Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuusulanjoki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuusulanjoki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 2. toukokuuta 2020

Vapun päivänä


Ajantaju katoaa entistä helpommin, kun tietää, että aikaa on rajattomasti edessäpäin. Kaikki menot, tilaisuudet, kokoukset, tapaamiset ovat jossakin tulevaisuudessa. Niihin varautumiseen on runsaasti aikaa. Ja jos en tänään mene ulos, niin sitten huomenna. Kauppamenot ajoitan etukäteen. Päässä pyörii omituisia ajatuksia, jotka vähitellen vievät toimenpiteisiin. Ehkä. Olen aina ollut tekijä. 


Kaaoksesta ja sekasotkusta ulos pyrkiminen on korona-aikani tehtävistä yksi tärkeimmistä. Normaalissa elämässäni en ole yrityksistä huolimatta onnistunut siinä. Ihmisillä on hyvä olla tavoitteita ja strategioita. Sitähän kaikki ovat vaatimassa myös valtiovallalta näkemättä sitä, että koko ajan tilanteeseen sopivat päämäärät, tavoitteet ja strategiat ovat olleetkin olemassa. Entä ne omat tavoitteet?


Näkymä sillalle on puskia täynnä 1.5.2020


Sanahelinä symboloi tätä päivää. Yhteisöllisyys on eräänlainen mantra, josta ollaan ylpeitä, se on olevinaan hienointa, mitä tästä ajasta seuraa. Onko oikeasti niin? Muuttuuko erakkona elävä vanha ihminen tai yksin leikkivä lapsi tai syrjäytynyt nuori tai häpeilevä työtön koskaan yhteisölĺisemmäksi kuin aiemmin. Suunta voi olla toinenkin. 


1.5.2015


Saa nähdä, miten yksilön ulostulo korona-ajasta onnistuu?

Syrjäisistä maalaiskylistä lähtöisin oleva ihminen eli sellainen kuin minäkin olen, pärjää miten päin vain. Sukuni ovat lähtöisin suomalaiselta maaseudulta. Olemme aina joutuneet sopeutumaan. Vaikka me nykyihmiset olemme olevinamme moderneja ja hienoja, niin sisällämme elää edelleen se karu suomalainen. Siksi olen usein ajatellut omaa nuoruuttani. Niin tein kyllä ennenkin. Näkökulma on vain toinen. Olosuhteet aivan kaikilta osin, silloin 1950-1960-luvuilla olivat jotakin aivan muuta kuin nyt.

1.5.2016


Pieniä yksityiskohtia ja kuvia menneen elämän varrelta tulee jatkuvasti mieleen ja tarkasteltavaksi. Ne ovat usein sellaisia, joita ei ole aikoihin tullut muistaneeksi. Unohdamme asioita koko ajan, mutta muistamme ne uudelleen poikkeavan elämänvaiheen vallitessa. Koen jatkuvasti outoja déjà vu-näkyjä. Valitettavasti niistä ei saa koskaan kiinni. Muisti temppuilee ja yrittää tuoda valoon jotakin ennen koettua.

Yllättävästi myös lakkojen ajat tulevat mieleen. Pankkilakot ja sähkölakko.

En ehdi jäädä kaikkiin ajatuksiin kiinni, koska eniten rakennan nyt tulevaisuuttani. 

1.5.2016

Eräänä aamuna mieleeni tuli, että kannattaisi vihdoin valmistautua tilanteeseen, että sairastuukin koronaan, vaikka kuinka hyvin sitä välttelee. Ajatus oli itse asiassa peräisin jo viime vuodesta, kun olin välillä niin huonossa kunnossa, että tulin ajatelleeksi tilannetta, että tarvitsisin apua. Puhuinkin siitä silloin tyttärelleni ja joillekin ystäville. 

Kuka tahansa meistä yksinelävistä, nuori, vanha tai vanhempi, ei voi välttyä tältä ajatukselta.  Viime vuonna taistelin nivelreuman oireiden kanssa. Nyt olen kunnossa, mutta tilanteet saattavat muuttua. Kuka tahansa voi saada sairauskohtauksen yksin kotona tai kaatua kohtalokkaasti. Jollei pääse puhelimen luokse pyytämään apua, niin ei pääse myöskään avaamaan ovea apuun tuleville. Vaikka korona ei iskekään yhtäkkiä, niin on aika tehdä eräänlainen pelastussuunnitelma tai osa sitä valmiiksi.

1.5.2017

Avainasiaa

Kukaan ei pääse minun luokseni ilman avainta. Aiemmin omakotitalossa asuessani annoin avaimia perheenjäsenilleni, mutta he eivät koskaan käyttäneet niitä. Pyytäessäni sitten niitä takaisin, en saanut, koska he olivat hävittäneet avaimet. Kerrostaloon muuttaessani, sain viisi + 1 avainta. Yhden annoin lapsenlapselleni. Tällä hetkellä hän ei pääsisi avaamaan ovea. Pitääpä kysyä, missä hän pitää avaimia ja antaa vaihteeksi avain lähellä asuvalle.  Kun avaimet aikanaan luovutettiin minulle lukkoliikkeestä, niin allekirjoitin paperin.  Muistaakseni.


1.5.2017


Vuokrasuhteen päättyessä avaimet pitää kaikki luovuttaa takaisin. Jos avain katoaa, minulta veloitetaan uudelleen sarjoituksesta (2002 mukaan 180 euroa). Yksi avaimista on nk. emännänavain, jolla pääsen mm. varastoon jne.  Tähän saakka olen lähinnä ollut huolissani siitä, että unohdan avaimet kotiin. Tosin käsilaukussani on kaiken varalta yksi vara-avain.  

Avainasia siis pitää vara-avaimen osalta päivittää. Kiinteistön huoltoyhtiön sivuilta löytyy apu kotiin jääneeseen avaimeen: 

”Ovenavauspalvelun hinnat

Ma–pe klo 7–16 veloituksetta, klo 16–7 hinta 60 €. Viikonloppuisin ja arkipyhinä aina 60 €. Hinnat sisältävät arvonlisäveron. Maksu suoritetaan ovea avatessa kortilla tai laskulla. Pidätämme oikeudet muutoksiin."

Hyvä juttu, ambulanssiporukka pääsee sisään ilman asukasta.

1.5.2016

Mitä mukaan sairaalaan

Entä, jos joutuukin sairaalaan. Normaalisti sinne varmaan lähiomaiset voivat tuoda vaatteita ja muuta tarvittavaa. Tälläisena aikana se ei ehkä onnistu yhtä helposti. Kaikista tärkein lienee kuitenkin nykyaikana puhelin ja laturi. Puhelimella voi hoitaa melkein kaikki asiat, pankkiasioita myöten. Tekstinkäsittely Wordilla myös onnistuu.  Ehkä heittäisin mukaan myös tabletin. Siinä ei tosin ole mobiililiittymää. Pitänee testata, voinko tehdä sillä ylipäänsä mitään ilman Wi-Fi-yhteyttä. 

1.5.2020

HUS:n ohjeiden mukaan kaikki ei onnistu sairaalassa:

”Sairaalassa on rajoitettu matkapuhelimen, tablettitietokoneen, kannettavan tietokoneen ja muiden vastaavien mobiililaitteiden käyttöä. Ne saattavat häiritä lääkintälaitteita ja aiheuttaa vaaratilanteita.

Matkapuhelin ja muiden laitteiden käyttö ja lataus on sallittua yleisissä tiloissa kuten käytävillä, auloissa, kahvioissa, jne. Laite pitää kytkeä lentotilaan, jos sitä käytetään alle 1,5 m etäisyydellä potilaaseen kytketystä lääkintälaitteesta. Laitteita ei saa ladata hoitotiloissa.

Huomaavaisuussyistä potilaita ja muita henkilöitä kohtaan hälytysäänet kannattaa säätää mahdollisimman hiljaisiksi tai käyttää äänetöntä hälytystä.”

Mutta eri sairaaloissa on erilaisia käytäntöjä. HUS on aika tiukka. Toisaalta, kun ihminen menee sairaalaan, niin hän on sairas ja toipumassa siellä, eikä oleskelu ole kuin hotellissa.

1.5.2016

Lääkeluettelo

Tein itselleni lääkeluettelon, johon lisäsin myös käyttämäni luontaistuotteet. Perussairauksia ja lääkkeitä kysytään yleensä. On kaiken kaikkiaan hyvä kirjata ne vaikkapa paperille käsin tai koneella.  Netissä löytyy myös sovelluksia, joita voi käyttää hyväkseen. Tuollaiseen käsintehtyyn voi aina helposti lisätä mieleen tulevia asioita.  Lisäsin sinne lähimmän omaisen ja puhelinnumeron. Samalla lisäsin sen vihdoin myös kännykkääni ICE-numeroksi. Veriryhmä tuli myös lisättyä.

1.5.2020

Nyt tämä asia on hoidettu. Samassa yhteydessä, kun tekee tällaista kartoitusta, nousee esiin paljon muitakin tehtäviä, joita on tullut laiminlyötyä. Voin paneutua niihin vähitellen kaikessa rauhassa. Aikaa kun on. Jotkut ikätoverini aikovat pysyä erossa muista, kunnen koronaan on kehitetty rokote. Saa nähdä.

Vapunpäivänä en sitten millään jaksanut kaivaa sitä sinistä peruukkia, jonka olen sitten Levin vapun 2009 jälkeen yhdistänyt nimenomaan vappuun.   Olen myös huomannut, että tämä aika vieroittaa minua Facebookista. Käyn siellä edelleen, mutta en jaksa selata sen enempää ihmisten postauksia.  En myöskään jaksa jaella kaikkea, mitä voisin. Olen huomannut, että kiinnostukseni muiden asioihin ja muiden asioiden  minun asioihini on vähäistä, itse asiassa vähäisempää kuin ennen. Nykyajan nettiyhteisöllisyys on loppujen lopuksi aika ohutta. Ehkä tämä aika tiivistää jonkin verran oman lähiperheen yhteyttä. En tiedä.


Minä yritän tällä välin selvittää sitä kovasti rakastamaani elämän kaaosta, hävittää ensin ainakin pikkuroinaa. Se on ollut kovin mieluista lapsenlapsille, mutta emme näe pitkään aikaan. No, en silti hävitä näkinkenkiä, kiviä ja fossiileja, en käpyjä ja sen sellaista. Ne muut projektit etenevät vähitellen. Tässä mielessä tämä aika on hyväksi.

Hetken mielijohteesta kuten usein nykyään ryntäsin vapun päivänä iltapäivän päätteeksi ulos. Ajoin vanhoille kotinurkille joen rantaan, jossa kävin aiemmin keväällä Alexin kanssa. Silloin joki oli tulvinut ympäriinsä emmekä päässeet kulkemaan joen vartta pitkin. Aurinko paistoi enää vain ohuen pilviverhon takaa, mutta polut olivat kuivia. Rantojen pajut olivat kasvaneet valtavasti. Puita oli kaatunut ja jokeen oli paikoitellen kertynyt roskaa. 

Aikoinaan liikuin siellä päivittäin. Itse asiassa nyt oli jo kulunut neljä vuotta siitä, kun kuljeskelin alueella enemmän. Viimeisenä keväänä ja kesänä 2017 retket jäivät vähäisiksi, koska kotona oli tulevan myynnin takia mahdottoman paljon valmisteltavaa.

Siellä Alex jo juoksee vastaan 1.5.2020

Nyt otin menetettyä aikaa kunnolla takaisin. Jalat kantavat taas kunnolla. Olin juuri kiivennyt joen toisella puolella jyrkkää rinnettä pitkin metsästä lempipeltojeni laidalle, josta on näkymät Lahelaan.  WhatApp soi. Tyttäreni soitti ja kysyi, onko autoni Mikkolassa parkkipaikalla. Hän oli lapsineen kävelyllä ja he huomasivat autoni. Tapasimme siellä joen varren polulla. Emme ole kuukauteen nähneet. Mikä sattuma! Se oli telepatiaa.

Täydellinen toukokuun alku. Menen sinne toistekin.

Kävin tutkimassa valokuviani, jotka olen ottanut aiemmin 1.5.  Kävin usein juuri vapunpäivän kävelyllä siellä joenrannassa joko yksin tai ystävän kanssa. Usein joki on tulvinut ja ympäristö on ollut kosteaa. Nyt oli kuivaa. Olen liittänyt joitakin vanhempia kuvia kuvittamaan tätä vapunpäivän blogiani. 


1.5.2016


perjantai 13. lokakuuta 2017

Uhon aika



Iso kasa tekemättömiä tehtäviä odottaa pöydän kulmalla. Se on hyvin tavallista, kun olen ollut liikkeellä. Tehtävät, lupaukset ja sen sellaiset ovat kuin takiaisia. En valita, mutta ne on silti hoidettava tai sitten vain unohdettava, mitä en harrasta.  Kaikkia asioita ei silti koskaan pysty hoitamaan loppuun saakka, varsinkin, jos ne vaativat apua joltakin muulta taholta.
Olin viime viikonlopun Vantaan sukututkijoiden joka vuosi järjestämässä ”Kuulutko sukuuni”-tapahtumassa. Toisella edustamallani sukuseuralla eli Kuolemajärven Sirkiöillä oli siellä osasto. En aio tässä kirjoittaa tästä tilaisuudesta sen enempää kuin mainita, että se oli kokemisen arvoinen. 

Ainoa uusi kuva nykyiseltä kotitieltä
Tilaisuus vei tosin kaikki voimani ja nyt elän edelleen toipumisen aikaa. Uusiin asioihin lähteminen on aina palkitsevaa ja antaa voimaa jatkaa. Olen täällä blogeissani valittanut alavireestä ja huomaan kyllä näiden vuosien aikana rakentamieni perustusten olevan loppujen lopuksi se juttu, joka vetää minut ylös suosta. 

On vaikea selittää sanallisesti sitä tunnetta, joka herää vähitellen ja nostaa ylöspäin. Se on eräänlaista innostusta, jossa luovuus alkaa kipinöidä. Olen joskus aiemmin kutsunut sitä inspiraatioksi, jonka olen aina välillä pelännyt menneen menojaan. Se on silti täysin synnynnäinen ominaisuus, joka ihmisillä joko on tai ei ole. Useimmilla se on, vaikkakin tosi pienenä. Siksi sen olemassaolo on ensin ymmärrettävä, sitten sitä on alettava vaalia ja arvostaa. Siksi kai minäkin keräsin vuosien mittaan sitä aineistoa, jota hankaamalla, saan kipinät aina nousemaan uudelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat menneiltä vuosilta aamulenkin varrelta. Tuusulanjoki.
Suuren suurta roihua en tässä iässä ehkä enää saa niistä syntymään. Kaikkihan on mahdollista, mutta askeleet ovat pieniä ja aika on rajallinen. 

Nykyajassa on myös paljon toimintaa, joka saattaa olla rajoittavaa. Melkein hurjistuin, kun luin viime viikon Anna-lehdestä (Anna n:o 40/5.10.2017) Sanna Wirtavuoren kirjoittaman artikkelin Anna Perhosta. Kaikki lehdet nostavat esille samanaikaisesti persoonia, jotka ovat ehkä kirjoittaneet kirjan tai ovat televisio-ohjelmissa.

Toimittaja Anna Perho on kirjoittanut nyt syksyllä ilmestyneen kirjan ”Antisäätäjä”, jota en aio lukea. Taisin jo aiemmin syksyllä nähdä hänet televisio-haastattelussa. Tietenkin hän kirjoittaa ihan asiaa, siitä ei ole kysymys eikä hänen persoonastaan. Mutta tuo Annan artikkeli nosti elävästi mieleeni tuon ikäisten ihmisten (40 – 50) valtavan uhon. Samanlainen olin minäkin aikoinaan. Nyt tunnen myötähäpeää.



Ei se mitään, mutta artikkelissa ladataan itsestään selvyyksiä elämästä. Suurella äänellä huudetaan valmentajana elämänohjeita.  Näitä hän opastaa kirjassaan, koska tarvitsee niitä itsekin. ”Olen paitsi valmentaja myös vertaiskokija ja ruuhkavuosiveteraani.” ”Missioni on taistella elämätöntä elämää vastaan.”

Hän viihtyy erityisen hyvin epämukavuusalueella, koska siellä kehittyy. Saattaa olla, että nämä ohjeet ärsyttävät minua erityisesti siksi, että ne ovat minulle jokapäiväisiä asioita ja koen ikäväksi sen, että niistä elämöidään.

Tuossa iässä ihmiset ovat voimansa tunnossa, eivät halua nähdä sinne loppumetreille, eläkkeelle jäämiseen, vanhentumiseen, kuolemaan. He ovat aina oikeassa eivätkä edes kuuntele vanhempia ihmisiä. Niinhän minäkin. Menin nenä pystyssä eteenpäin, en kuunnellut äitiäni enkä isääni. 


Muutto. Annalla oli myös muutto, jossa piti käydä vanhoja tavaroita läpi. ”Anna löysi pahvilaatikoita, jotka huokuivat nuorempien ikävuosien angstista energiaa.” Hän säilytti vielä ne vanhat ahdistuneet päiväkirjat, vaikka totesi, että olisi pitänyt heittää ne pois, koska niiden lapselliset ruikutukset tuntuivat pelkältä oman itsen ympärillä pyörimiseltä. 

Hänen mielestään vanhojen muistojen säilyttämisessä on kysymys menneisyyden haikailusta ja romantisoinnista. Ihminen elää päänsä sisällä (HYI) jotakin aikakautta, joka meni jo. Tämä päivä jää kokematta. Siltikin ”Läsnäolofundamentalismi” on hänestä myös inhottavaa. 

 
Huh sentään. En kestä enää. En yleensä enää riehaannu näin paljon. Yritän vain hiljaa ohittaa minua ärsyttävät asiat.  Liika maailmanmenon, sen nykymenon seuraaminen saattaa tehdä allergiseksi. Silloin tällöin lähden lukemaan jonkun lehtijutun kommentteja ja toivon, etten olisikaan lähtenyt. Ne juuri osoittavat, kuinka paljon huonoja ymmärtäjiä ja maailmanmenon seuraajia netissä liikkuu. Toki siellä on asiallisia kommenttejakin, mutta enemmistö on jotakin muuta. Usein huomaan ymmärtäneeni asian aivan päinvastoin kuin enemmistö. Saatan palata asiaan ja perehtyä ja silti edelleen ymmärrän sen toisin. Johtuuko se vanhemman ihmisen pidemmästä perspektiivistä, vivahteiden tulkitsemisesta, tarkkaan lukemisesta (se, mitä on otsikon alla)? 

Jaan itsekin aina välillä Facebookissa hyviä artikkeleja, erityisesti Helsingin Sanomista. Jaan niitä siksi, että joko aihe on kiinnostava tai kirjoitus on hyvä. Ne eivät silti ole minun mielipiteitäni kuten joskus joku on ymmärtänyt. 

Eilisessä Hesarissa oli Sofi Oksasen loistava kirjeen muodossa Melania Trumpille osoitettu artikkeli otsikolla "Rakas Melania". Sofi Oksanen kyllä aina osaa tarttua asian ytimeen. Melania Trumpilla on oman taustansa takia loistava paikka ottaa kantaa maailman ongelmiin ja vaikuttaa muutoksien syntymiseen. Hän vaikenee ja nostaa samalla nk. itätyttöjen statusta, markkina-arvoa ja ihmiskauppaa eli tekee hallaa sen sijaan, että tästä maailmasta tulisi parempi paikka kaikille naisille. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin, joka on tosin vain tilaajille.

Tämä kuva kesältä 2004 löytyi.
Oikeastaan pitäisi jaksaa puuttua lehtien ylilyönteihin ja virheisiin. Tänään Keski-Uusimaassa kirjoitettiin Tuusulanjoen tulvimisesta. Lahelan lasten koulutie kevytliikenteenväylää pitkin Mikkolan koululle on suljettu. Sitä samaa tietä käytti Arttu koko peruskoulunsa ajan poiketen aina luonani matkan varrella. Se on ollut minun ulkoilureittini varrella. Kommentoijat eivät muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin. Elokuussa 2004 joki tulvi todella rajusti ja talot Lahelassa lähellä joen rantaa olivat tulvan ympäröimiä ja osassa vesi meni sisään saakka. Kävin kuvaamassa nyt suljetun Jussilanpolun varrella, Keravalla sillalla ja Kellokoskella. Sen jälkeenkin on joki tulvinut, muttei niin rajusti. Olen ajanut Lahelaan vedet roiskuen joen lähellä. Kun vain ehtisin kaivaisin kuvat esille! 

Elämä on nykyään todella lyhytjännitteistä ja toisaalta myös ankaraa. Kuten on jo usein tullut todettua, paras on elää vain sitä omaa elämäänsä. Kiihkottomasti. Ilman uhoa oikeasta elämästä, siitä, joka on koko ajan läsnä, vieressä, jokapäiväistä arkea.  Paras on jatkaa omalla tavallaan. Siinä tavassa on läsnä koko elämä, se mennyt ja eletty päiväkirjoineen ja kuvineen ja se tämä hetki mahdottoman runsaana. Entä tulevaisuus? Voinko vaikuttaa siihen? 

Joki tulvi vähän ainakin joka vuosi
Jatkan kuolleiden kirjaamista sukututkimukseeni. Yli 60-vuotiaat kuolivat jolleivat sairauksiin, niin vanhuuteen. Jotakin entisaikojen asenteista elää vielä tänä päivänä. Harvat edes minun ikäiseni myöntävät sen vaan toistavat aina uudelleen saman lauseen ”Ikä on vain numeroita.”  En halua kuulla sitä. Minulle ikä on paljon muutakin eikä sitä tarvitse peitellä vaan siitä voi olla oikeasti ylpeä. 

Ikä saattaa tuoda mukanaan viisauden ja kaukonäköisyyden. Silloin tajuaa vivahteet ja sen, mikä on tärkeätä. Jos tajuaa. Jos ei halua roikkua kuolemaan saakka siinä keski-iän ällöttävässä uhossa, johon on niin helppo jäädä. Eli kyllä sitä harrastavat myös vanhat ihmiset.

Synonyymi uholle on vaikkapa ylimielisyys.

Olisiko kohta edessä?