Kenttäpostia ja vieraskirjoja

Silloin tällöin katkonainen pilkottu elämä raivostuttaa, kyllästyttää. Nuorempana elämän monimuotoisuutta ja vaihtelua piti usein itsestään selvänä ja normaalina, mutta kun vanhenee, haluaa lopulta saada aikaa keskittyä itselle tärkeisiin asioihin. Kun kerää ja käsittelee aineistoa ja yrittää saada siihen jotakin tolkkua, kaikki keskeytykset rikkovat kauniisti alkavan piirin, polun tai suunnitelman.  Täytyykin mainita, että niitä alkuja on minulle kertynyt jo satoja, jotka ovat kirjattuna paperille, koneelle tai mapitettuna asianimellä merkittyihin mappeihin. Niissä mapeissa ne ovat kuitenkin suloisessa sekamelskassa.  Useat asiat vaativat lisätutkimuksia, ehkä johonkin arkistoon menemistä. Lisäksi selkeä dokumentointi on edelleen etsinnässä  Vaikka kuinka yritän pitää asiapapereitani järjestyksessä, huomaan niiden usein helposti menevän väärään paikkaan. Arkistokaapit riippukansioineen, todella pitkäaikainen unelmani, tuskin toisivat siihen apua.

Elämän tarkkailija sulautuu vieraaseenkin joukkoon. Tässä Efesos 2008.

Pahin juttu lienee kuitenkin oma vilkas luonteeni, joka hyörii ja pyörii missä milloinkin. Jos lähden liikkeelle ulos, alkavat ne oudot inspiraatiot hypähdellä riemuissaan mielessäni. En koskaan tässä elämässä pysty niitä kaikkia toteuttamaan. En ole enää vuosikausiin käyttänyt sanontaa: ”Teen sen sitten kun..”  Tuo ajattelu  on meille kaikille kovin tuttua,  mutta sitä ” sittenjoskuspäivää” ei koskaan tule. Viime viikkoina olen silloin tällöin huomannut kiukun nousevan pinnalle, tulevani malttamattomaksi.  Ehkä minuun on pikkuhiljaa iskenyt häivähdys sellaista täydellisyyden tavoittelijaa, joita useat ihmiset ovat.

Viimeisinä vuosina työssä ollessani osallistuin kerran erääseen myyntikurssiin. Siellä meidät testattiin ja suurin osa kolleegoistani osoittautui olevan tunnontarkkoja täydellisyyden tavoittelijoita.  Pari miestä ja minä, me olimme tuloksen tekijöitä. Olen huomannut itsestäni, että minua häiritsee muissa ihmisissä kaikkein eniten pintapuolisuus ja päiväperhosmaisuus. Tänään muistetaan, mutta huomenna unohdetaan.  Totta on tietenkin, että yksikään ihminen ei ole niin yksipuolinen kuin ehkä saamamme pikakuva hänestä on. Siihen syvyyteen on vaan niin hurjan vaikea päästä, useimpien.

Siksi kai  mieluummin aherran näiden vanhojen asioiden parissa.  Viime sotien ajat olivat aikoinaan asia, jota tuskin koskaan missään käsiteltiin. Nyt viime vuosina se on vyörynyt eteemme joka puolelta. Pikku hiljaa asiat ja ajankohdat ovat selkeytyneet mielessäni. Voi Tuo aika tullee pitkään oleva  mahtava aarreaitta tutkijoille kuten myös kirjailijoille.

Mitähän nämä suloiset isona?

Tällä viikolla luin eräästä aikakauslehdestä yhden kommentin, joka pisti minut taas ajattelemaan syvemmälti. En mainitse lähdettä koska sillä ei ole sen enempää merkitystä.  Oliko ajatus kirjailijan, jota teksti käsitteli vai oliko se toimittajan tulkinta?  Nyt on kysymyksessä minun tulkintani ja loputtomat pohdintani keskellä tätä hurjaa uutisvirtaa, joka ympäröi meitä. Onko todellakin niin, että kaikki mitä me yksittäiset ihmiset koemme, onkin pelkkää fiktiota, koska se on meidän omaa kokemustamme ja tulkintaamme elämästä, ei totuutta. Siinä lehden painama väite lyhyesti.

Olen kohdannut tämän ennenkin.  Vain virallisessa asiakirjassa mainittu kokemus ja tulkinta on siis totta?  Siis yksittäisen ihmisen elämä on pelkkää fiktiota, siihen ei voi viitata, koska se ei ole totta. Yliopistolla opetettiin myös, että ei pitäisi käyttää ”mielestäni”-sanontaa, koska kaikki väittämät pitää olla jonkun toisen sanomia. Kuka on se joku toinen? Hänkin voi olla ihminen ja väärässä. Asiakirjaan on ehkä kirjattu jotakin väärin ja sitä sitten toistetaan maailman loppuun.

Kuvia vailla selityksiä ajasta tai paikasta. Isäni valokuva-albumit. Sota-aikana tietty.

Vai onko niin, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat jotakin harkitsemattomasti, ajattelematta asiaa sen enempää?  Ajattelenko minä liikaa, ovatko vaatimukseni liian korkealla? Ajatellaan vaikkapa useimpien tuntemaa Facebookin maailmaa.  Siihen pitää jokaisen tottua ja löytää oma tyylinsä ja tapansa toimia. Parhainta siellä ovatkin omat yhteisöt, joissa voi löytää samoin ajattelevia. Sieltä voi saada myös loistavia ideoita. Se on pienoismaailma, jossa minäkin usein viihdyn oikein hyvin. Mutta lukiessa ihmisten kommentteja ja nähdessään väärinkäsityksiä, huomaa hyvin, miten siellä voi helposti suuttua ja joutua pois tolaltaan. Se on kuin maailma pienoiskoossa, koemme sitä samaa elävässä elämässä.

Tänään serkkuni Ritva jakoi meille muille serkuille äitinsä vieraskirjan sivuja.  Pari päivää aiemmin Ritvan veli Lasse oli tehnyt ja jakanut meille serkuille laulun videona, oman sävellyksen sanoineen isovanhempiemme perhekuvan innoittamana. Nämä ovat juuri tekoja, joita olen kaivannut. Sillä tavalla viemme perinnettä eteenpäin. Samalla tavalla olen myös aloittanut aikanaan oman polkuni historian juurille. Valokuvat olivat suurin inspiraation lähteeni.

Ritvan jakamista kuvista löysin myös itseni runsaat 4-vuotiaana ollessani äidin mukaan kylässä Turussa. Olimme matkalla isovanhempieni, enoni ja tätini kanssa. Isoisäni Abraham Sirkiän veli Jooseppi Sirkiä täytti 9.12.1951 tasan 70 vuotta. Merkkipäivät olivat tuohon aikaan raskaan sodan jälkeen hyvä hetki tapaamiselle. Oli syntymäpäiviä, ristiäisiä ja hautajaisia.

Kuvasin joulukuussa 2013 Turussa Eila Ortaneen s. Sirkiä albumia, johon hän oli kerännyt ihmisten kuolinilmoituksia, useimmat varmaan sellaisia, joita hän oli tuntenut ja jotka olivat olleet kotoisin kotikylästä Karjalaisten kylästä tai ylipäänsä Kuolemajärveltä. Minulla on myös tosin vielä minnekään liimaamatta paksu pinkka kuolinilmoituksia, osa vanhempieni keräämiä mutta suurin osa on kertynyt minun lehdistä leikaten.  Sinne joukkoon on päässyt sukulaisten lisäksi paljon muitakin elämäni varrella itseäni sivunneita henkilöitä.

Kaivoin taas kerran esiin äitini vieraskirjan, jonka etusivulla on Lotta Svärd-merkki. Kirjan kannet ovat visakoivua. Äiti lienee saanut sen 1944, koska ensimmäinen merkintä on 28.1.1944.  Olisiko äiti ollut silloin siirtymässä paikasta toiseen, koska tuo ensimmäinen kirjoitus on upseerikerhon kiitos erinomaisesta huolenpidosta ja toivotus hyvälle loppuvuodelle.  Olisiko ensimmäisen nimikirjoituksen kirjoittanut Edvard Urho Heikkinen (1890 – 1966), jääkärieverstiluuntnantti, jonka löydän Wikipediasta?  Hän joutui sodan jälkeen sotaylioikeuteen sodan aikana tehdystä venäläisen sotavangin tahallisesta taposta ja tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tunnistan listasta myös nimet Paavo Kantele ja Aarne Arjanheimo.

Seuraavalla aukeamalla näen tulevan isäni nimen päiväyksen 18.2.1944 alla. Hän on ollut äitini ”vieraana” yhdessä Matti Hämäläisen kanssa. Löydän Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden joukosta useita Matti Hämäläisiä, mutta vain yksi on kuollut tuon päivämäärän jälkeen. Juvalta kotoisin ollut luutnantti Matti Vilppu Edvard Hämäläinen 6./JR1, kirjurin poika, syntynyt 1922, katosi Valkeasaaren suurhyökkäyksen aikana ja julistettiin myöhemmin kuolleeksi.

Saan päähäni katsoa myös edellisen sivun nimikirjoituksia,  niitä, joista saan selvää.  Veikko K. Salonen,  Tampereelta kotoisin ollut ekonomi, vänrikki, syntynyt samana vuonna kuin isäni 1918, on kokenut saman kohtalon kuin Matti Hämäläinen, kadonnut jälkiä jättämättä Valkeasaaressa.

Äidiltäni ei tullut Karjalasta mukaan mitään muuta kuin ne kirjeet, jotka olivat hänen mukanaan sodan päätyttyä. Hän vapautui armeijan palveluksesta vasta vähän ennen joulua 1944. Ensimmäinen hänen saamansa kirje on päivätty 12.4.1944 ja sen on lähettänyt lottaystävätär K. Seppänen, jota en tunnista. On liikuttavaa pitää kädessään tuota kirjenippua. En ole vieläkään lukenut niitä kaikkia, mutta tiedän joka kerta löytäväni jotakin uutta, ymmärtäväni kirjeen sisällön paremmin, pystyväni kytkemään sen äitini elämään paremmin.

Mutta mikä on totuus? Ovatko kirjeetkin pelkkää fiktiota. Keväällä 1944 rintamalla oltiin jo totuttu elämään asemasodan aikaa, rintamat seisoivan paikallaan, ei koettu suuria taisteluja. Käytiin lomalla kylässä ystävien luona näiden sijoituspaikoissa. Siksi vieraskirjakin oli hyvä olla olemassa. Lienen jo aiemmin kommentoinnut äitini kertomusta siitä, kun joku lottapomo tuli vierailulle lottien korsuihin ja ihmetteli, kun ikkunoissa ei ollut oikeita verhoja. Siihen äitini oli nenäkkäästi vastannut, että on sota. Asemasodan aika hämmensi myös ihmisten mieliä tullessaan melkein kuin pysyväksi olotilaksi.

Äitini oli ystävystynyt itseään nuoremman Anun kanssa, joka käsittääkseni oli tullut myös eturintamaan lotaksi, mutta vanhemmat halusivat hänet sieltä pois. Kirjeiden perusteella hän on jäänyt kuitenkin rintamalle, mutta turvallisemmalle paikalle Kiviniemeen, josta hän on siirtymässä kesän ajaksi Valkjärvelle, jossa he asuisivat parakeissa metsän keskellä aivan järven rannalla. Niin ei sitten käynytkään vaan hän joutui ilmeisesti palaamaan siviiliin, koska hän kesäkuun kirjeessään kirjoittaa toivovansa koko sydämestään olevansa mukana lottahommissa, mutta joutuu vain ”epätoivon vimmalla kirjoittamaan nimilehtiä”.  Ikään kuin hän ei vielä edes tarkalleen tietäisi tilanteen kammottavuutta. Kirje on päivätty 11.6.1944. Valkeasaaren suurhyökkäys alkoi 9.6. Kuitenkin hän kirjoittaa myös ”Niin, teille varmasti kuuluu nykyisin kaikenlaista, en uskalla ajatella ajatustani loppuun.”

On ymmärrettävää, että vanhojen kirjeiden tutkiminen on aikaa vievää, mutta myös kovin raskasta. Sitä jaksaa tehdä kerrallaan vain pienen pätkän. Kun tietää vielä keskuudestamme poistuneiden henkilöiden pitäneen niitä käsissään, tunnen melkein, kuinka niistä siirtyy palanen mennyttä aikaa minuun.

Kun isoäitini kirjoitti tyttärelleen äidilleni kirjeen päiväten sen ”kotona 8.6.44” hän ei todellakaan vielä tiennyt, mitä oli tapahtumassa.  Kirjeen taakse hän kirjoitti: ”Läh. A. Sirkiä, Seivästö, Tammikko”. Muutamaa päivää myöhemmin hän joutuisi perheineen jättämään kotinsa Kuolemajärven Seivästön kylässä ikiajoiksi palaamatta sinne enää koskaan.  Milloin äitini kirjeen sai? Kirjeen osoite oli 2 Kpk, 2728, mutta se oli yliviivattu ja korvattu numerolla 8325.

Palaan vieraskirjaan.  Siitä selviää numero 8325 = Uusikirkko, Halila. On päivämäärä 26.6.1944. Siiri Myllyoja, minulle vieras henkilö kirjoittaa ” Hyökkäysvaiheen aikana teltassa, lepattavan kynttilän valossa, piirtelen nimeni tähän Helvin kauniiseen vieraskirjaan."  Todennäköisesti oltiin nyt kenttäsairaalassa töissä.

Isäni joskus ennen sotaa.

Juuri nyt, tällä hetkellä, lopettaessani tätä,  haluan kirjoittaa vain fiktiota. En koskaan lapsena ymmärtänyt, kuinka isoista asioista oli kysymys. En ymmärtänyt, että tämä kaikki olisi se suurin perintö, mitä koskaan tulisin vanhemmiltani saamaan. Oma polkuni on viime vuosina yhtynyt heidän polkuunsa. Omituisinta on se, että sille polulle on haaroittunut paljon muitakin polkuja. Ehkä se sittenkin on fiktio, meidän yhteinen totuus, joka ei saa unohtua. Mutta onko sekään siis totta?

Isäni pikkuveli Jaakko ennen sotaa.

Sulattelua

Kiireisen viikon jälkeen on pysähdyttävä ja käsiteltävä asioita. Niin kiireistä ei eläkeläisen elämä toki ole kuin työelämässä ollessa. Vieläkin muistan, kuinka eläkkeelle siirryttyäni minun oli vaikea hahmottaa kotona päiviä ja viikkoja yrittäessäni sopia jotakin tapaamista. Se vaikutti eriskummalliselta, koska työelämässä sovin koko ajan tapaamisia asiakkaideni kanssa ilman ongelmia. Usein tapaamisia sekä asiakkaiden luona että työpaikallani sisäisten palaverien lisäksi oli montakin päivässä. Olimme silloin siirtyneet osittain elektroniseen kalenteriin, josta muutkin saattoivat nähdä liikkeeni ja jopa sopia puolestani.  Ehkä toisenlaiseen ympäristöön ja omaan johtajuutensa siirtyminen aiheuttivat sopeutumisongelman. Asiat muuttuivat erilaiseksi, olin nyt oman itseni johtaja.

Keskellä heinäkuuta 2006 olin vielä täysillä työelämässä. Viimeisten vuosien aikana muutimme monta kertaa , ensin uuteen taloon ja sitten talon sisällä. Tässä työpisteeni juuri tuolloin. Pöydän kulmalla on elokuussa alkavan ensimmäisen,   pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme näyttelyn kutsu. Tosin kuviamme oli silloin jo heinäkuussa esillä Askaisissa Seivästö-säätiön juhlilla.

Sittemmin totuin muutokseen ja on ollut aikoja, jolloin en ole edes kirjannut sopimiani asioita etukäteen kalenteriin. Jälkikäteen olenkin ollut itselleni vihainen  merkintöjeni puutteellisuudesta. Kun joskus myöhemmin etsin vaikkapa ylisuuresta sähköisestä valokuva-arkistostani jotakin kuvaa menneeltä ajalta, kalenterimerkinnästä olisi paljon apua. Olen järjestänyt valokuvani omiin kansioihinsa perusteella kamera/vuosi/kuukausi/päivä. Kansioita on jo vuodesta 2004 alkaen. Lisäksi tietenkin skannattujen kuvien kansiot aiheiden/henkilöiden tms. mukaan.

Tämä kuva osui eilen käsiini äidilleni rakkaiden kuvien joukosta. Kuva on ajan mukaan vain kokoa 9x6 cm. Kun skannasin ja suurensin sen, olin yllättynyt kuinka paljon tuttuja ihmisiä löysin sielä. Olen itse kuvassa pari vuotiaana vasemmalla punainen pipo päässäni. Jaoin tämän jo eilen Facebookissa. Kuvassa on oman lapsuuteni kotikylän ihmisiä, joista aika monet tunnistin. Miksi olemme kokoontuneet, ikäänkuin lammen rannalle, se on vielä selvittämättä. Yhteisöllisyys on jo silloin tarttunut minuun. Tosin olemme myöhemmissä ajoissa koko ajan menneet siitä poispäin. Valitettavasti.

Kauppalistani ovat myös summittaisia ja usein jopa unohdan ne kotiin tai hukkaan muuten. Elettävä elämä ja harrastukseni ovat tuoneet uusia haasteita. Erittäin häiritsevä tekijä on tietenkin ollut tuo riitajuttu, jota nyt on vatvottu vuosikausia. Olen tavallaan jo oppinut elämään sen kanssa, mutta menneinä vuosina minut useamman kerran revittiin maan rakoon, josta nousu ylös vei uskomattoman paljon voimavaroja. On varmaan niin, että olemme eläkkeelle siirtymisaikoina melko heikoilla ja meille olisi suotava rauhallinen siirtyminen. Monet asiat myllertävät silloin päässä eikä niihin ole millään pystynyt etukäteen valmistautumaan. Yllättävää vaikkakin tiedossa on elintason lasku, joka saattaa koskettaa erityisesti yksineläjää. Kun puolet käteen jäävästä rahasta häviää, pitää luopua monesta ja harkita kaikkea tarkkaan. Onneksi monet asiat ovat ilmaisia ja halpoja. On paljon ilmaisia luentoja ja kulttuuritapahtumia. Kun joskus tulee yllättäviä menoja tai haluaa vaikkapa lähteä matkalle, on pakko säästää etukäteen tai yrittää muuten sumplia elämäänsä. Yhtä kaikki, joutuu suunnittelemaan kaiken paljon tarkemmin.

Urjalan kirkossa, tilaisuus alkamassa.

Seis seis, ei minun pitänyt tänään kirjoittaa rahasta, ei tuloista eikä menoista, ei toimeentulosta. Lähdin sulattelemaan viikon kokemuksia.

Enkelit olivat kuvina kirkon katossa mukana, mutta kyllä muutenkin...

Ihmisen elämä voi päättyä milloin tahansa. Vietin koko lauantaipäivän osallistuen merkittävän karjalaisen vaikuttajan siunaus- ja muistotilaisuuteen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi siinä, että minulle suotiin siihen mahdollisuus. Mieluummin olisin jatkanut siitä, mihin jäimme ja mihin hän minua kannusti kuin, että seuraava tapaamisemme olisi pari kuukautta myöhemmin, jolloin häntä kuljetetaan arkussa kirkon alttarille. Muistan elävästi keskustelumme syyskuun puolivälissä Karjala-talolla. Hänen sairautensa ei näkynyt päälle päin enkä rohjennut edes kysyä sen laadusta. Siksi ilmoitus hänen poismenostaan oli valtava pudotus. Nyt vaikuttavan jopa seitsemän tuntia kestäneen siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, olen edelleen eksyksissä ja ennen kaikkea epäileväinen, pystynkö edes kaikkeen siihen, mitä suunnittelen ja toivon tekeväni. Olisi helpompi luovuttaa ja elää vain päivästä toiseen....

Tässä ote kartasta, jonka myös eilen laitoin kansikuvaksi Kuolemajärven Sirkiöiden Facebook-sivuille. Nyt se on täälläkin, jotta myös "naamakirja"-vihaajat sen näkevät ja pystyvät etsimään paikkoja, jos niistä tulee joskus puhe. Facebook ei ole mikään naamakirja,vaan hyvä vuorovaikutusfoorumi.

Voit käydä täällä katsomassa kuvia kesäkuun alun 2010 Karjalan matkalta. Viipurin kuvia sarjan lopussa, osa kuvista on tekstitetty. Viipurissa oppaanamme oli Jorma Muurinen, jonka siunaustilaisuuteen tässä viittaan.

Mutta ehkä tarvitsen tuollaisia kimmokkeita valitsemallani polulla. Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi. Niitähän on ollut ennenkin. Joskus nuorempana en edes täysin tajunnut niiden kipeyttä ja lopullisuutta. Tiedän, että joidenkin ystävieni on vaikea ymmärtää tylsiä harrastuksiani, mutta onneksi on myös paljon heitä, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Samanlainen innostus historiaan pistää meidät hengittämään kiihkeämmin. Lauantain tilaisuuden aikana tunsin saaneeni monta kosketusta siihen loistavimpaan ihmisyyteen, siihen, minkä takia elämme ja viemme menneisyyden perintöä ja tietoa siitä tulevaisuuteen. Olen vain pieni osa sitä ketjua, joka pitää näitä tärkeitä asioita hengissä. Kun tilaisuuden lopuksi lauloimme seisten Karjalaisten laulun ja heti perään Hämäläisten laulun, en voinut olla itkemättä. Yksi aurinko oli laskeutunut mailleen, mutta hänen tekemänsä työ ei kuole.