Kiinni historiassa - edelleen ...

17.11.2024

Ajattelin siivota keskeneräisiä blogejani joko roskakoriin tai kansioon Julkaisemattomat blogit. Päätin sittenkin julkaista tämän huhtikuun lopulla aloittamani postauksen. Se ei liene kiinnostava monenkaan mielestä paitsi minun, joka pääasiassa kirjoitan omaksi ilokseni.

En ehdi nykyään lukea niin paljon kuin aiemmin, mutta jokin kirja on useimmiten käsittelyssä. Historialliset aiheet ovat minulle parasta lukemista. Sellaisia kirjoja on kirjahyllyissäni mielin määrin, on luettuja, osin luettuja ja lukemattomia.

Ostin äskettäin pari uutta kirjaa. Aiemmin olin ostanut pari romaania kuten Mirabilis ja Elolliset, jotka luin, koska ne olivat todella kiinnostavia. Uusimmat hankintani ovat SKS:n julkaisema Minna Silverin teos ”Sinuhe egyptiläisen maailma” ja Peter Frankopanin tiiliskiveä suurempi ”Maan ja taivaan välissä.”

 

Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen” ilmestyi WSOY:n kustantamana 1945.  Siitä on kauan, kun olen sen lukenut, ehkä jo lapseni kotini kirjahyllystä.  Joskus viime kesänä kaivoin kellarivaraston banaanilaatikoista Waltarin kirjoja. Onneksi siellä oli myös Sinuhe, tosin Suuren suomalaisen kirjakerhon 1982 ilmestyneenä kaksiosaisena kirjana ilman päällyspaperia. Olin unohtanut sen ja muut Waltarit muovipussiin. Olin todennäköisesti etsinyt Mika Waltarin teosta ”Lähdin Istanbuliin”, koska olen aiemmin maininnut sen joissakin blogeissani. Ihastuin aikoinaan Istanbuliin ja Turkissa oleviin tärkeisiin historiallisiin kohteisiin kuten Efesokseen.

Nyt luen Sinuhen uudelleen vierellä uudelle tuoksuva arkeologin kirja.

Sinuhen ensimmäinen kirja ”Kaislavene” pistää hänen suuhunsa pariinkin otteeseen minulle niin kovin tutun lauseen: ”Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan”. Sinuhe on vanha ja pettynyt. Pystyn lähes samaistumaan häneen. Toivotan itselleni mukavia lukutuokioita. Aikaa tulee tuhlaantumaan, koska paneudun asioihin syvällisyydellä ja teen samanaikaisesti monia muitakin asioita. Sitä se vanhuus teettää!

Keväällä aloittamani teksti kertoo, että silloin luin Karjalan historiaa ja taisin nähdä siitä untakin.

Kuva 29.8.2014. selasin ja ihailin 2-vuotiaan toimeliaisuutta ja innostusta, joka jatkuu nyt 10 vuotta myöhemmin

 

  30.4.2024

Taas uusi aloitus. Jätin edellisen valmiin blogipostaukseni julkaisematta. Teen niin toistaiseksi, mutta ehkä jonakin päivänä voin siirtää sen ja ehkä muutkin aloittamani blogialustalleni. Syy on yksinkertaisesti omassa mielentilassani, joka alkoi taas kerran kyseenalaistaa kaikkea tekemääni. Ajatelkaa, vanhat ihmiset ovat myös usein herkkiä ja kaipaisivat tukea. Olemme kulkeneet elämämme läpi kovan prässin läpi, joka tarkoittaa itsekseen ja yksin selviämistä.

Yritän lukea vaihteeksi enemmän. Tulee ainakin aika hyvin käytettyä. Ympäristöni pursuu lukemista, lukematta jääneitä, hutaisten luettuja kirjoja, papereita. Sekä painettuja kirjailijoilta, artikkeleita lehtien toimittajilta ja omiani. Mistä aion kirjoittaa seuraavaksi, on kuitenkin aina tuskallinen valinta, joka usein muuttuu vaikeaksi ja väsähdän. En muutenkaan ole jaksanut ottaa työn alle mitään vaativaa. Tosin olen aina sanonut oman kirjoittamiseni olevan helpointa ja vapaata, melkein tajunnanvirtaa. Kaiken lisäksi vuosien myötä olen tullut tutkineeksi paljon asioita, ettei monikaan juttu ole aivan vieras.

 

Olen aikanaan ostanut, kirja kerrallaan Viipurin läänin historian I-VI. Tässä eräänä päivänä aloin taas lukea sitä. Kirjat ovat painavia, joten niitä pitää lukea pöydän ääressä. Erityisesti nyt, kun ranteeni eivät kestä kovin painavia kirjoja. Jostakin syystä (on moniakin syitä) aloitin osasta III Suomenlahdelta Laatokalle. Kirjasarja ilmestyi kirja tai pari kerrallaan. Kirjasarja oli Karjalaisen kulttuurin Edistämissäätiön ja Karjalan Kirjapaino Oy:n suurhanke.

Oikeastaan tärkein syy aloittaa tästä osasta oli ajatus löytää kirjasta jotakin tekeillä olevaa sukukirjaamme varten, vahvistusta pariin tekstiin, jotka kirjoitan kirjaan. Ajoittuuhan sukumme alku juuri niihin vaiheeseen. Osa III luo katsauksen keskiajan ja uuden ajan taitteeseen ja päättyy suuren Pohjan sodan vuosiin eli silloin elettiin Ruotsin suurvaltakautta. Tarkastelun näkökulma on itäisen Suomen, Viipurin läänin alueessa.

Olen lukenut kirjaa kuin romaania. Olen edelleen vasta osan Viipurin Karjala rajamaakuntana 1534–1627 luvussa, jonka on kirjoittanut Kimmo Katajala. Olen liittänyt tekstin väliin joitakin muistilappuja kohtiin, joihin ehkä palaan myöhemmin.

Jotten aivan vieraantuisi bloggauksesta, niin tänään vapunaattona vähän siivottuani, koitti hetki aloittaa kirjoittaminen. Jos on tottunut kirjoittamaan, niin siitä ei pääse koskaan irti.  Ei ole tarkoituskaan. Joskus vain sekin tuntuu yllättävän vaikealta. Muistan, että samanlaisia hetkiä on ollut ennenkin. 

Kirjasta alkoi eteeni tulla asioita, joita olen aina silloin tällöin ajatellut.  Venäjän ja Ruotsin asukkaiden välillä oli jatkuvasti rajariitoja. Pähkinäsaaressa oli vuonna 1323 sovittu raja oli epämääräinen. Sopimusta oli myöhemmin 1400-luvulla uusittu parikin kertaa yhtä epämääräisesti. Kaiken lisäksi raja oli Ruotsin puolelta ylitetty useaan otteeseen, ja rajamuutokset alkoivat vakiintua väestön keskuudessa.  Erinäisten vaiheiden jälkeen asia siirtyi kokonaan valtakuntien väliseksi ja rajoja käytiin yhdessä läpi ja merkittiin1500-luvulle tultaessa. Rajahan oli mahdottoman pitkä ja ulottui halki Suomen.

Rajaseudut olivat lisäksi levottomia, asukkaat riitelivät nautintarajoistaan, tehtiin hävitysretkiä, käytiin valtioiden rajankäyntejä, poltettiin taloja ja ryöstettiin viljoja tiloilta ja tapettiin ihmisiä. Kuningas Kustaan edustajat ja Venäjän suuriruhtinaat neuvottelivat ja syyttelivät toisiaan. Asioita suurennettiin ja oltiin lähes sodassa. Rajan valvonta oli mahdotonta. Kuulostaako tutulta? Tosin tässä tapauksessa myös karjalaiset ja savolaiset olivat napit vastakkain. Päättäjät tapasivat rajatarkastuskokouksissa vuoroin Novgorodissa, Tukholmassa ja Viipurissa, mutta nämäkään eivät auttaneet. Rajan yli tehtiin molemmin puolin jatkuvasti ryöstö- ja hävitysretkiä.

Sitten astuin kirjan seurassa Siestarjoella olevalle maakaistaleelle Äyräpään kihlakunnan ja Kuivaisten Pogostan välillä. Ko. aluetta kutsuttiin silloin riitamaaksi. Siestarjoen eteläisin kohta sijaitsee Ollilan ja Kuokkalan kylän tienoilla ollen aikoinaan Suomen kaakkoisin paikka.  Rajajoki jokena lähtee Karjalankannaksen länsivaiheilta ja on kokonaista 85 kilometriä pitkä. Olin aika lähellä, kun viimeisen kerran kävin Venäjällä kesäkuussa 2019. Toki olen ollut siellä aiemminkin. Vanhempani olivat alueella jatkosodan aikana 1941–1944. Minun käyntini siellä jäänevät tähän. Onneksi pääsin käymään monta kertaa vaikken tarpeeksi.

1500-luvun alkupuolen jälkeen on tapahtunut paljon. Inkeriläiset karkotettiin alueelta, Pietari perustettiin. En voi mitään sille, että aihe menee tunteisiin, vaikken pysty enää tavoittamaan mennyttä muuten kuin lukemalla ja siitä kirjoittamalla. Ja ajattelemalla ja käyttämällä mielikuvitusta.

Vuonna 1555 rajariidat puhkesivat sodaksi. Suomen aatelin sotavoimat oli kerätty Viipuriin, rajan vartiointia ja turvallisuutta oli parannettu, varustuksia oli vahvistettu. Odotettiin venäläisten hyökkäyksiä. Kun sitten venäläiset hyökkäsivät, niin ko. aateliset lisäsivät tarinaan, että asialla oli kolme tai neljä suurta sotajoukkoa tai jopa 30 lippukunnallista sotaväkeä. Puolustajat menestyivät, koska sata ruotsalaista sotilasta vastasi tuhatta venäläistä. Sotatarinat ovat myöhemminkin paisuneet sekä meillä että jo aiemmin muuallakin samalla tavalla.

Oikeita hyökkäyksiä tapahtui mm. Äyräpäässä lähinnä Venäjän rajaseutujen talonpoikien toimesta, jotka polttivat taloja lähinnä rangaistakseen vastapuolen ryöstelyretkiä. Tuohon aikaan käytiin myös kuuluisa Joutselän taistelu, jota olen joskus ihmetellyt. Siihen liittyi taitavaa suomalaisten taistelutaitoa!  Kuvaus taistelusta löytyy linkin (taistelun nimi) takana.

Kaikkea muutakin tapahtui eri puolilla rajaa, Kustaa kuningas (myöhemmin Kustaa Vaasaksi nimitetty) oli helisemässä. Kun ruotsalaiset yrittivät valloittaa Pähkinälinnaa, Kustaan oli pakko matkustaa Viipuriin. Värikäs kuvaus hänen vierailustaan noin parituhantisen seurueen kanssa on tallennettu registuurassa olleiden kirjeiden päiväysten paikanmäärityksellä. Viipurin kaupunki oli kuninkaalle aikamoinen kokemus jo pelkästään vaatimattomien asumusten vuoksi, karja on ollut kaduilla, jotka täynnä sontaa. Kuningas joutui ohjeistamaan viipurilaisia monissa asioissa ja hän viipyikin alueella runsaan kuukauden verran.

Ja sitten taas sodittiin kunnolla. Jätän tarkemmat sotakuvaukset väliin. Koko se aika oli samanlaista nahistelua. Olen aina rakastanut elävästi kirjoitettua historiaa, lapsesta saakka. Kun historioitsija osaa kirjoittaa kuin itse olisi paikalla, niin en voi muuta kuin nauttia tekstistä. Sitä on vaikea siirtää omaan kirjoitukseen, mutta haltioitumiset ja lukemisen tunnekokemuksen voi siirtää.  Nykyajan sotia ei oikein voi verrata 1500-luvun sotiin. Kaikissa sodissa on kuitenkin mukana hävitys, tuska, muta, hiekka ja kuolema. Niitä ei tarvitsisi olla ja tapahtua, mutta osa ihmisistä, pääasiassa miehet tuntuvat tarvitsevan sotaa. Se on jo osassa ihmiskunnan perimää.

Rauhanneuvotteluihin joutui 1557 lähtemään muun Kustaa-kuninkaan valtuuttaman joukon mukana itse Mikael Agricola.

Oli aikakin, että kirjoitukseni jäi tähän kohtaan, sillä Mikael Agricolasta olen kirjoittanut usein ennenkin.

 

Tutkimassa maailman menoa ennen ja nyt

3.7. Pieni päänsärky on kaivertanut huonosti nukkumastani yöstä lähtien. Olen kyllä ottanut särkylääkettä, mutta kuten ennenkin ne eivät oikein vaikuta säästä johtuvaan päänsärkyyn, joka on syntymävikani. Yritän tehdä jotakin kevyttä. Ulkona on oikeasti sateista.

Kaapit, laatikot, hyllyt, paperikasat pursuavat kaikenlaista pikkutietoa, joka odottaa edelleen ja aina käsittelyäni. Olen napannut erilaista viitetietoa pikkuvihkoihin eri lehdistä ja tilaisuuksista silloin, kun aloin vasta tutustua asioihin ja kulkea menneisyyden poluilla.

2.7.2024

Tutkiessani 1892 syntyneen mummoni varhaisvaiheita, kiinnitin huomiota jälleen kerran perheen ja ihmisten lähisuhteisiin. Hänen syntymäänsä liittyen olikin erityisen tärkeää, että yksityiskohtainen tieto pidettiin tiukasti lähimpien ystävien tiedossa eikä sitä jaettu eteenpäin. Aloin huvikseni kaiken varalta kerätä listaa kyseisen tapauksen sellaisista henkilöistä ja mietin, miten he olivat kestäneet paineen. Saa nähdä, jaksanko paneutua asiaan ja saada siitä vaikka uuden tarinan?

Olen aiemminkin kiinnittänyt kirjoittaessani huomiota ihmisten ja perheiden verkostoihin, jopa 1700-luvun aikaisiin, viimeksi viime vuonna, jolloin kirjoitin Markkulan Viestiin (59/2023) artikkelin "Sukua 300 vuoden takaa". On ehkä liian kunnianhimoista vanhalle maallikkotutkijalle alkaa tutkia maalaisväestön verkostoja niinkin kaukaa kuin 300 vuotta sitten. Esiäitini Anna Orenia (1713-1763) ja hänen esivanhempansa olivat lähtökohtiani. Lähdin jopa kesällä tutkimaan Janakkalan Iso-Hiiden kartanon mansikkamaita. Jälkeenpäin tajusin, että siellä ollessani olin seissyt juuri sillä paikalla, missä Anna oli perheineen asunut 1700- luvun puolivälissä.  On ollut uskomatonta, mitä kaikkea tämäkin tutkimuspolku on tuonut eteeni. Tosin verkoston kirjaaminen oli vaikeampaa kuin perheen suhteiden tutkiminen. En liitä tähän linkkeja blogipostauksiini, jolloin olen kirjoittanut hänestä, mutta nimellä hakemalla niitä kyllä löytyy. 

Kyläyhteisö ja perheiden suhteet ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, vaikka niissä on tapahtunut toki  paljon muutoksia.  Tulen ehkä palaamaan aiheeseen ja em. listaani ja niihin seikkoihin, mitkä yhdistivät henkilöitä. Koska kysymys on tavallisista ihmisistä, joudun käyttämään myös mielikuvitusta, koska he eivät ole jättäneet jälkeensä mitään. Perheessä on voitu keskustella asioista, mutta ne eivät ole välttämättä kiertäneet enää nuoremmille sukupolville. Huomasin, että monen ihmisen elämä päättyi aikoinaan varhain. Se vähensi salaisuuden tietäneiden määrää.

Kaikissa näissä asioissa muistan myös itseni ja oman täysin erilaisen elämäni ymmärtääkseni erot. Niiden erojen ja erilaisten elämän olosuhteiden erottamista olen ajatellut sen verran pitkään, että se on jo oletusrvona minussa. Joskus lukiessani sukutarinoita, ihmettelen, miten varmasti kirjoittaja voi kertoa joidenkin asioiden olevan täysin totta. Kaikki niistä eivät tunnu minusta oikeilta.

4.7.2024

Tänään on jo helpottanut päänsäryn suhteen. Tosin aina vastaavassa tilanteessa alan innostua liikaa, joten vauhtia riittää. Helpotus on niin ihana kurjan olotilan jälkeen.Voisin kyllä opetella kulkemaan hitaammin.

Lähdin kauppaan enkä liittänyt menooni mitään luontoretkeä kuten usein teen. Kaupassa käynti jo vie paljon energiaa. Ensin kävin paikallisessa S-marketissa, joka on Hyrylän eteläisessä päässä. K-Supermarket Hyrrä on pohjoispäässä eli lähellä kotiani. Poikkesin tulomatkalla sielläkin. Liikun autolla. Joskus ajattelen, miten onnistuin nuorena käymään kaupassa ja kantamaan painavat kassit yli kilometrin matkan. K-Supermarketissa käyn joskus jalkaisin, mutta vain pienillä ostoksilla. Keväällä ostin jo sellaisen vedettävän kauppakassin tulevaa varten. On myönnettävä, etteivät ihmisen voimat enää tässä iässä ole kovin vahvat.

Ajattelin pitkään tuntemaani naista, joka on jo reilusti yli 80 vuotta ja siirtyi lääkärin kehotuksesta korona-aikana käyttämään rollaattoria. Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten muistaakseni 2020 ennen korona-aikaa pitkään sairastettuaan. Kaupassakäynnit piti jatkossa hoitaa bussilla. Kun pitkän ajan jälkeen tapasin hänet kaupassa, olisin vienyt hänet autollani kotiin, mutta rollaattoria ei saanut mahtumaan autooni. Muutenkin olisin tarjonnut apuani, sillä avun antaminen muille on puoli minua, se voimaannuttaa ja on ihanaa, kun saa auttaa muita. Olen huomannut, että avun pyytäminen muilta on meille suomalaisille hirveän vaikeaa, niin minullekin. Olisiko sitten niin, että apua saisimme aina, jos pyydämme? 

Edellä mainitsemani nainen joutuu suunnittelemaan kauppamatkat tarkkaan, rollaattorista on kantajana apua. Kissanhiekat tai muut vastaavat ja kissanruokalaatikot painavat. Hänelle on kertynyt hoitoon pari kissaa perheeltä. Niistä hän ei missään tapauksessa luopuisi niistä enää eikä edes rollaattorista. Minäkään en luopuisi Minnistä enkä toivottavasti koskaan joutuisi käyttämään rollaattoria.

Tämä aihe eli tehtävien hoidon vaikeutuminen on pohdituttanut minua kauan. Se tullee myös eteeni päiväkirjoistani, kun jouduin vuosikaudet vastaamaan isosta omakotitalosta yksin. Nuorempana ei edes huomannut, mitkä asiat veivät paljon aikaa ja olivat rasittavia. Nythän niitä asioita on asunnon joka huoneessa odottamassa käsittelyä, poisvientiä tai muuta. Ja häkkivarasto, kaikki kirjat ja taulut siellä. Ystäväni pohti äskettäin samaa asiaa. Olin heti tarjoamassa apua elektroniikkatavaroiden ja kirjojen viemisessä. Onhan minulla auto ja samalla omiani pääsisi mukaan. On kurjaa tehdä kaikki yksin. Sorry, tästä olen varmasti kirjoittanut usein ennenkin.

Kun ajoin kotipihalle, silmäni osuivat pihalla kasvavan koivun oksille, jonne lensi joku lintu. Uskomatonta, mutta totta,  sielläkin oli puun oksalle kyhätty sepelkyyhkyn pesä, jonne toinen puolisko toi juuri ruokaa, parikin kertaa. Enkä ole nähnyt sitä aiemmin, olisiko siellä on poikaset kuoriutuneet? Toisella puolella taloahan on piippuköynnöksen päällä alimman parvekkeen alla myös pesä, jossa odotetaan myös poikasten kuoriutumista.

Edellä olevaan viitaten, olen edelleen kuin pikku tyttö, joka riemuissaan kertoo kaikille luonnossa tekemistään löydöistä. Minni-kissa tietää sen oikein hyvin. Hän tuli juuri kehräämään läppärini viereen kasvot melkein kiinni minun kasvoissani välillä halaten. Kissat ovat aina tienneet, että olen ikuinen lapsi. Kyllä te muutkin olette varmasti huomanneet, että olette edelleen sama elämänilmiöistä innostuva lapsi, vaikka se ehkä välillä ruuhkavuosina jäi varjoon.  Nyt pieni tauko ja Minni syliin.

Mietin äskettäin sitä, miten ihmiset saavat oikeaa tietoa, koska he eivät enää lue sanomalehtiä ollenkaan ja haukkuvat Ylen tarjontaa mm. uutisia. Kyllä lehtiäkin luetaan, mutta suuri joukko ihmisiä on jo jäänyt ulkopuolelle. Kommentointi asiasta kuin asiasta esim. Facebookissa kertoo, että kommentit heitetään ilman oikeata tietoa. Joku sitten kyselee, mihin kommentoija perustaa varman mielipiteensä. Helsingin Sanomat ja Yle ovat usein tapetilla. Luen myös paikallislehden eli Keski-Uusimaan. Nykyään digitaalisesti. Ne ovat minun lähteeni, luen joka päivä Hesarin ja jos ehdin, luen osan kommenteistakin, en itse kommentoi, lähinnä ihmettelen muiden kommentteja ja kommenttien kommentteja. Riidanhaluista porukkaa. Sama on Facebookissa. Mitähän ne muut oikeata tietoa antavat lehdet ovat?  Luen kyllä myös Iltasanomien ja Iltalehden minulle näkyviä uutisia.  Kirjoittajienkin tekstit ovat välillä hyvin ristiriitaisia ja riitaa haastavia.

Edellisestä johtuu, että ihmettelen, miten tämä maa makaa tällä hetkellä. Kun valtionjohtokin ja vakavasti otettavat ihmiset kommentoivat maan olevan sodassa. Miten ihmiset, jotka eivät lue, mutta kuulevat uutisen, reagoivat siihen ymmärtämättä asiaa ja sen juuria. Minäkin haaveilin aikanaan pitkään toimittajan urasta, keskikoulusta lähtien. Siksi varmaan ihailen monen toimittajan työtä ja paneutumista asiaan, vaikka artikkelit sitten jyrätään ja haukutaan.

Tulihan tässä juttua taas vähän liikaakin. Vaikea maailma herättää ja toisaalta pakottaa pysymään omassa kuplassa, mutta tietoisena siitä, missä mennään.

Tarkennan katsettani...

Tee viime hetken muutos… En osaa joka päivä päättää, mitä aion tehdä. Sukukirjan taulut odottavat kylläkin, mutta on paljon muutakin, mihin haluan paneutua, kun on hyvä aamu. Kesä on ihanaa aikaa, vaikka nyt on ollutkin yllättävän kuumaa. Se ei innosta lähtemään minnekään. Tosin onneksi joinakin päivinä on viileämpää. Tutkiminen ja kirjoittaminen vie kummasti mennessään. Ympäristö katoaa. Se sopisi paremmin talveen, mutta…

Tämä kartta ja selitykset löytyvät Maanmittaulaitoksen uudistusarkistosta (H23:3/2-3 Nuoliala; N:o 1, isojaonkartta, jakokirja ja pyykkiselitys (1784-1784)

Ajattelin ottaa kiinni mielivaltaisesta kohdasta jotakin random-sukututkimusta kirjoittaakseni siitä. Lähdin taas hautakivestä tai tällä kertaa kahdesta hautarististä. En saanut kuitenkaan juuri näistä haudatuista otetta. 1800-luku on usein hankala, koska ihmiset ottivat silloin niin paljon samoja sukunimiä tai olivat ensin nimettömiä. Eksyin Vanajaan ja tutkin pienen palan erään sikäläisen talon sukua. Tajuan kyllä tämän tarpeeni olevan taas sijaistoimintaa, jotta voin jättää hetkeksi tai pidemmäksi pakolliset tehtäväni syrjään.

Vanajasta ja Janakkalasta, hämäläisten sukujeni alkujuurilta, löytäisin helposti jutun juurta. Sivulukemistona minulla on jo pitkään ollut, hitaasti lukemani kirja R. M. Rosenbergin ”Hakoisten Anna”. Se kertoo Hakoisten kartanon elämästä 1700-luvun puolivälin jälkeen eli ajasta, jota minäkin olen äskettäin käsitellyt kirjoittaessani eräästä esiäidistäni, joka asui samoilla nurkilla samoihin aikoihin. 

"Hakoisten Anna" kertoo aatelisten elämästä eikä innosta minua muuten kuin, että tarina liikkuu samoilla seuduilla, missä oleskelin mielikuvituksessani viime vuonna kirjoittaessani artikkelia Markkulan Viestiin. Kaiken kaikkiaan en osaa ehkä enää edes lukea romaaneja. Vanaja ja Janakkala olivat aikoinaan melkein samaa aluetta, mutta silloin pitää mennä vähän kauemmas historiassa. Renkokin kuului niihin. Vanajaa ja Renkoa, ikivanhoja pitäjiä ei ole enää olemassa. Historia elää silti.

Hakoisten linnavuori sijaitsi aikoinaan erittäin keskeisellä paikalla Hämeessä halliten ympäröivää maaseutua. Vietin hetken aikaa tutkien aihetta katsomalla joitakin videoita alueesta. Nythän sinne ei pääse enää käymään. Eräästä videosta mieleeni tuli ajatus, että Renko oli itse asiassa erityisen keskeisellä paikalla keskiajalla ja sitä ennen. Tieyhteys Turun suunnasta, tie, jota alettiin myöhemmin kutsua Hämeen härkätieksi, saattoi kulkea ennen aikaa, kun se meni Hämeenlinnaan, kohti Hakoista, jolloin se lähti Rengon kirkolta halki Rengon Janakkalaan. Eli Oinaalan ja Nevilän jälkeen se kääntyi kohti Janakkalaa. Ehkä se todellakin kulki pienenä hevostienä sitä samaa reittiä eli  sittemmin autotietä, jota isäni usein käytti ajaessaan Rengosta Hämeenlinnaan tai päinvastoin. Toimme isän uurnan myös sitä tietä pitkin Hämeenlinnasta Rengon hautausmaalle toukokuussa 1999. Minuakin veri on joskus vetänyt sille tielle. Ovathan sukuni yhteydet mahdottoman voimakkaasti Janakkalan suunnalla.  Tie kulkee Rengosta tultaessa Hyvikkälän tai Viralan kautta ohi Hakoisten, Janakkalan kirkolle, Tarinmaan kylän ohitse ja pian ollaan eräässä Janakkalan vanhimmassa kylässä Nuolialassa, joka on vielä nimenä paikalla. Matkalla sinne ohitamme paljon ikivanhoja menneisyyden paikkoja, joihin nykyihmiset eivät haaskaa aikaansa. Minäkin ajan ohitse.

Luin Museoviraston artikkeleita Janakkalan löydöistä, joista on aikoinaan tullut hyvin runsaasti esille, mutta suurin osa on sittemmin hävitetty eikä niitä enää eikä paikkoja myöhemmin etsittäessä pystytty tunnistamaan.  Janakkalan miekkamiehen ruumishauta löydettiin myös 2013 näiltä seuduilta. DNA on tutkittu, mutta tarkkaa haploryhmää ei ole vieläkään kerrottu. Siihen aiheeseen saatan joskus palata.

Jostakin olen tämänkin kartan löytänyt. Siinä Nuoliala on osa Suurhiitiksen rusthollia.

Luin juuri romaanista Hakoisten Annan äidin kuolemasta Hitis gårdissa 26.7.1761. Hänet haudattiin uskomattoman pitkän ajan päästä, vasta lähes neljä kuukautta myöhemmin 10.11.1761, jotta kaikki ehtisivät paikalle kunnioittamaan häntä. Hänen nimensä oli Maria Gustava Fulda, fru Lilliebrun, s. 1696. Hakoisten kartanon silloiset omistajat olivat Ugglan sukua. Kirjassa olevat henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Lilliebrunit asuivat Hitis Gårdissa eli Hiiden tai Monikkalan kartanossa. Vaikka en löydä näiden kartanoiden todellista paikkaa, mutta 1800-luvun kartasta voin päätellä, että Hiiden kartano sijaitsi kauempana ja Monikkalan lähempänä Hakoisten kartanoa. Yhtä kaikki siinä lähellä Nuolialan kylää, jossa oma esiäitini asui samoihin aikoihin.

Maanomistusolot ovat sittemmin vuosisatojen kuluessa eläneet, maisemat ovat muuttuneet, talot hävinneet.  Artikkelia viime syksynä kirjoittaessani ja tutkiessani esiäitini kotipaikkaa 1700-luvun puolivälissä löysin kartan ajalta 1784, jolloin alettiin valmistautua isojakoon. Maamittari Gabriel Melander laati Nuolialan kylän tilanteesta piirustuksen, jossa oli kaikkien siellä sijaitsevien talojen tarkat sijainnit. Voitte kuvitella, että hihkaisin ilosta. Silloin tilan isäntänä oli Fredrik Erkinpoika Härkälä, Anna Orenian poika.

24.6.2009

Nyt Hakoisten Annaa lukiessani, aloin vielä tutkia omasta Annastani yksityiskohtia. Se on kuin katseen tarkentamista ja yritystä kohdata vielä paremmin entisajan elämää. Anna Orenia nimittäin kuoli 14.7.1763 Janakkalan Nuolialan kylän Härkälän talossa ja hänet haudattiin Janakkalan kirkkoon 17.7. eli vain muutamaa päivää kuoleman jälkeen, mikä kertoo siitä, että hän ei ollut aatelinen.  Kun seuraavan kerran kävelen Janakkalan kirkon lattialla, voin kuvitella, että hänen luunsa ovat siellä tai ovat olleet, jos niitä on siirretty syystä tai toisesta. Eläytyminen menneeseen harppaa askeleen eteenpäin. Anna kuoli vatsatautiin ollessaan vain 50-vuotias.

24.6.2009 Kirkossa on tehty muutoksia 1800-luvulla.

 

Annan 2. aviomies Erkki Kustaanpoika Härkälä (s. 1710) oli kuollut 15.7.1757 vain 47-vuotiaana. Perheen nuorin lapsi, poika Kustaa Erkinpoika oli syntynyt 3.11.1752. Hänen yhtenä kumminaan oli mm. major Lilliebrun. Kummina oli myös Anna Orenian siskon Ingridin tytär Hedvig Bergelin ja muitakin, merkinnät ovat epäselviä. Kustaa Erkinpoikaa ei kuitenkaan näy rippikirjassa äitinsä kuollessa, vaikka hän olisi silloin ollut vasta 9-vuotias. Todennäköisintä lienee, että hän on kuollut pikkulapsena, mutta kuolemaa ei ole rekisteröity.

Paljon vanhempi ei ollut myöskään tytär Hedvig, joka oli syntynyt 1749. Hän oli äitinsä kuollessa vasta 11–12-vuotias ja jäi veljensä Fredrikin isännöimään taloon, kunnes sitten 1773 avioitui Rengon Nikkilään ja sitä kautta tuli myös esiäidikseni.

24.6.2009  Janakkalan kirkon saarnastuoli on 1660-luvulta ja on näin ollen ollut kirkossa jo Annan aikana

Annan vanhimmalla lapsella Fredrik Erkinpoika Härkälällä ei ollut rikkeetöntä onnea avioliitoissaan. Mutta kenellä olisi ollut silloin, kun ei ole tänä päivänäkään. Ensimmäinen vaimo Ingrid Mikontytär Söderman tuli aviovaimoksi 30.9.1763 ja synnytti ainakin neljä lasta, joista isänsä kaima Fredrik kuoli vain parin kuukauden ikäisenä. Ingrid-vaimo itse kuoli vain 32-vuotiaana kuumeeseen tammikuussa 1773. Uusi vaimo piti nopeasti etsiä pienten lasten äidiksi. Rengosta löytyi pian Anna-niminen nainen, oletettavasti Muurilan Laurilasta, jonka kanssa avioliitto solmittiin vielä samana vuonna kuin Ingrid oli kuollut. Merkintää avioliitosta en löytänyt, mutta tein päätelmäni rippikirjan merkinnöistä. Anna kuoli kuitenkin syksyllä 1775 synnytykseen. Uusi vaimo Anna Ernestintytär Toffela löytyi Janakkalan Viralan Toffelasta ja avioliitto solmittiin 22.6.1776. Lapsia syntyi ainakin kahdeksan, joista kaksi kuoli vauvana tai pikkulapsena.  Moni lapsista avioitui, mutta jatkoselvittäminen on minulta kesken ja oletan jäävän keskeneräiseksi.

Anna oli noihin aikoihin erityisen suosittu tytön nimi, mutta valinnan varaa ei silloin ollut Helenan, Marian ja Hedvigin ynnä muiden sen ajan nimien lisäksi. Olen maininnut aiemmin, että kun lähden kirjoittamaan, niin kesken kaiken alan tutkia ja siihenhän aika sitten menee. Samalla se on kuitenkin oppimista ja opettelua, menneen ajan ymmärtämistä. Mitä hyötyä siitä on, se on merkityksetöntä.

24.6.2009 Hautoja lienee ollut myös näillä alueilla joskus ammoin, koska ennen kivikirkkoa paikalla oli puukirkko.

Maanomistusoloihin ja eri säätyihin tutustuminen vie myös aikansa. Vähän aikaa sitten eräs henkilö taas kysäisi, olenko löytänyt suvuistani aatelisia. Joku toinen sanoi aiemmin, ettei häntä edes kiinnosta muut kuin aateliset. Näihin minä vastaan yleensä, että olen erityisen ylpeä maanläheisistä talonpoikaissuvuistani, sillä sellaisia ovat molempien vanhempieni suvut olleet. Siksi varmaan, romaani Hakoisten Annastakin on tullut niin hitaasti luetuksi.

Hiiden kartano. Magnus von Weightin piirustuksen luonnos noin 1845, kuva ladattu Finnasta.

Selasin taas kerran Veikko Kerkkosen Janakkalan historiaa. Ruotsin sotiessa koko ajan, tarvittiin paljon upseereja, virkamiehiä ja muita valtakunnalle hyödyllisiä henkilöitä, joille korvattiin heidän tekemänsä palvelukset antamalla heille kruununtiloja läänityksiksi. Talonpojat maksoivat sitten verot kruunun sijasta uusille omistajille. Talonpojat toimivat sitten tilojen lampuoteina. Kokonaisia kylä annettiin aatelisille. Niin mm. Vehmainen, syntymäkotikyläni oli aikoinaan läänitetty Irjalan kartanolle, jonne olikin sieltä lyhyt matka.

Omistuksissa tapahtui myös muutoksia tilanteiden vaihtuessa. Tiloja vaihdettiin nk. rälssitiloiksi. Rälssitilojen ja aatelistilojen alustalaiset välttyivät sotapalvelulta. Kuningaskunta tarvitsi kuitenkin myös rahaa, läänityksiä piti myös perua, puhuttiin reduktioista, tiloja palautettiin kruunulle. Muiden säätyjen köyhtyminen aatelisten kustannuksella ei ollut kansalle hyväksi. 1600-luvun loppupuolella tehtiin useita reduktioita sotien niin vaatiessa, valtio tarvitsi rahaa.

Talonpojat vapautuivat läänityksistä ja saivat maksaa veronsa suoraan kruunulle. Säterikartanoiden tilalle tulivat säterirusthollit, aateliset omistivat edelleen kartanonsa. Rusthollit liittyivät uuteen ruotujakolaitokseen. Niiden oli ylläpidettävä rakuuna palvelemassa kruunua. Rustholleilla oli myös augmentti- eli aputiloja. Joistakin rustholleista tuli puustelleja eli virkataloja. Rusthollit saivat korvauksen hevosen ja varusteiden kunnostamiseksi ja saivat erinäisiä verovapauksia.

Eri talonpoikaisryhmien olivat ne sitten kruununtalonpoikia tai perintötalonpoikia tai lampuoteja, asema parani. Janakkalassa eri talojen tilanne vaihteli aika ajoin, osa 75 % oli rälssitalona pidemmän ja osa lyhyemmän aikaa. Osa taloista eli 25 % oli kokonaan vapaana. Mm. Nuolialan kylän talot olivat rälssitaloja osan aikaa. Kerkkonen mainitsee, että Nuolialan Seppälä ja Heikkilä olivat 1605–1606 Monikkalan isännän eversti Paul von Stillchenin rälsssitaloina ja sen jälkeen 1606–1620 myös Härkälä ja Lehmälä olivat samassa asemassa edellisen vaimon Barbara von Stilchenin aikana.  Listassa on myös ko. talojen omistajia aiemmilta ajoilta.

Kartanot olivat syntyneet useasta lähistöllä olevasta talosta. Niitä johti siis aatelinen, useimmiten upseerisäätyyn kuuluva henkilö. Tällä oli oma palveluskuntansa, voudit, rengit, piiat ja lampuodit hoitamassa tiloja. Lampuodit maksoivat veronsa luonnontuotteina tai joskus vain kruununveron.

Edellisestä tulee mieleen jo aiemmin miettimäni asia. Suomalaiset talonpojat ovat kautta aikojen olleet suhteellisen itsenäisiä huolimatta siitä, että he ovat aika ajoin olleet aatelisten valvomina. Se tulee myös myöhemmin historian aikana esiin. Sama tilanne on ollut äitini suvun kotipaikan kylässä Karjalan kannaksella.

Voin näin ollen olettaa, että Härkälän isännät ja emännät olivat oman arvonsa tuntevia ihmisiä. Anna Orenian pojanpoika Fredrik Härkälän vanhin poika Gabriel Fredrikinpoika Härkälä (1768–1839) eli 71-vuotiaaksi ja hänet on perheineen merkitty vuoden 1832 henkikirjaan. Todennäköisesti itsenäisenä talonpoikana, mutta kruunun omistamalla tilalla.  Perhe löytyy myös Janakkalan rippikirjasta 1826–1833.

Seuraavassa sukupolvessa jatkaa Gabrielin poika Adam Gabrielinpoika Härkälä (1797–1849). Hän näyttää myös omistavan naapuritila Lehmälän. Hän toimi myös kuudennusmiehenä. Hänen vaimonsa Maria Helena Vilhelmintytär Ylöstalo oli kotoisin Janakkalan Korvesta ja oli miestään yli 20 vuotta nuorempi. Lapsia syntyi viisi. Adam kuoli 20.6.1849 hukkumalla vain 50-vuotiaana. Vaimo avioitui seuraavana vuonna uudelleen ja saa vielä useita lapsia. Adamin vanhin tytär Wilhelmiina Sofia s. 1840 saa myöhemmin avioliitossaan 13 lasta, joista 12 on poikia.  Heistä eteenpäin en pysty sukuja selvittämään, vain yksi pojista tuli vastaan Markkulan sukuseuraan kirjatuista.

Nuolialan kylän talojen paikalla on nykyään Iso-Hiiden kartanon marjatila, jossa kohta alkaa mansikanpoiminta. Olisi kyllä kiva piipahtaa siellä ostamassa mansikoita. Samalla voisin taas poiketa Janakkalan kirkolla.

Härkälä ja Lehmälä kuulostavat myös siltä, että tiloilla oli eläimiä. En silti usko koskaan selvittäväni sen ajan talonpoikaistalojen ihmisten elämää sillä tarkkuudella kuin haluaisin. Ehkä on paras selvittää omaa elämää ja vanhempieni elämää niin pitkälti kuin pystyn,

Sain Markkulan Viestiin kirjoittamani artikkelin julkaisun jälkeen sähköpostia kahdelta kokeneelta sukututkijalta. Esko Karisalmen sukutaulu sisälsi Annan miehen Erkki Kustaanpoika Seppälän sukua vanhemmista lähtien. Se täydentää hienosti itse kaivamiani tietoja mennen vähän kauemmas taaksepäin.

Nyt kun olen lopettamassa tätä postausta, kerron lopuksi, että kävin juuri kirjastossa ja lainasin valtavan kasan 1700-lukuun liittyvää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja.  Aion syventää tietojani ja etsiä lisää erilaisia yksityiskohtia pohdittavaksi. Ja ehkä myös kirjoitettavaksi. Huomasin kuitenkin, että tutkijat ovat kaikista eniten tutkineet ylhäisöpiirien tapoja, tavaroita  ja elämää. Talonpoikaissuvut ovat maaseudulla mahdollistaneet ylhäisten ja aatelisten elämäntavat tekemällä ahkerasti töitä, viljelemällä ja palvelemalla. Siitä ei ole jäänyt jälkiä samalla tavalla tutkittavaksi. Mutta minusta tämä on erityisen mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.

Anna Oreniasta eli Härkälän Annasta olen kirjoittanut blogipostauksia ennenkin. Liitän tähän linkit niihin, kopioi rivi vaikka googlen hakukentttään.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/10/anna-orenia-eraanlainen-esiaiti.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/10/kymmenen-paivaa-kului.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2020/07/kesainen-retki-menneeseen.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/06/harhaileva-mieli.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/10/vanhan-naisen-aivot.html

Kuva keski.ajan tilanteesta Janakkalan historian sivulta.

Maailma menee menojaan

Aloittaessani tämän tekstin kirjoittamista, Minni-kissa kerjää syliini ja tunkee pakosti kehräten ja halaten pöydällä olevan läppärin ja tuolilla istuvan minun väliini. Ikään kuin emme olisi jo tänään tarpeeksi halailleet. Tällä kissalla on omat aikataulunsa, jotka eivät ole aina minun aikataulujani. Ei se mitään.

 

Toki pääsen taas vain aloittamaan tämän tekstin. Jatkan samalla tapaa kuin ennenkin, pieniä arkisia asioita ja välissä voi olla jokin suunnitelma.  En oikein osaa tarttua mihinkään. Tässä voisin kirjoittaa, että niinhän se on ollut aina.

Aamuisin eteeni tulevat vanhat kuvat, jotka olen joskus aiemmin syystä tai toisesta valikoinut kaikkien kuvieni joukosta, innostavat minua joskus, mutteivat aina. Ideat kirjoittaa jotakin. Oma ajankäyttöni huolestuttaa. Se on aina pohdituttanut, koska en näytä saavani mitään sen kummempaa aikaiseksi. Kun kirjoitan niin pääasiassa kirjoitan itselleni.

Kaikkien mielestä pandemian aika ei ole päättynyt, vaikka meistä monelle se on päättynyt. Kun palaan kuvissani ja samalla elämässäni aikaan ennen vuoden 2020 alun, voisin itkeä. Niin paljon tuntuu muuttuneen. Ehkä samat ajatukset ja ongelmat olivat jo ennen sitä olemassa, mutta nyt ne ovat mielessäni suorastaan kärjistyneet. 

Jäin miettimään, että vuosia on pyyhkäisty pois noin vain. Minulla oli tapana käydä Ainolassa Sibeliuksen syntymäpäivänä. Tämä kuvan olen ottanut 8.12.2019.

 

Aluksi oli toivoa paremmasta ajasta, mutta sitten ei enää ehkä ollutkaan. Monet, eri väyliä pitkin esille tulevat asiat nostattavat minussa uskomattomia ajatuksia, jotka pitäisi käydä läpi, käsitellä. Ihmisten mieli on pohjaton. Enkä tarkoita ainoastaan omaa mieltäni. Monen muun mieli eri tasoilla on mukana.

Lukuisat asiat jäävät meiltä katveeseen. Ne ovat usein vaikeita asioita, asioita, jotka on helppo työntää syrjään. Kuuntelin eilen Iida Rauman haastattelun, joka oli taltioitu Keravan kirjastossa jo 17.3.2022 hänen nyt kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen ”Hävitys” johdosta. Haastattelijana maanmainio Seppo Puttonen, joka on aina erityisen hyvin perehtynyt aiheena olevaan kirjaan.  Tässä linkki kyseiseen perinpohjaiseen haastatteluun.  

Kirja käsittelee monia sellaisia teemoja, joita olen paljon ajatellut ja koskettanut näissä blogeissani kuten historiaa, kaiken vanhan hävittämistä, muistia ja lukemista.  Mutta vanhempien käyttämä valta lapsiin joko suoraan tai koulujärjestelmän ja rakenteiden kautta, herätti mielenkiinnon tutkia sitä omassa historiassa. Joka tapauksessa tämä kirja pitää lukea.

On kyllä sääli, etten ole vieläkään ehtinyt lukea kaikkia tänä vuonna hankkimiani kirjoja. Monta kirjastosta hakemaani kirjaa odottaa edelleen, että tarttuisin niihin. Taitaa olla niin, että häkellyttävä, median voimakkaasta ohjaama nykyaika rasittaa myös meitä aikoinaan, hyvin lukemaan ja ymmärtämään oppineita ihmisiä.

Edelliseen liittyen mieleeni ryöpsähtää paljon mielikuvia kouluajoilta. Meidän aikoinamme 1950–1960-luvuilla ei paljon puhuttu kiusaamisesta. Se olikin sisään rakennettua, sen ajan järjestelmän valtaa. Toisin sanoen kyllä se kaikki paska on seurannut janana perässämme nykyaikaan.  Aivan samoin kuin naisten alistaminen. On hyvä avata kaikki ja antaa uuden, paremman ajan koittaa.

Teen siinä oman osani tutkimalla omaa sukuhistoriaani entistä tiukemmin.

Tämä ja seuraavat kuvat saattavat liittyä armeijaan lähtöön joulukuussa 1939

Talvisodan alkamisesta tuli 30.11. kuluneeksi 83 vuotta. On vaikea uskoa, että vuodesta 1939 on kulunut jo niinkin kauan. Minun ikäpolveni ei saanut siitä ajasta mitään tietoa, ei ainakaan koulussa, muttei muutenkaan. Paitsi, että kyllä se aika kulki molempien vanhempieni perässä, naapurien, opettajien ja kaikkien vanhempien vanavedessä. Imimme sen itseemme sanattomasti ymmärtämättä mitään siitä.

Kun sota oli ohi, siitä ei enää yleisesti puhuttu. Sodan aikana vanhempieni kokemaa sotaa venäläisten suurhyökkäyksen aikana ei Suomen lehdistössä noteerattu sen kummemmin. Vielä 12.6. Helsingin Sanomat kirjoitti lähinnä suomalaisten torjuneet kaikki hyökkäykset. Lehdessä lueteltiin sillä viikolla joka päivä, kuinka monta bolsevikkien lentokonetta ja panssarivaunua oli tuhottu. Berliinistä lehden suomalainen kirjeenvaihtaja Eero Petäjäniemi kertoi hyökkäyksen herättäneen kyllä mielenkiintoa, mutta sitä pidettiin lähinnä paikallisena aktiona eikä ole mikään todellinen suurhyökkäys. Karjalan kannas ei asiantuntijoiden mukaan edes tarjoa mahdollisuutta suurhyökkäykseen jne.  

 

Suurhyökkäys tapahtui jo 9.-10.6.1944. Totuus oli, että Suomen sodanjohto vähätteli asiaa. Vielä seuraavan päivän lehdessä Berliinistä ihmetellään, mikä lienee Karjalan kannakselle tapahtunut bolsevikkien hyökkäyksen tarkoitus, onko se vain hämäämistä. Saksassa sitä ei ole edes virallisesti noteerattu. Vielä 14.6. HS kirjoitti suomalaisten voitoista ja torjunnoista Karjalan kannaksen länsi- ja keskiosissa. Minne unohtui Valkeasaari. Saksalaiset uskoivat vakaasti suomalaisten voittoon ja kertovat venäläisten valtavista menetyksistä.  16.6. HS kertoo, että ajalla 9.6.–14.6. välisenä aikana lento- ja ilmatorjuntajoukot ovat pudottaneet 121 konetta ja lukemattomia panssarivaunuja on tuhottu.  Tiedotuksissa mainitaan kyllä ”virallisesti tiedotetaan”. 

kuvissa kun on joitakin samoja henkilöitä, tosin nimeämättömiä

17.6.1944 kerrotaan, että evakkoon lähdöt ovat taas alkaneet.  Otsikko on ”Kolmas kärsimystie”.  Ensin lähdettiin YH:n aikana ja sitten talvisotaa pakoon ja nyt. Karjalainen äiti ja lapsi ovat taas hakemassa turvapaikkaa. Sitten 18.6. kerrotaan, että Humaljoki, Kuolemajärvi ja Perkjärvi on luovutettu. Nyt uutinen on etusivulla.

Totuus on, että Suomi oli tuolloin saksalaisten käsikassara, minkä takia tiedot olivat omalla tavallaan värittyneitä. Euroopassa oli suuri maihinnousu meneillään, missä venäläiset olivat mukana. Pieni Suomi sai pärjätä omillaan. Siinä kurimuksessa olivat molemmat vanhempani. Myöhemmin on kerrottu, että pommitusten jyly kuului Helsinkiin saakka. Totuus on nykyään kirjojen kansien välissä ja sen kokeneiden kertomana.

ja on talvi...

Sodan jälkeenkään ei kai kukaan täysin uskonut kaikkea. Suomen sodanjohto petti sotilaat. 17.6. isäni haavoittui Kaukjärven tienoilla niin vakavasti, että kantoi sotaa karvaasti koko loppuelämänsä. Niin kai mekin hänen perheensä.

Minulla olisi nyt kysymyksiä. Koska emme tienneet mitään eikä meille edes koulussa kerrottu mitään, miten olisimme edes uskoneet. Saksalaisia ei koskaan mainittu paitsi vuosikymmeniä myöhemmin.  Kaikki valkeni vasta paljon myöhemmin, vähän kerrallaan. Onneksi vedin aikanaan tulen kirjeitä turvaan. Nyt pähkäilen asioita. Vähän kerrallaan, kun itsekin olen jo lähellä loppua.

 

Äskettäin olen taas kerran pohtinut isäni sotaan lähtöä. Koska talvisodan syttyessä hänellä oli vielä sotaväki käymättä, niin sotilaspassin mukaan hän lähti 7.12.1939 2/Vii AutoP varusmieheksi. Sieltä hän siirtyi 19.1. Rauk.Koulk 5:een aina 5.3.1940 saakka. Ne ovat kyllä todellisia paikkoja, koska useita muitakin on Sotapolku.fi:ssa kirjattu niihin. Mutta missä koulutus pidettiin? Kirjeenvaihtoa ei ole siltä ajalta. Käsissäni on vain yksi tyhjä kirjekuori, jonka Irma Isola, ystävä, koulu- ja kirjeenvaihtokaveri Riihimäen ajoilta, on lähettänyt ensin mainitulla osoitteella. Kirje on ohjattu kotiin, siinä on Hämeenlinnan leima 23.1.1940. Olen muuten pähkäillyt samaa asiaa 8.2.2013 kirjoittamassani blogissa. Tätä haluaisin nyt kysyä isältäni.

Ehkä minun on tyydyttävä siihen, että aluksi isäni oli koulutuksessa Viipurin Autopataljoonassa jossakin Viipurissa ja siirtyi sitten reservialiupseerikouluun n:o 5 jonnekin.  Liitän tähän pari kuvaa, joiden osalta olen miettinyt, olisiko ne otettu juuri ennen lähtöä Helsingissä.

Ennen sotia isäni oli ollut aktiivinen suojeluskuntalainen, ensin Riihimäellä ja sitten Helsingin Tykistön suojeluskunnassa 12.pr? (olisiko patteri). Tämän nimen hän on kirjoittanut Suojeluskuntalaisen alkeisoppaan ensimmäiselle sivulle. Kiväärimieshän hän oli sitten. Useat valokuvat saattavat olla harjoituksissa. Ennen sotaa hän oli kannaksella rakentamassa esteitä. Niihin liittyviä kuvia löytyy, mutta liittyvätkö ne juuri tähän vaiheeseen? Eräs kirje paljasti hänen olleen Humaljoella tai niillä suunnilla. 

 

Olisi pitänyt haastatella isää tai kuunnella häntä tarkemmin.  En ole vieläkään käsitellyt kaikkia näitä asioita, suurin osa ajastani on mennyt katkelmallisesti tutkimiseen ja selventämiseen. Sota-aihe ei ollut minun lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeä asia. Syykin on selvä, meidän lasten ei tarvinnut sitä pohtia, se ei kuulunut meille paitsi, että sitten paljon myöhemmin se kuului!

Nyt pari päivää myöhemmin on sunnuntai 4.12.2022. Tasan vuosi sitten Minni-kissa tuli ensimmäisen kerran luokseni, vaikka sillä kertaa hän palasi vielä joksikin aikaa kotiinsa. Olinhan aina sanonut, etten ota enää koskaan kotieläimiä.  Vähän aikaa, kun menemme eteenpäin, Minni on ollut luonani jo vuoden. Olen sopeutunut, ostan kissanruoat ja haen painavat kissanhiekkapussit kaupasta. Me olemme tottuneet toistemme seuraan, mikä nyt ei ole mikään ihme. Älyttömän kuuma kesä tuotti meille joskus vaikeuksia, ehkä nyt voisi tavallaan sanoa, että niin tämä talvikin.

Minni nauttii olostaan, hän on rauhallinen, omien tapojensa säntillinen toteuttaja eikä väänny minun tahtooni, jos sitä joskus esitän. Minä puolestani kipuilen oman ajatusmaailmani kanssa. Kun silloin tällöin luen aiempia tekstejäni, huomaan kyllä, että ajatukset ovat olleet aina minussa. Ehkä koska ne ovat vain niin kovin inhimillisiä.  En oikein osaa enkä edes voi keskustella niistä kenenkään kanssa, kukaan tuskin ymmärtää. Satunnainen lukija voi joskus ehkä löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa. Tai sitten ei. En tiedä.

Nyt tämän vuoden loppukuukausina minusta tuntuu taas todella vaikealta. Ikään kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty. Vaikkei ole kuitenkaan.  Eilen vietimme luonani toiseksi vanhimman lapsenlapseni syntymäpäivää. Hän täytti jo 22 vuotta. Synttärin vaatimaton vietto oli alun perin minun ideani. Kaikki jälkeläiseni lukuun ottamatta tietysti sitä yhtä, olivat paikalla lyhyen hetken. Tyttäreni teki ja toi täytekakun. Meteli oli kova. Olisin taas halunnut ottaa pari kuvaa meistä koko poppoosta. Se on aina erityisen vaikeaa eikä oikein onnistunut nytkään. Arvostelijoita riitti, olisi pitänyt kunnolla harjoitella etukäteen. Niin on muuten käynyt usein ennenkin, vaikka olen valmistellut kuvan ottamista laittamalla jopa kunnon kameran jalustalle. Nyt olin ottamassa kännykällä jalustimella, kun siinäkin voi käyttää ajastinta. No, minun aikani on ohitse. En ehkä enää jatkossa järjestä mitään enkä ota yhteiskuvia.

Saatan olla hiukan masentunut. Ehkä minun on nyt alettava suunnitella jonkinlaista irti päästämistä, uutta elämää, jota aikoinaan mietin kovasti eläkkeelle lähdön aikoihin. Kaikki suunnitelmat estyivät, kun eteen tuli paljon muita asioita. Laitetaan mietintämyssyyn. Monet pieniltä tuntuvat asiat ovat johtaneet tähän.

Olen ollut myös hyvin surullinen ikätoverieni sairauksista. Kaksi hyvää ystävääni on tässä kuussa menossa lonkkaleikkaukseen. Toisella jo tällä viikolla leikkaukseen menevällä on ollut vuoden sisällä kaksi muutakin suurta leikkausta. Molemmat naiset ovat olleet aikoinaan lähinaapureitani. Toista näen usein, toinen asuu kaukana Itä-Suomessa.  Olen aiemmin maininnut miettineeni usein, mistä vanha ihminen saa apua, kun tarve syntyy. Vierestä seuranneena ja kuljetusapua tarjonneena, olen nähnyt läheltä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun sairaus iskee eikä siihen olen yhtään varautunut. Miten puolessa vuodessa on jo siinä kunnossa, että käveleminen on vaikeata ja kivut valtavat.

Naapurini tässä talossa kertoi myös meitä aika paljon nuoremmista ihmisistä, kun mies ensin kuolee yllättäen ja sitten heti perään vanhaan taloon iskee ulkopuolelta suuri vesivahinko.  Oli mielenkiintoista, mutta myös surullista kuunnella tätä. Oma tarinani on tavallaan yhteneväinen tämän kanssa. Jos jonkun on nyt vaikea ymmärtää, miksi asun vuokra-asunnossa, hissillisessä kerrostalossa ja heitän rahani hukkaan maksaessani vuokraa, niin syy on entisessä elämässäni.  Suosittelen kaikille, että mietitte omaa elämäänne ja miten hoidatte sen, jos tapahtuu jotakin odottamatonta. Rahalla tietysti saa apua, mutta kaikilla ei ole isoja eläkkeitä ja omaisuutta.

Olen kai juuri nyt lähellä katkeraa (pois se minusta), mikä näkyy tekstistäni. Minun on haettava postista sinne syystä tai toisesta palautettu paketti, jonka äskettäin lähetin syntymäpäiväksi (mainitsin siitä edellisessä postauksessani), ja maksettava siitä sama hinta, jonka maksoin sen lähettäessäni. Elämän ironiaa parhaimmillaan ja rajuimmillaan.

Minni kehrää vieressäni.