Kohtaamisia, salaisuuksia ja seurauksia

Viime viikolta jäi julkaisematta blogipostaus, joka oli valmiina odottamassa, jotta vain lisäisin siihen muutaman kuvan omasta kuvataivaastani. Julkaisin sen nyt hetki ennen tätä eilen kirjoittamaani postausta.

9.7.Yritän vielä tänään parannella oikeaa kylkeäni (kankkuani), jonka satutin sunnuntaina kaatuessani. Onneksi ei käynyt pahemmin. Mustelmia on kyljessä ja polvessa. Päivä oli pitkä ja jännittävä myös kaiken kokeneelle konkarille, joten ei ollut ihme, että herpaannuin hetkeksi ja kompastuin ja lensin kyljelleni pyörätuolirampille. En kyllä ymmärrä, miksi yritin kiivetä sille sivusta, kun olisin voinut mennä portaita pitkin. Ikään kuin minua olisi jopa hetken huimannut ennen kaatumistani. Päässäni on myös kipeä kohta oikealla puolella, ehkä kolautin senkin kaatuessani. Tosin huomasin sen vasta seuraavana päivänä. Kokemuksesta tiedän, että toipuminen kestää vähän aikaa.Joka päivä on parempi edellistä.

En voinut olla ajattelematta erästä äitini kaatumista Karjalan matkalla, josta olen kerran kirjoittanut blogeissani lyhyesti:

”Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.” (https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/04/oman-elamansa-filosofi.html)

Tässä kuva juuri siltä matkalta.

En tietenkään tiedä kaikkea äitini historiasta, en edes ollut aikoinaan tarpeeksi kiinnostunut. Muistin tuonkin tapauksen väärin sikäli, että kuvittelin, että hän oli jo silloin sairastanut rintasyövän, jossa toinen rinta poistettiin. Se oli vasta myöhemmin.

Ennen sunnuntaista rasittavaa matkaa, joka muuttui kevyemmäksi, kun ystäväni Marja oli poikansa kanssa mukana ja he olivat auton ratissa pisimmän matkan. Ajoin vain Riihimäelle, josta eri järjestelyin ajoimme Merimaskuun. Koko matkan pituus kotoani perille olisi ollut 232 km ja ajoaika yhteen suuntaan yli 3 tuntia. Toisin sanoen, jos lähtee kesäjuhlille ja haluaa tulla samana päivänä kotiin, pitää varautua siihen, että suuri osa päivästä menee matkantekoon. Miten olikaan ennen vanhaan?

Ajattelen nyt tyttäreni perhettä, joka lähtee tällä viikolla Saksaan autolla vetäen perässään matkailuvaunua. Tosin he matkustavat laivalla yli Itämeren edestakaisin eikä Saksan päässä ole kovin pitkää ajomatkaa karavaanarialueelle, jossa vaunu onkin kahden viikon ajan heidän ”hotellinaan”. Onhan siinä järjestelyä, joten emme ole edes tavanneet paljon viime aikoina. Tämän taisin mainita jo aiemmin.

Kun sunnuntaiaamuna lähdin kotoani pian kello 9:n jälkeen, astuessani ulko-ovesta alkoi kaatosade, toinen jo sinä aamuna. Heitin mukanani olevan takin päälleni, jotten kastuisi. Koko päivälle oli luvattu huonoa säätä, kovaa tuulta ja myräköitä, mutta tarkan ennusteen mukaan ne olisivat jo ohi, kun Seivästön kesäjuhlat Merimaskussa alkaisivat kello 13.00. Niin sitten kävikin. Aurinko paistoi loppupäivän.

Monissa karjalaisissa suvuissa on kuulemani mukaan näkijän/ennustajan ominaisuuksia. Eräs äitini serkku, jonka kodissa Helsingissä asuin kesäkuussa 1966 kaksi viikkoa, kertoi niin ihmeellisiä tarinoita, että hiukseni nousivat pystyyn. En tosin muista niistä sen enempää, jäi vain jälki mieleeni. Olisi pitänyt kirjata ylös, mutta nuori höperö tyttö ei osannut ajatella eteenpäin. Toivottavasti nykyajan nuoret ovat fiksumpia ja ajattelevat kuluvaa hetkeä pidemmälle. Epäilen kyllä sitäkin.

Sama aihe on myöhemminkin noussut pinnalle. Se on omassa ajattelussani käsin kosketeltavana, vaikka näen sen eri tavalla, enemmänkin tapahtumat, asiat ym. voivat ennustaa vaihtoehtoja tulevasta tai sitten yhteydestänne meitä ennemmin kuolleiden sieluihin. Sitähän on myös mahdoton tietää, mutta minulla on ollut kokemuksia, joista olen voinut vetää johtopäätöksiä. Joistakin olen kirjoittanut blogeissani.

Olen ajatellut, että myös kun olen tutkinut ja paljastanut asioita, joista ei ole saanut puhua, niin ammoin sitten kuolleiden sielut/henget ovat tavallaan halunneet varoittaa minua. Toki he eivät pysty mitään suurta asiaa järjestämään. He voivat yrittää vain ohjailla meitä kuten vanhempani tekivät kuolemansa jälkeen.

En voinut olla yhdistämättä sunnuntain rankkasateita, myräköitä ja huimausta ja kaatumistani kertomukseen, jonka esitin tilaisuudessa. Asiat olivat jo aiemmin vaivanneet minua unissa ja hereillä enkä tiedä, olenko vieläkään selvillä vesillä.  Vanhojen salaisuuksien esiin kaivaminen, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta ja enemmän ja asiat ovat kaivertaneet monen mieltä koko eliniän, herättivät esivanhempani, jotka tahtoivat heristää sormeaan. Vaikka niin ei olisikaan, kuten kuvittelen, niin muistutan, että ihmisessä itsessään on vielä paljon tutkittavaa ja tulkinnoissani voikin olla perää. Joissakin asioissa, joista emme nyt tiedä, voi olla totuuden siemen.

Tammikon tiellä 8.7.2006

Edellä oleva on tietenkin monen lukijani mielestä höpöhöpö-juttua. Olen niin monta kertaa tavalla tai toisella törmännyt näihin asioihin joko ystävieni tai itseni kautta, että ne ovat osa minua, joten en voi jättää niitä kirjaamatta. Tutkimukset tulevat ne aikanaan paljastamaan, ei ehkä edes minun elinaikanani. Tulen kyllä sitten sieltä jostakin muistuttamaan: Niinhän minä sanoin!

En jaksa nyt kirjoittaa tarkemmin Seivästösäätiön kesäjuhlista. Mutta hienot ne olivat ja ihmisiäkin oli reilusti yli sata. En edes ottanut kuin muutaman kuvan, jotka eivät ole mistään kotoisin. Minusta on tullut aika ujo kuvaamaan.

Olin todella yllättynyt esittelystäni, jossa mainittiin myös bloggaukseni. Näen kyllä, että lukijoita on paljon, mutten tiedä, ketkä käyvät lukemassa. Harva mainitsee lukevansa postauksiani. Kiitän kuitenkin jälleen kerran lämpimästi lukijoitani. 

Tänään (nyt jo eilen) on siis yksi niistä päivistä, kun kuljen pyjamahousuissa puutarhassani. Tosin ei ole enää puutarhaa, mutta lepo on edelleen tärkeää. 

 

Kuvan kautta tarinaan tai useampaan

Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa eräästä kuvasta ajatuksella, että se on eräänlainen linkki lukemattomiin muihin samanlaisiin kuviin ja toisaalta maailmaan, joka on hävinnyt. En tiedä, pystyvätkö nuoret sukupolvet edes enää tavoittamaan sitä. No, eivät varmaan samanlaisena.

Kuolemajärven Seivästön Tammikko kesällä 1929

Olen kuvannut itse kuvan pikkuserkkuni äidin albumista, mutta kuva löytyy myös Raili Tabermanin kirjoittaman kyläkirjan ”Seivästö-meri-mäki-majakka”, Seivästö-säätiö 1999 sivulta 149. Kuva on otettu pienen lapsen hautajaisista Kuolemajärven kirkon seinustalla. Kirjassa kerrotaan myös enemmän entisaikojen kuolemasta ja hautaamisesta. Minulla on vain kuva tai kopio kuvasta, josta kehitän tarinaa. Yleensä vainajista avonaisessa arkussa otetut kuvat on otettu henkilön kodin pihalla ja kirkolla on otettu kuva haudasta ja hautajaisvieraista haudan äärellä. Pitäydyn tietenkin kirkonkirjoihin kirjatuissa tiedoissa ja kuvissa olevissa henkilöissä. Henkilöiden tunnistaminen voi johtaa auttamatta virheisiin, mutta yritän silti. Pyydän anteeksi virheitäni. Ja kommentoimalla voit kertoa oikeat henkilöt.

Lapsena kuollut, Elma Loviisa Taavetintytär Riski syntyi 1.1.1934 Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa. Oma äitini sisaruksineen on syntynyt samassa kylässä, jonne jo heidän isoisänsä muutti 1870-luvulla. Tammikko sijaitsi Suomenlahden rannalla kaukana muusta kylästä, kuljettaessa kohti Viipurin suuntaan, sijoittuen Seivästön ja Karjalaisten kylän välimaastoon. Elman syntymätietoja en pääse 100-vuotissäännön takia katsomaan, joten myös kummitiedot jäävät tarkistamatta

Elman vanhemmat Taavetti Kaaprielinpoika Riski ja hänen vaimonsa Anna Nikodemuksentytär Gottskalk olivat avioituneet 17.12.1922, mikä tieto  on kirjattu vuosien 1910–1919 rippikirjaan ja näkyy myös Katihassa. Kuulutuspäivät näkyvät myös rippikirjassa.

Äiti, Anna Gottskalk oli syntynyt 11.12.1904 Seivästön peräkylässä, arvioni mukaan Huovinmäen tienoilla Nikodemus Salomoninpoika Gottskalkin (1876–1948) ja Loviisa Taavetintytär Paakin (1882–1972) vanhimpana tyttärenä. Anna sai nimensä 14.12.1904, kummeina olivat isoisä Salomon Gottskalk ja Anna Mari Gottskalk, myöh. Muurinen, joka oli isä Nikodemuksen sisar ja Helena Karlsson. Kastajana toimi Martin Edvard Snellman, joka oli Kuolemajärven seurakunnan kirkkoherra 1899–1908.  Gottskalkit asuivat äiti Loviisan isän Taavetti Joosepinpoika Paakin tilalla.  Loviisa oli käynyt kansakoulun. Annan konfirmaatio oli 12.6.1921. Hän oli siis noin 18-vuotias avioituessaan. Myöhemmin sukunimilain määrätessä, hän otti käyttöön miehensä sukunimen Riski. 

Taavetti Kaprielinpoika Riski syntyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin tuleva vaimonsa eli 1.9.1896 Seivästön kylän Tammikossa. Hänen vanhempansa olivat Kaapriel Taavetinpoika Riski (1859–1911) ja Loviisa Samuelintytär Akkanen, myöhemmin Riski (1867–1936). Taavetti kastettiin 4.9.1896, kummeina olivat Fredrik Akkanen ja Eeva Kirjonen. Kastajana toimi Oskar Vilhelm Vilskman, joka oli Kuolemajärven kirkkoherrana 1883–1897. Fredrik Akkanen oli Loviisa Akkasen isävainaja Samuel Akkasen veli. Eeva Kirjonen oli isoisäni Abraham Sirkiän äiti. Hän asui Tammikossa.

Tässä vaiheessa palaan takaisin kuvaan. Kuvassa perhettä ja sukulaisia on kerääntynyt pienenä kuolleen Elman avoinna olevan kukilla peitetyn arkun viereen kuvaamista varten. Elma Loviisa on kuollut 12.5.1935 vain 1 vuoden 4 kuukauden iässä keuhkoputken tulehdukseen tai vastaavaan. Hän oli perheen viidenneksi syntynyt lapsi, jonka elämä päättyi varhain.

Lähdin tutkimaan kuvaa tarkemmin yrittäen nimetä kuvan henkilöt. Saattaa olla, että erehdyn monen kohdalla, mutta yritän silti. Tuskin enää on paljon ihmisiä, jotka yleensä tunnistavat vanhojen kuvien henkilöitä. Saattaa hyvinkin olla jossakin sellaisia tämän perheen jäseniä, joilla on kuva albumissaan ja kaikkien henkilöiden nimet on lisätty kuvaan. Nimittäin perheeseen syntyi Elman lisäksi kaikkiaan ainakin kymmenen lasta, jotka kasvoivat aikuisiksi ja kokivat evakkoon lähdöt ja uuden kotipaikkakunnan.

Kuolemajärven kirkon ympäristöä.

Arkun kohdalle ovat asettuneet vierekkäin lapsen vanhemmat, Taavetti ja Anna, jotka mainitsin aiemmin. Heidän edessään on vanhin veli Kaarlo, jonka nimi on mainittu Seivästön kyläkirjan kuvan tekstissä. Kaarlo on ollut tuolloin noin 9–10-vuotias. Häntä nuoremmat sisarukset eivät ole päässeet mukaan. Ehkä niin oli tapana. Tiedän kaikkien nimet, koska heidät on mainittu Siirtokarjalaisten tie I-osan sivulla 40. Kirjan tietoja kerättäessä äiti Anna asui Askaisissa, jossa isä Taavetti oli kuollut 1948 vain 51 vuoden iässä. Perhe mainitaan myös Seivästön molemmissa kyläkirjoissa (Meripirtti ja Taberman).

Oletan, että äiti Annan vieressä seisovat isovanhemmat eli edellä mainitsemani Nikodemus ja Loviisa Gottskalk. Molemmat kuolivat vasta evakossa Askaisissa. Toisaalta vanhempi nainen kuvassa saattaa olla myös isä Taavetin äiti Loviisa Akkanen. Taavetin isä oli tuolloin jo kuollut (1911). Loviisa asui Seivästökirjan mukaan miehensä kuoltua tyttärensä Annan perheessä ja kuoli 1936.

Eturivissä molemmin puolin on nuorempia henkilöitä, jotka saattavat hyvin olla lapsen vanhempien sisaruksia, tätejä, enoja ja setiä. Toisaalta heidän joukossaan saattavat olla myös lapsen kummit, joita en pääse nyt tarkistamaan.

Takarivistä tunnistan muutaman henkilön. Oikeassa reunassa on Salomon Malakiaanpoika Ranki (s. 1900) Seivästöltä, joka oli 11.7.1931 mennyt naimisiin isoisäni veljen Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän vanhimman tyttären Helmi Maria Joosepintytär Sirkiän (s. 1909) kanssa.  En tiedä, onko Helmi kuvassa esimerkiksi vaikkapa kolmas vasemmalta tai sitten veljensä vieressä kuvan keskellä. Hän oli tuolloin nimittäin viimeisillään raskaana, sillä perheen vanhin tytär Laila syntyi pian hautajaisten jälkeen.

Toinen oikealta on toinen Anna Stina Niklaantytär Riskin s. Akkanen sodassa kuolleista pojista. Toinen pojista on viides oikealta. Veljekset olivat Viljo Aleksanterinpoika Riski (1910–1941) ja Eino Aleksanterinpoika Riski (1907–1941). Heidän isänsä Aleksanteri Taavetinpoika Riski (1867–1932) oli kuollut 64-vuotiaana 8.3.1932 sydänongelmiin. Tämä perhe oli äidilleni hyvin tärkeä, olihan Anna Stina hänen kumminsa. Veljekset olivat pikku Elman isän Kaaprielin serkkuja, koska heidän isänsä Kaapriel ja Aleksanteri olivat sisaruksia. Kaikki Kuolemajärven ja Uudenkirkon Riskit ovat sukua toisilleen.  Viljon ja Einon sotatiestä kirjoitin täällä blogissani 23.4.2023 ”Odottaessani huhtikuun sateita”.

Tammikossa 8.7.2017. Taisi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Kolmas oikealta on ehkä em. Jooseppi Abrahaminpoika Sirkiän poika Taavi (s. 19.10.1916). Taavin jälkeläisiä tunnen monia. Oikeastaan olisi aiheellista tarkistaa sukulaisilta, josko kuvassa olisikin Taavin kolme vuotta vanhempi isoveli Arvo (s. 18.12.1913), joka haavoittui talvisodan aikana 4.3.1940 Teikarsaaressa Säkkijärvellä, kuoli 20.3.1940 sotasairaalassa (Hämeenlinna) ja haudattiin Forssan Koijärven hautausmaalle. Arvon elämä päättyi siis vain 26-vuotiaana. Hänen tiedoissaan lukee sotayksikön olleet 7./RT 2.

Kurkistin äitini muistelmiin. Hän mainitsee siellä Arvon, joka oli sodan alkuvaiheissa käynyt tapaamassa äitiäni Koivistolla, mutta hän joutui pian sen jälkeen tiedustelumatkalle kotiseudulle, jolla matkalla haavoittui ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Joka tapauksessa tarkemmat tiedot selviäisivät vain sotilaspassista. Sotapolku.fi kertoo vain hänen kuolemansa ja virallisen yksikkönsä. Perhe laittoi 29.3.1940 Helsingin Sanomiin ilmoituksen hänen kuolemastaan. Siinä mainitaan hänen olleen reservin korpraali. 

Ajattelen tässä samalla, kuinka nyt pian lähes 100 vuotta myöhemmin suren erilaisia ihmiskohtaloita, kuuluivat henkilöt sitten sukuuni tai johonkin muuhun sukuun. En tiedä, kuinka hyvin perheiden jäsenet ovat perillä sukunsa jäsenten sotaretkistä. Arvon kuitenkin sanotaan haavoittuneen Teikarsaaressa, jossa venäläiset aloittivat juuri tuona päivänä 4.3. 1940 suurhyökkäyksen osana heidän Viipurinsaarten valloitustaan yllättäen suomalaiset ja ottivat saaren hallintaansa. RT tarkoittanee Rannikkotykistöä, jolle en löytänyt omaa sotapäiväkirjaa, vain nk. Rannikkoryhmä löytyy.

Menin aika pitkälle. Anteeksi. Tämä kaikki osoittaa sen, että kuvat kertovat monta toisiinsa kytkeytyvää tarinaa, jotka ovat saattaneet olla tuttuja kuvien henkilöiden jälkeläisille. Niistä ei aina puhuttu, joten ne voivat myös olla vieraita. Mainitsihan oma äitini muun muassa monta kuvan henkilöitä koskevaa asiaa, vaikka emme koskaan juuri tätä kuvaa käsitelleet.

Arvo Sirkiä voisi olla myös takana kuvan vasemmassa laidassa. Hänen vieressään seisoo henkilö, joka on saanut kuvan itselleen. Hän on Lilja Anteroinen, myöhemmin Matikainen (s. 22.12.1917). Hänen äitinsä oli Maria Abrahamintytär Anteroinen s. Sirkiä (18.5.1884 -29.8.1930). Maria oli isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän sisar. Lilja jäi perheen ainoaksi lapseksi ja oli äitini serkku ja ystävä. Hänen lapsensa ovat minulle pikkuserkkuja, yhden heistä tunnenkin hyvin. Hänelle jäi äitinsä albumi, josta olen saanut kopioida kuvan.

Liljan äiti oli kuollut pari vuotta aiemmin 1930, äidin äiti, isoäiti Eeva Sirkiä s. Kirjonen kuoli 1931. Taavetti Gabrielinpoika Riski oli Liljan äidin 3. serkku eli ei sen läheisempi, mutta naapureita yhtä kaikki. 

Tuli mieleen myös, että jos Riskeillä olisi sukuseura alkaen vanhimmasta Abraham Juhonpoika Riskistä s. 1717, joka tuli 1740-luvulla Uudenkirkon Uskelaan, merenrantakylään sepäksi, se kattaisi myös suuren osan Sirkiän suvusta. Sain omista tiedoistani sukuun 523 taulua.

Eipä tarvita paljon, jotta pienestä kuvasta saa jollei sukutaulua, niin pienen tarinan, joka minun käsissäni helposti paisuisi kuin pullataikina, jos antaisin. Ikävistä asioista kuten kuolemasta ei silloinkaan paljon puhuttu. Minullakin kestänee kauan ennen kuin pystyn kirjoittamaan ystävieni kuolemista, vaikka ne joskus yrittävät nousta pinnalle.

4.7.2015 isovanhempien kotia etsimässä.

Olen aloittanut tämän tarinan kirjoittamisen jo aiemmin kesällä, mutta sain vasta äskettäin valmiiksi. Sain kivaa palautetta äskettäin Kuolemajärvi-juhlilta, kun eräs jo pitkään tuntemani henkilö oli lukenut blogejani ja samalla tajunnut kokonaisuuden omista juuristaan. Olen aikoinaan 2015 käynyt hänen isovanhempiensa talon paikalla Seivästöllä meren kuohuessa lähellä. Hänen isoäitinsä kuului myös Riskin sukuun, mutta kuoli keuhkotautiin alle 40-vuotiaana 1922, jolloin lapset olivat vielä nuoria tai pieniä eivätkä lapsenlapset koskaan tavanneet mummiaan. Tästä emme puhuneet, mutta tarkistin asian.

Sukututkimus on täynnä yksityiskohtia, mikä tekee siitä todella kiinnostavaa. Niiden kautta voi yrittää asettautua eri aikakausien ihmisten elämään. Kun on vielä käynyt esivanhempien asuinpaikoilla, omaa aivan erilaisen yhtymäpinnan menneisyyteen, vaikka ei ole pystynyt enää näkemään paikkaa sellaisena kuin se aikanaan oli. Sitten voikin jo kuvitella. 

Kirkossa kesällä 2014, katse hautausmaalle.

 

 

Irrallisia merkintöjä 1

Kun aloitan tyhjentää, siivota tai järjestellä mitä tahansa paperi- , valokuvakasaa, joudun ongelmien pariin. Se on aivan sama juttu kuten kaiken muun elämäni asian kanssa. Ehkä näitä asioita ei voi kutsua ongelmiksi, mutta miten sitten kutsuisin? Rasittavia ne kuitenkin ovat, vaikka niilläkin on hyvä puolensa. 

Tammikon tiellä  6.7.2013

Minulla on esimerkiksi yli kymmenen pientä muistivihkoa, joihin olen vuosien mittaan matkoilla, seminaareissa, luennoilla, vierailuilla eli lähes kaikkialla yrittänyt tehdä, tuherrella pieniä muistiinpanoja asioista, jotka olen sillä hetkellä kokenut merkityksellisiksi kartoittaessani asioita ja elämää. Usein kysymyksessä on ollut muiden ihmisten elämä, elämä, joka toisaalta liittyy minuun sukuni historian kautta. Usein ne koskevat myös historiallisia ajanjaksoja ja tapahtumia, varsinkin, jos olen ollut kuuntelemassa muiden esityksiä.

Äitini (1915-2003) viimeistä kertaa lapsuutensa maisemissa Tammikonniemellä kesäkuussa 1997.

Toisin sanoen, voisi sanoa, että ne ovat osa tutkimuspäiväkirjaa, jota kukaan muu kuin minä ei osaa tulkita.  Tarkoitukseni on vähitellen hävittää muistivihot ja kaikki irtomerkinnät, mutta ennen sitä, aion käydä ne läpi. Useimmiten lopputulos on se, että siirrän vihon syrjään ja jonakin päivänä se on taas edessäni. Nyt liimaan kanteen tarran, jossa on käsittelypäiväys.  Eikö ole aika hyvin?

Tammikonniemessä 6.7.2013. Oli pilvinen ja tuulinen päivä.

 

Tämähän ei teistä, rakkaat lukijani, ole kovinkaan merkityksellistä eikä innosta lukemaan postauksiani, mutta kuten olen monen monta monituista kertaa maininnut, niin ennen kaikkea muuta, kirjoitan näitä tekstejä itselleni. 

Tänään vasta ajattelin, että aloitan kirjata tärkeimpiä havaintojani siis blogiini ja sitten yliviivaan ne vihosta. Niitä voi toki olla jatkossa vaikea löytää, mutta otsikon pitäisi silloin olla sopiva. Edelliseen viitaten, merkitsen blogin myös vihon kanteen. En ole aina päivännyt merkintöjä, mutta ajankohta selviää asiayhteydestä. Merkintä viittaa kuitenkin johonkin entiseen aikaan ja siellä on usein jokin pieni huomio, minkä joku toinen on jakanut minulle.

Tammikossa 6.7.2013. Taustalla näkyy Seivästön kylä mm. nykyinen ortodoksikirkko korkealla mäellä kylän etukylässä. Tammikko kuului samaan kylään, vaikka sijaitsi varsinaisen kylän ulkopuolella.

Vihko alkaa päiväyksellä 5.7.2013 kesken matkaa Karjalaan. Hei ensimmäiseksi mieleeni tulee eräs vanha blogini ”Tavataan unikkopellossa”, jonka kirjoitin tämän matkan jälkeen. Tämän linkin kautta pääset lukemaan sen.

Ensimmäinen merkintä kertoo, että matkan vanhin on 1928 syntynyt,  Sirkka Törne, joka taisi olla syntynyt 1927. Nimittäin matkalla oli mukana myös Toini Ylitalo, joka oli syntynyt 1928 ja oli minulle kolmas serkku ja hyvä ystävä. Toini lähti tästä maailmasta joulukuussa 2021. Viimeiset kerran tapasin hänet aivan liian nopealla visiitillä Kuolemajärvijuhlien jälkeen hänen kotonaan 8.9.2019 ja seuraavana syksynä myös aivan liian nopeasti sukukokouksessa Turussa 19.9.2020. Silloinhan osa porukasta kulki maskit kasvoillaan. Tuosta tapaamisten nopeutumisesta, liian vähästä kuvaamisesta, keskittymisen puutteesta olen nyt itselleni vihainen. Tosin pitäisi olla itselleen armollinen. Aika kiihtyy koko ajan. Ja minä hidastun ikääntyessäni.

Toini kuvaajan yllättämänä samalla matkalla.

Törne/Törni-sukuun liittyen, tutkin kerran nopeasti, olivatko Kuolemajärven ja Johanneksen Törnet samaa sukua. Ovathan he ja kaiken lisäksi sukua kuuluisalle Lauri Törnille. Osa suvusta käyttää nimeä Törni ja osa nimeä Törne. Suvun alkujuuri ennen Johannesta, Viipuria ja Kuolemajärveä 1700-luvulla oli Antreassa. Sukujutuista minulla on vielä paljon muutakin kirjoitettavaa.

Viime aikoina olen miettinyt vaihteeksi ihmiskunnan geenien tarinaa luettuani Adam Rutherfordin kirjan ”Lyhyt historia meistä kaikista”. Genetiikka menee hurjaa vauhtia eteenpäin, entistä pienemmistä näytteistä saadaan tutkittua DNA:ta jne.  Mainitsemassani kirjassa on mahdottoman paljon tietoa enkä edes pystyisi siitä kertomaan mitään.  En ole myöskään jatkanut oman DNA:ni kanssa, koska en näe riittävästi mieltä tutkia sukulaisuutta sitä kautta muiden kanssa. Rutherford nimittäin myös mainitsee, että suomalaiset ovat tutkittaessa sisäsiittoisuustaulukoiden huipulla. (1000 Genomes-hanke s. 203). Islantilaiset ovat myös merkillinen kansa. Heillä on ”nykyisin tarkimmin tutkittu menneiden ja nykyisten ihmisten genomi” ja he ovat päättäneet lisätä DNA:n henkilötietokantaansa (s. 124).  Siitä puheen ollen, ehdotin minäkin vuosi sitten passin sorminäytteitä antaessani, että olisi paljon parempi käyttää DNA:ta.  Muuten, nuo tutkimukset ovat mahdottoman vaikeita luettavia, saati tulkittavia, ettei minusta ole siihen ollenkaan.

Toini ja minä Viipuriss 6.7.2013

Jatkan vielä hetken muistikirjan kanssa. Seuraavalla sivulla mainitsen, että em. Toini kävi ensimmäisen kerran Karjalassa (sieltä evakkoon lähdön 1944 jälkeen) luvan kanssa Gorbatsovin aikaan, siis ehkä välillä 1985- 1991, jolloin puhuttiin vielä Neuvostoliitosta. Jostakin muulta löydän ehkä tarkemman tiedon. Käsittääkseni he sen jälkeen hänen perheensä jäsenet kävivät siellä usein eri kokoonpanoilla. Karjalaisten kylässä olevan Inkisen patsaan vieressä otettiin kuva, jossa on mukana hänen serkkujaan. Olisiko vuosi ollut 1993, jolloin Toinin äiti täytti 90 vuotta. Hajanaiset merkintäni kuvaavat sitä, että suvun historia ja henkilöt eivät silloin vielä olleet minulla hallussa. 

Tässä sisarukset Eila ja Toini jollakin varhaisemmalla matkallaan. Kotitalon paikalle venäläisten rakentama talo vasemmalla. Perheen vanha sauna seisoi tuolloin vielä paikallaan. (olen kuvannut valokuvan Eilan arkistosta 9.9.2013)

Seuraavalla sivulla on maininta, että äidin isä oli Gottskalk Niklaus Kristianinpoika. Mieleeni palaa usein matkoilla tapaamani mukava pariskunta, joiden kanssa keskustelin usein. Olin hyvin montaa kautta kaukaista sukua pariskunnan miehelle, jonka äiti oli kotoisin samalta alueelta Seivästön kylässä kuin oma isoäitini. Sukuyhteys syntyi molempien isovanhempieni kautta. Tosin en sitä tuolloin vielä niin tarkkaan tiennyt kuin nyt.  En ole merkinnyt muistiin, että jokunen vuosi sitten kuulin tämän miehen kuolleen.

Hedvig Paulintytär Gottskalk (1798-1855) on suoraa äitilinjaani. Otin 2018 poskestani pumpulipuikolla näytteen, josta MyFamilyTreen labra tutki autosomaali DNA:n (serkkutesti) ja MtDNAn eli mitokondrion DNAn (äitilinja). Kirjoitin siitä mm. täällä.

Koska olin ennen sitä tutkinut sekä isän että äidinpuoleisen suvun perinpohjaisesti 1700-luvun alkuun, niin DNA-tutkimus ei tuonut oikeastaan sen kummemmin selvitettävää. Jollei sitten äitini äidin isän osalta olisi vielä avoimia kysymyksiä ja tutkittavaa. Kirjoitin tästä salaperäisestä asiasta blogin 29.12.2019 otsikolla ”Sukutarina, joka meni ihon alle”. Pääset lukemaan sen tästä. Mielenkiintoisia ajatuksia herää aika ajoin, joista ehkä joskus vielä kirjoitan.

Tammikossa 6.7.2013. Eväiden syönti alkamassa. Joku tarkkailee meitä.

 

Olen kirjannut muistikirjaan, mitä olen luvannut lähettää, on se sitten kartta, valokuvia tai muuta. Matkalla on ollut myös Tuula Virsu. Kiertelimme yhdessä 6.7.2013 Tammikossa, isovanhempieni niemessä. Hän oli ihastuttava ihminen, taitava sukututkija. Tapasin Tuulaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa, sukututkimustapahtumissa, kirjamessuilla, Vanhan kirjallisuuden päivillä, Karjalaisilla kesäjuhlilla, sukukokouksessa, matkoilla ja joskus jopa kadulla. Jostakin hän aina ilmestyi eteeni aivan yllättäen. Mutta niin ei käy enää.  Oli aikamoinen järkytys lukea Salon Seudun Sukututkijoiden verkkosivulta, sinne kerran mennessäni ”In memoriam Tuula Virsu 1947-2021”.

Toinin kanssa näköjään keskustelimme jättiputkista (Heracleum persicum), joita on silmänkantamattomiin Karjalan alueella. Se on luokiteltu Suomessa ja koko Euroopassa haitalliseksi tulokaslajiksi. Jättiputkiniityt, jos niin voi kutsua, ovat aina näyttäneet meidän silmissämme pahoilta. Toini kertoi 5-vuotiaana sairastamastaan kurkkumädästä, jota Kuolemajärvellä asunut venäläinen emigranttilääkäri hoiti. Pitääpä tarkistaa nimi, sillä hän oli tunnettu paikkakunnalla ja vaikutti sotien jälkeen Helsingissä. Omituista kyllä hän olisi käyttänyt jättiputkea lääkkeen pohjana. Englanninkielisiltä sivuilta löytyy mainita käytöstä ruoanlaitossa, mutta jätän tutkimisen tähän. Venäläisethän ovat kautta aikojen käyttäneet kaikkea omituista lääkkeinä! Toini mainitsi myös, että hänen äänensä käheys saattaa olla perua tuosta hoidosta.

Kameran itselaukaisu oli käytössä ja piti itsekin ehtiä kuvaan.

Siitäkin asiasta olisi vielä voitu keskustella ja siitäkin, tulee mieleen.  Mutta joskus aika loppuu. Toinilla oli hirveän hyvä muisti kuten myös siskollaan Eilalla, joka on Toinia vuoden nuorempi. Toini muisteli matkalla niitä kertoja, kun oli tavannut läheisempiä sukulaisiani. Hän oli tavannut äitini nuoremmat sisaret Ilman ja Kertun, kun hän kävi Ilman luona Anjalassa. Kävikö hän kerran ja toisenkin, koska olen kirjannut, että kävi Ilman ja tämän miehen Eskon luona yhdessä Jussin kanssa. Tarkoittiko hän poikaansa Jussia? Ennen sotia hän käveli Salomonin ja Mari-tädin kanssa Tammikkoon tapaamaan Helenaa, isoisäni Abrahamin vanhinta sisarta, ehkä muitakin. Helena (1872-1939) oli naimisissa Fredrik Taavetinpoika Riskin (1871-1923). Heillä ei ollut lapsia.

Tammikko on saanut joskus nimen tammistaan, joita siellä vieläkin on. Mutta tämä symbolinen ikivanha tammi lienee nyt kokonaan kuollut.

 

Salomon Samuelinpoika Sirkiä s. 1872 oli Toinin isoisä (isänisä) ja Maria Heikintytär Rusi s. 1889 oli tämän 2. vaimo ja Toinin äidin Elina Heikintytär Rusin s. 1903 vanhempi sisar. Olen ollut silloin ja vielä nyt aika sekaisin näistä sukukiemuroista. Tässä tapauksessa isoisä Salomon ja isä Taavetti olivat naimisissa sisarusten kanssa. Isä oli isoisän ensimmäisestä avioliitosta. Kirjasin tietoja ylös myös muulloin enkä koskaan opi niitä asioita ulkoa. Olimme Toinin ja Eilan kanssa niinkin läheistä sukua, sukuhaaraa, jonka ihmisistä en aiemmin tiennyt yhtään mitään. Toini ja Eilan isoisä Salomon ja minun isoisäni Abraham olivat serkkuja keskenään.

Viipurissa piti aina käydä Mikael Agricolan muistomerkillä.

Sanotaan, että ihmiset elävät myös kuolemansa jälkeen, kun heitä muistellaan. Olen tässä muistellut aika montaa rakasta henkilöä ja monia, joita en tuntenut, mutta joihin olen sukujemme kautta kytkeytynyt. Kiitos lentää taas sinne jonnekin äidilleni, joka sielunsa silmin näki, että minä voisin olla oikeasti syvemmin kiinnostunut suvusta ja Karjalaan jääneestä valtavan mittaamattomasta henkisestä perinnöstä. Se nousee oikeastaan nyt entistä suurempaan arvoon, kun alue kuuluu maailmaan, jonne en ehkä koskaan enää pääse. 

Tältä näytti Tammikontien alkupäässä 6.7.2013

Mielestäni on siis aiheellista käydä noita vihkoja vähitellen läpi. Seuraavaksi olen tehnyt merkintöjä, kun vierailin kotiseudulla lapsuuden ensimmäisen ystävättäreni Tuulan ja hänen miehensä mökillä. Meillä on aina paljon keskusteltavaa, kun tapaamme. Kävin viime kesänä pitkän tauon jälkeen tapaamassa Tuulaa ja hänen miestään. Kirjoitin joitakin muistoja viimeisimmän tapaamisen innoittamana 3.9.2022 otsikolla ”Kesä loppui”, jonka pääset lukemaan tästä. Tuulalla on myös erinomaisen hyvä muisti. Kirjoitan hänestä paljon 1960-luvun päiväkirjoissani, mutta en tiedä, otammeko niitä koskaan keskustelun aiheeksi. Se olisi kyllä jännää. Silloin voisin päästä putkahtamaan omituisella tavalla kirjoitettujen muistojen väliin.

Olemme Sirkiän sukuseurassa parhaillaan tekemässä sukukirjaa, jossa osallani on sukututkimus ja sukutaulut. Nyt parhaillaankin olisi blogin kirjoittamisen sijasta keskityttävä sukutaulujen täydentämiseen, mutta kun on jotakin pakollista tehtävää, sorrun usein vapaaseen kirjoittamiseen.

Tässä olen kylässä 10.12.2013.

Pääasia tässä on, että aloitin muistikirjaprojektin monen muun projektin ohella.  Jollakin tavalla on päästävä myös pois koronan varjosta. Mietin usein kaikkia niitä vaurioita, joita se jätti jälkeensä, varsinkin myös meille vanhoille, joilla monta tärkeää vuotta jäi välistä pois, yhteyksiä katkesi, ihmisiä kuoli. Minusta tuli arka, viipyilevä, paikallaan junnaava, välillä jopa pelokas. Mietin jokaista menoa ja siirtoa pitkään. Suunnittelen kaikkea enemmän kuin koskaan aiemmin. Menen kauppaan ostoslista kädessä, tarkistan asioita vain tarkistamisen vuoksi.

Yritän alkaa kirjoittaa lyhyempiä postauksia. Pakotan itseni siihen, sillä nytkin monta aihetta yrittää tunkea mukaan. Tämä on nyt tässä. Irrallisia merkintöjä 1, vaikka onhan niitä ollut ennenkin.

7.7.2013 olimmekin sitten jo Helsingissä.