljensä Eino oli lähdössä sodan alkaessa Karjalan kaartiin ja Martta, kihlattu ja tuleva vaimo ja äiti lähtivät saattamaan häntä Viipuriin.  Silloin hän tapasi Martan kotona Vilhon, joka oli sukua Martalle. Itse asiassa Vilho oli Martan serkku. He kävivät yhdessä elokuvissa Viipurissa katsomassa elokuvan "Rikas tyttö". Elokuva on muuten vuodelta 1939.

Aamuajatukset johtivat minua vielä pidemmälle, siihen suuntaan, että tällaisen sukututkijan ja ajattelijan geenit ovat jo pysyvästi muuttuneet ja ohjaavat minua omituisella tavalla eteenpäin.On paljon asioita, joita emme vielä tiedä.

 

 

Minun oli lähdettävä

Olen mennyt eteenpäin muistojen kahlauksessa ja niiden vaikutuksia miettiessä, kun ne tulevat eteeni. En käsittele asioita loogisesti tai siinä järjestyksessä, kun esimerkiksi luen jotakin päiväkirjaani. Käyttämäni menetelmä on vähän samanlainen kuin aiemmin kirjojen putoaminen kirjahyllystä antaen minulle hiljaisen muistutuksen kirjoittaa juuri kirjan aiheeseen liittyen.

Syksy 1966 tie vie Tähtitorninmäelle

 

Eräänä päivänä aivan syyskuun lopussa, aloin etsiä kadonnutta taskulamppua ja osuin skannattavaksi merkittyyn mustavalkoisia valokuvia sisältävään negatiivipakkaukseen, jossa luki päällä: ”Uusi vuosi 1966 eli 31.12.1966”. 

Negatiivit vaikuttivat vaurioituneilta ja kastuneilta. Olin pelastanut ne 1999, kun lapsuuden kotipiirissä poltettiin vanha nk. ”kanalanvintin” rakennus.  Koska valokuvaus oli silloin hyvin kallista, kuvani jäivät usein negatiivivaiheeseen. Usein en edes ottanyt valokuvia.

 

Muutettuani lokakuussa 1966 Helsinkiin minulla oli voimakas tahto ja halu tulla valokuvaajaksi. Kävin kursseilla ja opettelin valokuvien kehittämistä. Tilaisuuksia kehittämiseen oli harvassa, joten monet mustavalkoiset kuvani jäivät negatiiveiksi ja hävisivät. Aihekin saattoi olla sellainen, etten edes myöhemmin halunnut niitä kuviksi. Niin oli näissäkin kuvissa, jossa olin poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa viettämässä uuden vuoden aattoa jossakin mökillä kotipaikkakunnallani.

 

Sen ajan päiväkirjani ovat täynnä tajunnan virtaa, runoutta, kertomuksia ja viitteitä lukemaani kirjallisuuteen. Sieltä ei irtoa yksityiskohtia. Onneksi minulla on tallella, samoin 1999 pelastamani kalenterit.  Olen huoletta jättänyt ne jälkeeni lähtiessäni maailmalle. Äiti on myöhemmin jossakin vaiheessa kerännyt sisarusteni ja omia muistojani pahvilaatikoihin. Nyt iloitsen siitä. Kiitos äiti! Valitettavasti en ehtinyt silloin haalia aivan kaikkea mustiin jätesäkkeihin.

Kalenterissani 19-vuotias nuori nainen kertoo, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Muistot vyöryvät pilven tavoin ylleni. Muistan kylmän ja lumisen Helsingin ja osoitteessa Runeberginkatu 65 A sijaitsevan asunnon, jonne olin muuttanut koulukaverieni luokse jossakin vaiheessa lokakuuta Vartiokylästä. Kun tulkitsen kalenterini merkintöjä, huomaan, että myöhemmin kovin pitkiltä tuntuneet ajanjaksot ovat vain pari viikkoa.

Maritan ja Urhon häät Vartiokylän Ahdekaunokinkadulla joskus 1950-luvun alkupuolella. Äitini seisoo aivan keskellä Maritan äidin rva Löfmanin vierellä.

 

Olin lokakuussa tullut Vartiokylään vanhempieni hyvien ystävien Urhon ja Maritan kanssa. He kuuluivat tiiviisti lapsuuteni ja vierailivat kotonani usein. Olin jo lapsena, 10-vuotiaana ollut heidän luonaan. Tässä linkki erääseen postaukseeni, jossa kerron heistä tarkemmin. Olen käsitellyt heitä usein muulloinkin kuten myös useita tähänkin postaukseeni liittyviä yksityiskohtia. Nyt yksityiskohdat menevät tunteiden tasolle, syvemmälle, kuoren alle, ne saattavat johdattaa pidemmälle, ne eivät ole enää pelkkää faktaa.

Nuoren naisen maailma on täynnä haaveita, unelmia, rakkautta, tunteita, kaipausta, ikävää, surua. Toisaalta niitä muistoja on ihana käsitellä, tutkia ja kirjoittaa. Silti aika, jonka varaan niitä varten jää aina kovin lyhyeksi. Joku ulkopuolinen voisi todellakin saada niistä paljon paremman kertomuksen, vaikkei se olisikaan niin todenmukaista kuin omani. Muistan niin paljon enemmän, kuin mitä kalenteri ja valokuvat kertovat. Sen ajan päiväkirja on kuten olen maininnut, hyvin kryptinen, mutta se antaa silti kuvan tunnetiloistani.

Innostuin skannaamaan samalla muitakin negatiiveja. Valitettavasti negatiivit ovat melkein aina kärsineet. Ne ovat pölyisiä ja niissä on muitakin vaurioita. 

Tässä Manu-koira. Vanhasta rouvastakin on jossakin kätkössä hänestä ottamani yksittäinen valokuva, mutta en sitä ole juuri nyt löytänyt

Tuo 1960-luku tuntuu nyt niin kiehtovalta, että jatkan siitä. Kun olin päässyt Helsinkiin, kalenterini mukaan vasta sunnuntaina 9.10., aloin etsiä töitä. Kalenteriani tutkiessani olen erityisen yllättynyt siitä, että asuin Lehtosten luona Vartiokylässä vain parisen viikkoa. Jouduin ulkoiluttamaan Manu-nimistä isoa koiraa, joka hyppäsi isäntäväen lähdettyä aina sänkyyni herättäen minut. Alakerrassa asui Maritan vanha ruotsinkielinen äiti, joka halusi seurustella. (Tätä kirjoittaessani kaikki materiaali rinnallani tajusin, että hänen etunimensä oli Elsa, löysin hautahauista jopa hänen hautapaikkansa.) En ehtinyt lähteä kaupungille kuin vasta iltapäivällä. Isäntäväki rakasti tekemiäni unelmakääretorttuja, niitäkin piti ehtiä välillä leipomaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun koulukaverini Hämeenlinnasta löysivät minut. He istuivat odottamassa minua, joka olin viettänyt aikaa erään Kaisun kanssa, johon tutustuin 18.10. aloittamallani valokuvakurssilla Annankadulla. Kaisun kanssa tapasimme usein muutenkin ja kävimme yhdessä mm. elokuvissa.

Tässä ottamani kuva kouluajoilta näistä kolmesta ystävästäni. Surullista on, että heistä kaksi on jo kuollut.

Sain sentään työpaikan, sillä marras-joulukuun 1966 olin joulumyyjäapulaisena Stockmannilla. Minulla oli hurja ikävä poikaystävääni, jonka kanssa olin seurustellut noin vuoden päivät. Hän oli minua kaksi vuotta nuorempi naapurinpoika, joka halusi välillä viettää aikaa omien kavereidensa kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen, olin varmaan tuskaisen riippuvainen hänen rakkaudestaan. Kuten myöhemmistä elämänvaiheistani huomaan, minulla oli kiihkeä tarve saada rakkautta. Ehkä se ei kuitenkaan näkynyt aina päällepäin, koska olin aina hyvin aktiivinen muissakin asioissa. Tai sitten näkyi ja tuntui. Lopun alku suhteessamme saattoi alkaa jo tuolloin tai aiemmin kuten päiväkirjassani ounastelin.  Näin kaukaa katsottuna, olisin voinut olla niissä muissa asioissa paljon johdonmukaisempi ja tavoitteellisempi. Se olisi nyt ohjeeni nuorelle itselleni.

Tämä kuva saattaa olla seuraavasta asunnostamme Munkkiniemessä?

 

1960-luvulla kaikki oli kovin vaikeaa verrattuna tämän päivän nuorten elämään. Opiskelu- ja työpaikat olivat tiukassa, rahaa oli vähän käytettävissä. Jossakin piti asuakin, yleensä asuttiin alivuokralaisena ja nähtiin nälkää. Rahapula oli ikuinen seuralainen. Jos sai työpaikan, se helpotti asioita, mutta palkka ei riittänyt koko kuukaudeksi.

Mutta muistan vieläkin, kuinka joulukuussa nautin työstäni Stockmannin paperiosastolla. Olin synnynnäinen työntekijä, samanlaisia ovat olleet tyttäreni ja hänen tyttärensä. Paperitavara on aina ollut minulle tärkeää ja nyt olin elementissä myydessäni sitä. Paperiosasto sijaitsi silloin keskeisellä paikalla Stockmannin ensimmäistä kerrosta, siinä missä joskus myöhemmin oli huiveja, laukkuja ja muuta vastaavaa. Päivät olivat pitkiä, lauantai oli tietysti myös työpäivä. Marraskuun alussa oli sentään Pyhäinpäivä 5.11., joka sattui lauantaille. Pyhät olivat vapaita. Lähdin heti perjantaina Hämeenlinnaan, jossa poikakaverini oli vastassa. Seuraavana aamuna kävin herättämässä hänet. Illalla olimme jossakin häissä Rengon seurahuoneella, josta palasimme vasta yöllä. Sen olen kokonaan unohtanut enkä mainitse edes nimiä almanakassani. 

Tämä kuvan olin ilmeisesti ottanut samaan aikaan kuin ne uuden vuoden kuvat. Sisareni Päivikki (kuoli 2011) leipomassa vanhempieni keittiössä

Sunnuntaina ehdimme vielä kävelylle, mutta minun oli töiden takia palattava Helsinkiin. Tulin kipeäksi ja olin sillä viikolla yhden päivän poissa töistä.  Kun kirjoitan tulleeni kipeäksi, olin hienotunteinen, koska en voinut kirjoittaa, että minulla alkoivat kuukautiset.  Koko nuoruuteni kärsin vaikeista kuukautisista. Yksi päivä meni joka kuukausi hukkaan, en voinut tehdä mitään. Niin kävi jo kouluaikoina, kun minun oli pakko päästä pois luokasta. Työt kuitenkin jatkuivat. Kävin edelleen valokuvien kehityskurssia, joka oli itse asiassa yksityinen valokuvalaboranttikurssi.  Perjantaina tehtiin töitä kello kuuteen saakka, mutta sen jälkeen vielä menin ystäväni Leenan kanssa elokuviin katsomaan elokuvaa ”Käpy selän alla”.  Kirjoitin poikaystävälle kirjeitä. Viikonlopun vietin Helsingissä ja pelasin Sinin ja Sadun ja jonkun Ollin kanssa korttia lähes koko yön. Leena oli lähtenyt Hämeenlinnaan.

Sain ensimmäisen palkan 14.12. Se oli toki vain puolen kuun palkka. Olen kirjoittanut sille päivälle summan 129,20. Jos se tarkoittaa käteeni (käteisenä kirjekuoressa muuten) saamaani rahaa, se on nykyarvon mukaan 244,40 euroa. Maksoin siitä samalla viikolla kurssimaksun värifilmin kehittämisestä 65 markkaa. Lokakuussa olin jo maksanut toiset 65 mk. Enkä yhtään muista, että äitini serkku Aino Käpylästä ja Marita Vartiokylästä kävivät minua katsomassa.

Siihen aikaan yleensä kirjoitettiin kirjeitä tai soitettiin. Mutta kuka otti vastaan soiton, jos taloudessa tai asunnossa oli puhelin. Usein ei edes ollut. Edellä mainitsemani Aino oli soittanut äidilleni ja ihmetellyt, kun en ole pistäytynyt (erikoinen sana äidin mielestä). Äitini kirjoitti minulle siitä 11.11.1966 päivätyssä kirjeessään, joka on säilynyt.

Mutta kuka oli salaisen ihastukseni kohde marraskuussa 1966? Se kesti runsaan viikon päivät, kitkin sen itsestäni. En missään kerro nimeä enkä mitään muutakaan, josta voisin tunnistaa henkilön. Todennäköisesti se oli työpaikalla joku henkilökuntaan kuuluva. Äkkinäisiä mielikuvia työntyy tajuntaani, en saa niistä kiinni, jotta voisin tunnistaa henkilön. Olin tulta ja tappuraa, mutta hillitsin itseni.  Se joku miellytti minua kovasti, mutten koskaan ilmeisesti tutustunut häneen sen paremmin. Taistelin tunteitani vastaan. Ja voitin.

Runeberginkadun keittiössä Sadun kanssa juomassa teetä. Melkein muistan kuvanottohetken! Kalenterini mukaan kuvia on otettu enemmänkin?

 

Asumiseni Runeberginkadulla kesti vain pari kuukautta, vaikka mielessäni se tuntuu pidemmältä. Asuin siellä samassa huoneessa kolmen kouluaikaisen ystäväni kanssa. Nukkumispaikkani oli patjalla lattialla. Jo marraskuussa kävimme Leenan kanssa katsomassa alivuokralaisasuntoa Munkkiniemessä. Muutimme uuteen paikkaan Laajalahdentielle helmikuun 1 päivänä 1967.  

Stockalla ollessani tutustuin myös muihin ihmisiin, mutta mitään pysyvää ystävyyttä ei syntynyt.

Leena aloitti myös työt Stokkalla lauantaina 10.12.1966. Silloin vasta asuinkumppanini tajusivat, miksi olin aina iltaisin niin väsynyt ja saatoin nukkua sikeää unta patjallani muiden juhliessa. 

Asuintalo Rengon keskustassa, jossa vanhempani asuivat 1966 (toisen kerroksen ikkunat). Vieressä oikealla keskustalo, jossa oli kunnanvirasto, Osuuspankki ja Rengon Sähkö, joka oli ensimmäinen työpaikkani kevät-kesä 1966. Talot on purettu 2010-luvullaja tilalla aivan muuta.

 

Viikonloppuina eli lauantaisin töiden päätyttyä riensin aina kotiin Renkoon. Kuljin bussilla Hämeenlinnaan ja sieltä toisella bussilla Renkoon. Muistan vain, että raahasin aina isossa laukussa (ruskea säkkimallinen) tavaroita mukana. Poikaystäväni tuli sunnuntaina 4.12. mukanani Helsinkiin, koska sillä viikolla oli itsenäisyyspäivä tiistaina ja saisimme olla kahden asunnossa muiden ollessa poissa. Hän lähti takaisin itsenäisyyspäivän iltana, jolloin vuodatin jo ikävääni päiväkirjaani.  Seuraavan kerran hän tuli joulun alla. Silloin loppuivat työni.

Mieleeni on erityisesti jäänyt itsenäisyydenpäivän aikainen yhdessäolomme, jossa varmaan yhdistyy myös se toinen käynti myöhemmin, kun vietimme aikaamme kuljeskelemalla kaupungilla, käymällä elokuvissa mm. katsomassa Clauden Lelouchin Mies ja nainen ja nukkumalla.  Kuvasin myöhemmin eloamme lumoavana. Aina paljon myöhemmin, ehkä vieläkin Runeberginkadun talon ohi kulkiessani osasin katsoa sitä ylimmän kerroksen sivuseinää, johon lumi tuprutti ja jonka takana me nuoret olimme silloin. Olisiko myöhemmin käynyt niin, että viime vuosina  viereistä taloa on korotettu niin, että seinä peittyi. Ruuhkavuosina 1970-luvun lopulla asuin siinä lähellä Ruusulankadulla eikä minulla silloin vielä ollut aikaa muistella nuoruuden hurmaavia hetkiä.

Ja sitten oli se uuden vuoden 1967 vastaanotto poikaystäväni vanhempien mökillä. Oletan niin, koska olimme käyneet edellisenä iltana siellä lämmittämässä. Aika kilttiä meidän juhlinta oli, vaikka kotiin tulimme vasta aamulla 7:n aikaan. Skannaamiani negatiiveja en kuitenkaan liitä tähän. Ehkä joskus myöhemmin (lisäys 4.12.2022).

Tammikuussa hain sitten töitä PYP:ssä ja pääsin aloittamaan lähes välittömästi. Marita Lehtonen oli kertonut minusta eräälle ruotsinkieliselle ystävälleen, jonka voisin mainita suosittelevan minua. Hän tiesi, että minulla oli erinomaisen hyvä käsiala? Se ei nyt edes pitänyt paikkaansa,

Haettuani maanantaina 9.1.1967 työtodistuksen Stokkalta, menin Pohjoismaiden Yhdyspankin työhönottoon Aleksanterinkatu 30:een, jossa minun piti kysyä kamreeri Gustafssonia. Kamreeri suhtautui minuun tietenkin aika nuivasti, mutta tarkasteltuaan asiaa, otti muistaakseni puhelimitse yhteyttä jo samana tai seuraavana iltana ja pyysi minua tulemaan töihin keskiviikoksi 11.1. Olin juuri niihin aikoihin vielä erityisen kiireinen valokuvakurssin kanssa, joten hän on saattanut yrittää tavoittaa minua aiemmin. Kukaan ei välttämättä ollut kotona vastaamassa puhelimeen. Suosittelija taisi olla tärkeä henkilö!

Asuimme silloin vielä suuressa Runeberginkadun asunnossa, neljä tyttöä samassa huoneessa. Päävuokralaiset, kaksi noin 30 vuoden ikäistä naista, olivat nk. ikuisia opiskelijoita, meistä he vaikuttivat jo vanhoilta.

Tässä kuva vanhemmistani. Kuva lienee huhtikuulta 1968, kun isäni täytti 50 vuotta.

 

Otsikko tälle postaukselle syntyi siitä, että syyskuun puolivälissä 1966 olin kirjoittanut kalenteriini "Minun on lähdettävä". Oli aika jättää lapsuuden ja nuoruuden koti lopullisesti. Ilmapiiri alkoi olla painostava ja stressaava. Olin päässyt keväällä ylioppilaaksi, olin ollut kesäkuussa kaksi viikkoa pyrkimässä Ateneumiin elokuvaohjaaja-linjalle pääsemättä, olin osan aikaa kesästä töissä enkä sitten syksyyn mennessä ollut yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan töitä. Vanhempani katsoivat minua jo pitkään. Syntyi myös riitoja. Olin pistänyt kaiken yhden kortin varaan. Muut koulutoverini olivat olleet paljon viisaampia ja hakeneet yliopistoon ja päässeet aloittamaan opiskelunsa. Kapinallisuus ei auta.

Edellisen vaiheen jälkeen alkoi taas uusi vaihe, mutta siihen saatan palata joskus myöhemmin, kun on sen aika. Nyt minusta tuntuu, että tuosta edellisestä ajasta on vielä paljon kaivettavaa...