Inspiraatio on minulle todella tärkeä asia. Saan
valtavasti uusia ajatuksia lähtiessäni liikkeelle luontoon tai minne vain ja
varsinkin, jos oloni on hyvä. Eilen lähtiessäni kävelylle siinä heti alkumetreillä eräs idea pulpahti
mieleeni. Se oli toki jossakin muodossa ollut mielessäni aiemmin, mutta nyt se
sai oikeanlaiset kehykset, siitä tuli ikään kuin ”tuote”, joka vaatii enää vain
toteutuksen.
Muistikirja tai pieni äänitin olisikin hyvä pitää matkassa mukana,
jos inspiraatio alkaa leimahdella oikein kunnolla. Kotona aina välillä
kirjaankin niitä ylös ikään kuin hautumaan tulevaa varten.
Vuoden synkin aika on tällaiselle toiminnalle
hyvin otollista. Inspiraatio- sanaa
käyttäessäni tulee tosin aina mieleeni suuren taiteilija Helene Schjerfbeckin
vähättelevä mielipide inspiraatiosta. Uskon, että moni muukin on samaa mieltä.
Mutta minulle inspiraatio on pelkkää pulpahtelevaa energiaa.
Kun nyt en saa postilaatikkoon lakon takia aamun
sanomalehtiä, joita lukisin ruokapöydän ääressä syödessäni aamupuuron ja juodessani
kahvin, otin tänään yhden järjestämättömän lehtileikekassin käsiteltäväksi.
Olen kertonut, että en enää kerää lehtileikkeitä, ainoastaan jotkut todella tärkeät
asiat leikkaan talteen kuten merkittävät kuolinilmoitukset ja ystäviäni koskevat asiat. Vanhoja
lehtileikkeitä en ole silti heittänyt menemään. Nyt tietenkin niitä
läpikäydessäni teen karsintaa. Vanhemmat
leikkeet olen aikoinaan mapittanut aiheenmukaisesti.
Lehtileikkeet tuovat myös inspiraatioita ja sieltä
sain nyt aiheen kirjoittaa. Helsingin
Sanomien kulttuurisivulla 25.7.2009 toimittaja
Antti Järvi kirjoitti aiheesta, siis inspiraatiosta otsikolla ”Se oli
leimahdus! ”. Siinä hän selvittää aihetta tarkkaan ja ottaa viisi
taiteilijaa esimerkkeinä kertomaan omista inspiraatioistaan.
Minä tuon tässä tavallisen ihmisen näkökulman
aiheeseen eikä se paljon poikkea noista esimerkeistä. Toimittaja mainitsee
artikkelin lopussa inspiraation pakenevan määrittelyjä. Sen kuuluu olla
kontrollin ulottumattomissa.
Aiemmin hän on käynyt läpi sanan alkuperäistä
merkitystä kertoen sen tulevan latinankielisestä verbistä, joka tarkoittaa
sisään hengittämistä. Antiikin Kreikan runoilijat pitivät inspiraation
alkuperänä jumalia. Vielä 1800-luvulla uskottiin taiteilijan sielun pystyvän
vastaanottamaan jumalallisia ja mystisiä näkyjä. Freud taasen oli selittänyt, että
inspiraation takana oli ratkaisemattomia psykologisia konflikteja ja lapsuuden
traumoja.
Kirjoituksessa mainitaan myös lapsuuteni tärkeitä
kirjoja kuen L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarja. Kirjan Emilia kutsui inspiraation
hetkiä leimahduksiksi. En muista
kirjasta enää paljon muuta kuin, että se oli aikanaan minulle hyvin tärkeä.
Muistan kyllä sen, että samaistuin välittömästi kirjan päähenkilöön ja
se vaikutus säilyi pitkälle nuoruudessani. Emilian tarina ilmeisesti väritti lapsuuttani ja nuoruuttani
ja opetti minulle elämää ja tunteita.Siirsin
hänen elämänsä omaan kotikylääni saadakseni voimaa ja jaksaakseni elää liian
rauhallisessa maalaisympäristössä. Ehkä ammensin
tuosta kansakoulun kirjastosta lainaamani kirjan ensimmäisestä osasta
unelmani tulla kirjailijaksi, ehkä sen innoittamana aloin kirjoittaa päiväkirjaa,
runoja. tarinoita, kirjeitä, jopa itselleni joskus tulevaisuudessa. Ehkä se elää edelleen minussa vain
voimistuneena siitä, mitä se oli lapsuudessani.
Ainakin vasta vanhuuden kynnyksellä aloin saada entistä enemmän niitä
leimahduksia!
Muistaakseni kirjasta ilmestyi uusi painos
tyttärentyttäreni ollessa samanikäinen kuin minä aikoinaan ja ostin kirjasarjan
lukeakseni sen uudelleen. En ehtinyt
lukea kirjoja, koska lahjoitin ne jo kiireessä eteenpäin tyttärentyttärelleni. Enpä ole tullut kysyneeksi häneltä tai en
muista nyt, lukiko hän kirjat. Joka tapauksessa minulle tuli nyt pakottava
tarve lukea varsinkin se kirjasarjan ensimmäinen osa uudelleen, koska muistan
sen vaikuttaneen minuun eniten. Kirjastostahan se löytyy.
Inspiraation liekki tai leimahdus kantaa mukanaan valtavasti voimaa, mutta syntyneen idean toteuttaminen johonkin tulokseen vaatii kuitenkin paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä. Välähdyksiä ei synny kiireessä ja väsyneenä. Rauhallinen kuljeskelu ja oleskelu on tuottoisinta. Yhteiselämä luonnon energian kanssa auttaa. Kukkien kasvatus on siksi aina ollut minusta parasta, kun melkein näin sen energian, jota ne säteilivät puutarhaan. Sain sen myös valokuviini, jotka kulkevat tulevaisuuteen mukanani. Meillä kaikilla on kiireestä ja arjesta irtautumiseen omat tapamme, jotka ovat samalla luovuuden lähteitämme.
Voi olla totta, että elämässä koetut vaikeudet ja konfliktit ruokkivat myös luovuutta. Mutta en täysin usko Freudiin tässäkään asiassa kuten en monessa muussakaan. Lapsuudessa koetut vakavat traumat on syytä aikuisena käsitellä ja purkaa ennen kuin pystyy käymään minkäänlaista vuoropuhelua ympäristönsä kanssa.
Joka tapauksessa minulla leimahdusten vauhti tuntui vain kiihtyvän 2000-luvulla, kun myös aloin kirjoittaa ja valokuvata entistä enemmän. Ehkä silloin aloin tulla takaisin ihmiseksi, joksi minut oli tarkoitettu. Tekemäni matkatkin taisivat vaikuttaa. Tiedä häntä?
Itse asiassa olen kirjoittanut tännekin inspiraatioista runsaasti, eri näkökulmista vain, mutta niiden blogien lukijoiden määrästä voi päätellä, että aihe ei ole ollenkaan kiinnostava. Olemme niin erilaisia. Kuvat, jotka tähän liitin, ovat kaikki menneiltä vuosilta.
