Elämää eri aikoina

26.7. kirjoitin: Ehkä huomenna saan aloitettua blogipostauksen, jonka voin kuvitella myös valmistuvan viikonlopun aikana. Kuljeskelin tänään aamupäivällä Ainolan puistossa. Aurinko paistoi ehkä hiukan väärästä suunnasta häikäisten silmiäni liikaa, jotta olisin saanut otettua kunnollisia valokuvia. 

26.7.

Kiersin puiston nopeasti, en edes käynyt Sibeliusten haudalla vaan käännyin suoraan temppelin polulle. Pari ihmistä seurasi, kun ihmettelivät, minne polku veisi. Kuulin naisen sanovat jotakin, että eihän tämä ole Tuusulanjärven rannalla. Järvi on aika lähellä, mutta sinne ei ole näkymää. Kauempaa tuleva ei voi tietää, jollei tutki opaskarttoja ja -kirjoja ennen vierailua. Viivähdin Sibeliuksen temppelin paikalla kauemmin. Eräs mies tuli myös siihen ihmettelemään, mutta ei sanonut mitään enkä minäkään. Odotinkin, että hän lähtisi jatkamaan matkaa, että saisin olla hetken omissa oloissani. Kun lähdin pois, japanilainen pariskunta oli tulossa museolle ja mies kysyi, missä se on. He olivat kääntymässä vasemmalle heti opastaulujen jälkeen, vaikka museon portti oli aivan suoraan edessä.

26.7.

Olen niin paljon omissa oloissani, että ihmettelen välillä itseäni, miksi en katkaise olotilaani ja ala rupatella ihmisille.  Kun puutarhan jälkeen palasin Hyrylään, kävin S-marketissa ostamassa ruokaa. En juuri koskaan siellä enkä missään muuallakaan näe tuttuja ihmisiä. Matkalla olin ajatellut tätä erakkomaisuuttani. Iso kylä, melkein kaupunki ja ainoat tutut tapaan joskus omassa ryteikössäni. lähellä entistä asuinpaikkaani, joka ei myöskään ole kaukana. Onko tämä seuraus, väistämätön vaihe ihmisen elämässä. Miksi se tuntuu kiusaavan minua? Se taitaa olla jo määrätty geeneissäni.

Edellisen päivän aamulla lähdin aamulla kiertämään Hyrylän, kotikyläni, joka on suuren myllerryksen ja muutoksen alla. Korvia huumaava meteli kaikui entisen torin paikalla, jossa on äskettäin alettu tehdä maanrakennustöitä tulevaa isoa rakennusta, Prismaa varten, jota myös Särmäksi kutsutaan. Alue on rajattu metalliaidoilla mahdollisimman isoksi. Tutkin aluetta, jotta tiedän jatkossa, miten pääsen siellä kulkemaan, jos vaikka on asiaa kirjastoon tai terveyskeskukseen. En voinut taas olla ajattelematta taidehistorian proseminaarityötäni 10.4.2012 ”Hyrylän tori Tuusulassa”. No, enhän minäkään keksinyt torille mitään uutta ja ennenkuulumatonta muutosta, mutta en villeimmissä kuvitelmissakaan osannut ajatella Prismaa. Nyt aiheen valinta tutkimuksen kohteeksi tuntuu tyhmältä tai sitten kauhean viisaalta. Silloinhan se oli pakon sanelema, lähikohde, koska minusta ei sairastumiseni takia ollut muuhun.

Tänään luin Keski-Uusimaasta mielenkiintoisen uutisen, joka itse asiassa liittyy myös tähän kotikyläni muutokseen. Seminaarityöni ajatus lähti aikoinaan Rykmentinpuiston alueesta, jota silloin vasta suunniteltiin rakennettavan. Nyt se on jo aika pitkälle rakennettu, entisen armeijan metsät on tuhottu lähes kokonaan ja kerrostaloja on rakennettu niin, että asuntojen ikkunoista näkyy toiseen asuntoon sisään. Pari aluetta on vielä rakentamatta, loppu metsästä ja Puistokyläksi kutsuttava alue. Lehdessä kerrottiin nyt, että kyseisiltä vanhojen metsien alueilta on löydetty harvinaisia sammallajeja. Ne ovat vanhan metsän lajeja, joilla on Suomen laissa suojelustatus. Näitä ovat mm. erittäin uhanalaiseksi luokiteltu itupyörösammal, kantopaanusammal ja lahokaviosammal ja vielä vaarantunut korpihohtosammal. Saa nähdä, miten käy.

Olen ehkä aiemmin kirjoittanut, etten puutu enää tämän päivän rakentamiseen, ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen kirjoittamalla, mutta on aika vaikea pysytellä kokonaan ulkopuolella. Kaiken lisäksi tässä elämässä on mahdottoman paljon kaikkia mielenkiintoisia asioita ilman niitäkin. Itseasiassa niitä muita juttuja on niin paljon, että on suorastaan naurettavaa sekaantua asioihin, joihin ei voi puuttua ja joista muut eivät välitä. Niiden muiden, joilla on vielä paljon elämää edessä, pitäisi olla niistä asioista kiinnostunut ja yrittää vaikuttaa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan eikä tuhoa kohti kuten minusta nyt näyttää.

27.7.1957

 

Ihminen ei kai koskaan voi lakata välittämästä. Kirjoittaessani tätä, taustalla kuulen Pariisin olympialaisten avajaisia. Katselinkin sitä aika pitkään, mutten en jaksa keskittyä koko aikaa. Samanaikaisesti kun kirjoitan ja katselen avajaisia, skanneri skannaa negatiiveja. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotakin muuta valokuvilleni kuten tyhjentää joitakin kansioita, laittaa kuvia jakeluun, hävittää osa kuvista, järjestellä. Tarvitsisin töitäni varten paljon lisää tilaa, pöytätilaa ja muutakin tilaa ja paljon aikaa. Onkohan taas niin, että yritän vältellä pakollisia töitä. Huomaan, että olen usein kesäisin harrastanut kuvien skannaamista. Löysin pari päivää sitten mielenkiintoisia kuvia isäni negatiiveistä kesältä 1957. Kaiken lisäksi löysin kuvien ottamisajankohdan ensimmäisestä päiväkirjastani. Uskomatonta, kuinka nopeasti lensin siihen aikaan takaisin. Kirjoitin ko. päiväkirjasta aikanaan luvun kyläkirjaan, tosin vain otteen. Jaoin nyt kuvia serkuilleni Facebook-ryhmään, mutta liitän tännekin jonkun kuvista.

Kaiken lisäksi olen paljon ajatellut elämäni kertomuksen jatkamista.  Uniakaan en ole nähnyt. Alan olla melkein kokonaan toipunut viimeisimmästä kaatumisesta ja suojelen itseäni edelleen stressiltä tekemällä vain kaiken pakollisen. Helteet ovat olleet ajoittain sietämättömiä, mutta eivät ole estäneet minua paitsi tapaaminen ystäväni kanssa piti perua. Yritämme ensi viikolla uudelleen.

27.7. Valvominen ja olympialaisten avajaisten katsominen otti veronsa ja olin koko lauantaiaamupäivän tosi väsynyt. Tänään aamulla tyttäreni perhe palasi takaisin Suomeen asuntovaunuineen. Onneksi matka kaikkineen meni hyvin. He menivät suoraan omaan karavaanariyhteisöönsä, koska lomaa oli vielä jäljellä. Heidän matkaansa oli tosi kiva seurata yleensä ja myös siksi, että oma historiani liittyi moniin kohteisiin.

28.7. Niin vain ne päivät menevät, suoraan sanoen lipsuvat käsistä. Olen varmaan ollut aivan liian suorituskeskeinen ihminen, kun luppoaika tuntuu paheelta ja hukatulta ajalta. Olen yrittänyt ajatella sitä juuri nyt, kun oma historiani suorastaan kutsuu tutkimaan sitä lisää. Viimeisimmän postaukseni jälkeen olen aloittanut parikin uutta kirjoitusta, jotka jätän uinumaan. Ajatusten myllerrys on varmasti teille, rakkaat lukijani omalta osaltanne tuttua, varsinkin, jos ikää on takanapäin. Kestää aikansa ennen kuin ajatukset saa ymmärrettävään järjestykseen niin, että ne selittävät edes itselle jotakin.

Toisaalta asioiden järjestyksellä ei ole minulle ollut kovin paljon merkitystä. Ihmisen luonne, aikomukset, kaikki risteilee aikajanalla täysin sekaisin. Jokin pieni hetki, asia, tapahtuma ja usein valokuva tai teksti herättää uuden ajatusten vyöryn. Niin on kai tarkoitettu, kaikella on aikansa. 

19.7.2024

Palaan siksi hetkeksi aiemmin mainitsemiini valokuviin vuodelta 1957 ja päiväkirjaani. Se lienee ollut ensimmäinen päiväkirjan näköinen, vaikka taisin töherrellä sitäkin ennen jo jotakin. Aloitin ko. päiväkirjan keskiviikkona 13.2.1957. Olin silloin vielä 9-vuotias. Olin saanut kirjan samana päivänä isäni kanssa tekemäni kaupunkimatkan aikana. Kovakantinen, kukkakuvioinen päiväkirja maksoi 305 markkaa, joka muunnettuna tämän päivän hintaan oli vähän alle 10 euroa. Uuden kynänkin olin saanut ja olimme ostaneet kirjakaupasta muutakin, koska mainitsen laukkuni painavan mennessäni linja-autoon.  Muistan ko. kirjakaupan Hämeenlinnasta hyvin, se oli Suomalainen Kirjakauppa torin laidalla. Kaikki koulukirjani kävin myös ostamassa sieltä. Jostakin syystä kuljimme bussilla, isä kulki omilla asioillaan, minulla oli hammaslääkärikäynti. Kävimme kyllä yhdessä kahvilla ja lopuksi menin yksin bussilla kotiin. 

Olen yllättynyt päiväkirjaa lukiessani, kuinka tarkkaan kirjoitin sinne kaiken. Hetkessä voin palata pian 80 vuoden takaisiin tapahtumiin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.  Mutta niistä ei nyt enempää. Palaan tähän postaukseen liittämiini valokuviin ja niiden sanoman voimaan. Olen ennenkin palannut kesän 1957 tapahtumiin blogeissani. En muista, miksi lopetin päiväkirjan kirjoittamisen melkein kuukaudeksi elokuun 6 päivän jälkeen ja jatkoin vasta koulun alkamisen yhteydessä syyskuun alussa.

Valokuvat on isäni ottanut käsittääkseni lauantaina 27.7.1957, kun äitini kolme pikkuveljeä Hannu, Martti ja Yrjö olivat lähdössä. He olivat tulleet edellisenä iltapäivänä Ruotsista, jonne he olivat kaikki muuttaneet aiemmin samalla vuosikymmenellä. Kesäisin he tulivat tapaamaan perhettään, vanhempia ja sisaruksiaan. Menomatkalla laivalta Anjalan Junkkariin Kymenlaaksoon, he poikkesivat usein meillä ja saattoivat myös yöpyä. Kun he saapuivat perjantaina, niin äitini oli marjassa, metsässä, josta haimme hänet kotiin. Illalla kävimme porukalla uimassa. Kuvat ovat harvinaisia, en ollut nähnyt niitä aiemmin. Isäni oli intohimoinen valokuvaaja nuoresta saakka. Hänellä lienee ollut aina myös samat ongelmat kuin minulle myöhemmin, valokuvaaminen oli kallista. Joka hetkeä kuten nyt ei voinut kuvata saati tilata kuvista paperikuvat.

Minulla on kuvissa sylissäni keltainen Tassu-kissa, jolla oli sittemmin hurja kohtalo. Ehkä olen aiemmin kertonut, että annoin rikolliselle (silloin en sitä en vielä tiennyt) luvan ampua kananpoikia varastavan hurjan kissani. Se lienee tapahtunut seuraavana talvena eli 1958. Kanojen omistaja oli kioskivaras ja ampui myöhemmin itsensä, kun oli jäämässä kiinni. Siitä ajasta en muistaakseni ole kirjoittanut päiväkirjaa tai olen hävittänyt kirjoitukseni syystä tai toisesta.

Tässä tällä kertaa. Anteeksi tylsä otsikko ja asioiden kertaaminen sadanteen kertaan. Mene jo asiaan! Uudistu!

19.7.2024

 

Katoava maailma

Aloittaessani 2.3. ajattelin kuten alla kirjoitan:

Josko kirjoittamalla saisi sisäisen kiihkon sammumaan, niin se olisi hyvä. Kirjoitan, jotta selviäisin elämässä eteenpäin. Välillä tuntuu tosi vaikealta. Valvoin melkein koko viime yön. Tuliko eteen hetki, kun kamelin selkä katkesi. Päivällä olin ajatellut käydä kuvaamassa, kun Tuusulan kunnantaloa puretaan. Rakennus on tunnetun arkkitehdin Arto Sipisen suunnittelema ja se on valmistunut Hyrylän keskeiselle paikalle 1980. Muutin Tuusulaan, aika lähelle Hyrylän keskustaa, juuri vähän ennen sen valmistumista loppuvuodesta 1979.  Ajatus jäi mielen pinnalle ja räjähti yöunien aikana. Niin käy minulle silloin tällöin. Se on kai vanhuuden ongelma.

sunnnuntaina 26.2.2023 koko etelä-Suomi tuntui kokoontuneen Tuusulanjärvelle. Jopa Suomen presidentti oli siellä luistelemassa.

https://www.hs.fi/kaupunki/tuusula/art-2000007782340.html

Siinä oli se hetki. Olen pitkään pantannut mielessäni aihetta, jossa kertoisin, miten koko entinen elämäni, kotini, kouluni ja muut tärkeät rakennukset on tuhottu yksi kerrallaan. Koen se jotenkin sanomaksi itselleni: kaikki on katoavaista. Muut vain nauravat ja puhuvat rötisköistä ja ovat tyytyväisiä, kun tilalle rakennetaan korkeita kerrostaloja, parkkipaikkoja, palvelutaloja.  Olen käynyt kuvaamassa, mutta en ole saanut kirjoitusta aikaiseksi, olen saattanut mainita, mutta siihen on jäänyt. Olen kerännyt tuhoa!  Kirjoittaminen auttaa yleensä. 

Minulla oli lapsenlapsi mukana.

 

Yritän selvitä järjissäni. Ymmärrän entistä paremmin sodan alle jääviä ihmisiä, joiden kodit, koulut ja kaikki merkityksellinen infra tuhoutuu. Menetän silloin tällöin unen hellän hoivan, kun jokin ajatus alkaa olla ylitsevuotavan iso.  Tämä asioihin juuttuminen on mielestäni seurausta pandemian ajasta. Sanon nyt usein itselleni, älä ajattele, tee ja mene. Ajatteleminen, kuvitteleminen ja asioiden pilkkominen pienemmiksi ja ymmärrettäväksi, olivat eräänlainen selviämiskeino yksin ollessa. Itse asiassa olen huomannut samanlaisen vaikutuksen muissa läheisissä ja tuntemissani ihmisissä, myös nuoremmissa. Voisin kuvata sitä eräänlaisena vieraantumisen, arkuuden ja sisäänpäin kääntymisen lisääntymisenä. Toki, jos sen ottaisin puheeksi, ei sitä ehkä myönnettäisi.

1.3.2023 taustalla näkyy Tuusulan kohta purettava ostari, jonka takana on tori ja kunnantalo. Minulla on kyllä kuvia paikasta ennen pilvin pimein.

Nyt maaliskuun alussa paikallinen Keski-Uusimaa-lehti tiedottaa: ”Hyrylässä alkaa pian iso myllerrys – 40-vuotias ostari nuijitaan maan tasalle. Purku-urakoitsija valitaan teknisessä lautakunnassa maalis-huhtikuussa.” Suuri hävitys alkaa vapun tienoilla.  Olen aiemmin lukenut jostakin, että purku maksaa ainakin 600.000 euroa.

Vanhan ostarin paikalle rakennetaan massiivinen palvelukeskus, johon tulee HOK-Elannon Prisma ja muuta liiketilaa, kokoontumistiloja ja työtiloja Tuusulan kunnan työntekijöille ym. Se sai jo asukkaiden ehdottaman nimen ”Särmä”.  Minua huvittaa, sillä nimi on kuin varastettu minulta, tein 1960-luvulla lehteä nimeltä Säro. Siis ei aivan sama. Olen siitä joskus kirjoittanut, ehkä vanhassa blogissani, voisin etsiä lehdelle suunnittelemani kansikuvan tähän kuvitukseksi. Kuntalaiset olivat ehdottaneet eri nimiä ja Särmä voitti.  Nyt uudesta nimestä iloitaan, koska se on loistava nimi palvelukeskukselle kuvaten Hyrylän uuden maamerkin muotokieltä.

 

Ajatelkaa, enhän minäkään keksinyt avoimen yliopiston taidehistorian opinnoissa laatimassani proseminaarityössäni koskien Hyrylän toria mitään sen kummempaa uutta yhdistävää toimintaa kuntalaisille. Nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa" ja esittelin sen 10.4.2012.  Minun vaatimattoman luomukseni perusta tuhoutuu uuden palvelukeskuksen muodossa lopullisesti. Kuntalaiset saavat uuden ja uljaan kauppakeskuksen. Minusta sellaisia ei enää nykyaikana tarvita. Mutta nuori polvi onkin eri mieltä. Tässä linkki postaukseeni, joka koskee nimenomaan tuota proseminaarityötäni. Oli aika huvittavaa, että olin silloin melkein pakotettu valitsemaan aiheen kotiani läheltä. Nyt on hurjaa ajatella, miten kaikki onkaan sen jälkeen kehittynyt. Kun vasta suunnittelin tehtävää, otin mukaan koko Rykmentinpuiston alueen, mikä ei tietenkään käynyt, koska aiheen piti olla tarkoin rajattu. Kymmenen vuotta meni eikä aluetta enää tunne entiseksi.

Helmikuu 2018 hävisi kotitalo Rengon kirkonkylällä 1960-luvulta, josta äskettäin kirjoitin. Kuva ei ole itse ottamani, kuten yleensä kaikki kuvat ovat.

Koko Hyrylä muuttuu ensi kesänä pölyiseksi. Aluehan on kivenheiton päässä nykyisestä kodistani. Hyrylässä ja lähiympäristössä on edelleen koko ajan rakenteilla monia uusia kerrostaloja, kouluja ja vastaavaa. Maisema muuttuu koko ajan. Muutokset eivät jää tähän.

Olen maininnut aiemmin, että lähes kaikki entiset kotini ovat tuhoutuneet tavalla tai toisella, entinen kouluni purettiin viime vuonna, maisemani häviävät. Ei tarvittu edes sotaa tuhoamaan rakennuksia, puistoja ja metsiä.  En aio nyt jatkaa tällä aiheella, ehkä sitten, kun aiheet taas lähestyvät minua ja alkavat ahdistaa.

Yritän jatkaa muutamaa päivää myöhemmin, mutta inspiraatio kirjoittamiseen loppui ruokailun jälkeen. Nyt on mukava asettua sohvalle kissa kainalossa katsomaan jotakin kesken jäänyttä sarjaa. Saan usein aamuisin ideoita, joihin olisi aika paneutua. Ideat ja aineiston valtava koko ovat joskus rasite, kun väsymys iskee.

Siihen toimintani useimmiten jää.  Tätä postausta jatkan seuraavana päivänä. Jos viivytän pitempään, teksti joutuu julkaisemattomien blogien hakemistoon.

Kuva 4.3.2023 Miksi Tuusulan kirkon rinteessä seisovista kuusista toinen on kaadettu? Olin ulkoiluttamassa koiraa, joten en pystynyt keskittymään riittävästi kuvaamiseen.

 

Aloin aamulla turkia arkistojani ja samalla heittää pois lehtileikkeitä ja kopioimiani tekstejä. Tekemiseni sillä saralla on kuin hiiren kakka, sillä mahdottoman vähän paperia lähtee kerralla roskiin. Sen sijaan mielessäni viriää uusia ideoita. Onneksi järjestin suurimman osan papereista johonkin itse ymmärtämääni järjestykseen, kun muutin pariin otteeseen ja viimeksi pian kuusi vuotta sitten.  Omaa järjestystäni tuskin kukaan muu ymmärtää, sotkenkin sitä koko ajan. Mielessäni on kuitenkin saada edes jotakin tehtyä, päiväkirjat, kalenterit, työaikaiset kuvat ja materiaalit, kouluajoista jääneet paperit, kirjeet jne. Sitten on kaikki muu, kymmeniä mappeja, joita olisi hyvä osittain purkaa. 

3.1.2022 molemmat kuuset

Löysin kuitenkin sen 1962 tekemäni Särö-lehden kannen. Koska se on aivan kokonainen lehti kuvineen ja artikkeleineen, muistin, että aivan varmasti olen kirjoittanut siitä. Sitten löysinkin sen. Olen kirjoittanut lehdestäni blogissani 25.10.2015, jonka pääset lukemaan täältä.

En aio tässä jauhaa aiemmin kirjoittamastani sen enempää. Vanha nainen on usein tyrmistynyt maailman menosta, metsien, puiden ja rakennusten kiihkeästä hävitysvimmasta. Mitään en sille voi, vaikka se joskus tulee häiritsemään uniani kuten viime viikolla. Sittemmin olenkin nukkunut kuin pikku lapsi. 

Tässä 28.8.2018

 

Minä olisin varmaan vain osittainen ihminen, jos en olisi säilyttänyt sitä kaikkea, mitä säilytin. Sitten, kun aika minusta jättää, voin käyttää rakastamaani lausetta: Olen aika, joka katosi.  Käytin sitä blogissani 13.2.2015, mutta silloin tarkoitin ”Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.” Se on siis aika sopiva lause moneen vaiheeseen elämässä ja jota voi laajentaa (kuten otsikossa) ja supistaa.  Pääset tästä lukemaan em. blogini.

Lohdullista.