Asiat jotka pitävät minut valveilla päivin ja öin

Varsin monena yönä olen heräillyt yöllä ajatuksena tarinani jatkaminen. Aina kuitenkin väliin tulee jotakin muuta, aivan liian paljon muuta enkä pääse jatkamaan. Maailma elää tänä päivänä entistä kiihkeämmin ja nopealla tempolla. Ei ole aikaa roikkua pilven päällä, vaikka onkin vanha ja eläkkeellä.  Siltä se tuntuu. Näen kuvan pilven päällä roikkumisesta mielessäni. Minä olen täällä, odottakaa, en halua pudota, huudan. Kukaan ei kuuntele. On niin, että jossakin vaiheessa menetämme kansalaisoikeutemme olla täysivaltainen. En osaa sanoa, milloin se tapahtuu. Kysynkin, tapahtuuko se vain mielessämme, minun mielessäni. Tosiasia on nimittäin, että useimmat ikätoverini eivät missään nimessä allekirjoittaisi ajatuksiani.

Omilla poluillani 17.1.2016. Kuva AH.

Ajatuksia on herättänyt myös se, että nykyään ihmiset kirjoittavat elämänkertansa jo ylitettyään 40 vuoden ikärajan, toiset varmaan jopa aiemmin. Miksi minä siis vetkuttelin? Miksi halusin olla niin moderni, että kirjoitan vain verkkoon enkä kirjaksi. Kaikki tekstini blogeissa ovat jo elämäni tarinaa. Niistä kertyisi jo monta kirjaa. Joskus olen jopa aloittanut koota niistä kirjan muodossa julkaistavaa teosta, mutta olen aina kesken matkaa lyyhistynyt toivottomana tekstin paljouden edessä. Kaiken lisäksi, alan usein muutenkin epäröidä.

Alan vähitellen sopeutua tähän talveen. Onko se joka kerta, joka vuosi tuntunut yhtä vaikealta. Ehkä. Unohdan helposti kaikki ikävät asiat. Nyt tarkoituksella kehitän itseäni olemaan spontaanimpi, olemaan suunnittelematta liikaa. Korona-aika lisäsi valmiuksia suunnitella, ennakoida ja kuvitella. Ne eivät ole huonoja asioita sinällään, mutta on aika päästää osittain irti ja mennä koheltaa eteenpäin. Elämä on elämistä ja harjoittelua varten. Joskus voi jopa yllättyä, kun hävittää rajojaan, kuviteltuja, totuttuja tai olemattomia.

Voi sentään. 25.5.2016 on ikävä jopa niitä piikkioksia.

Jatkaakseni omaa tarinaani, materiaalia kyllä riittää. Minulla ei myöskään ole kiire tyhjentää syntymäni ajankohdan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia yhdessä hujauksessa. Taidan nyt vain vähän nautiskella ajatuksistani ja elämästä, joka silloin aukeni ja joka nyt on pitkällä tulevaisuudessa. Voisin kyllä rämäyttää kaikki kerralla ulos. Kun ajattelen, kuinka paljon minulla on vielä ylipäänsä kerrottavaa kaikesta mahdollisesta, niin voin aivan hyvin vetkutella.

25.5.2016 jopa näitä

 

Toinen asia, on niitä kolmas ja neljäskin, vähän liian monia, joka herättää minua öisin, on se mummoni tuntemattoman isän tarina ja miten vien sen eteenpäin sekä omalle suvulleni että sille suvulle, jonka on hyvä tietää asia. Ehkä jotkut heistä jopa ihmettelevät DNA-tuloksista esille tulevia aika isoja lukuja. He eivät silti pysty koskaan ilman minun apuani saamaan niistä selvää. Ennen kertomustani ja yhteydenottoani, aion käydä kaikki mahdolliset yksityiskohdat läpi ja sitten kirjoittaa oletettavan tarinan. Koska siitä ajasta (1890-luvusta) on kulunut yli 130 vuotta, en usko enää loukkaavani ketään. Tiedän, että sukututkimukseen liittyvät salaisuudet ovat monelle yllättävän arka paikka ja aihe suuttua. Siksi kannattaa olla varovainen. Tehdessäni mitä tahansa muuta, sormeni syyhyävät päästä tutkimaan em. tarinaa, kaivaa se auki pohjamutia myöten.

29.1.2024

Kirjoitin tuon alun itse asiassa jo kahdeksan päivää sitten, mutta jätän sen tämän postaukseni alkuun. Tarkoituksella.

Nyt kirjoitan muutaman sanan rauhoittaakseni mieltäni ja pystyäkseni tarttumaan seuraaviin asioihin, mitkä odottavat edessäni.  Olen nimittäin pohjattoman kuormittunut ja rasittunut, vaikka suurimman ajan olen itsekseni kotona ja voin itse päättää tekemiseni. Siinä on vain toinen puoli. 

9.5.2016

Moni ei aavista kuinka paljon työtä ja keskittymistä kaikki vapaaehtoisesti hoitaakseni ottamani tehtävät vaativat. Tässä kesken kirjoitusta muistin taas erään asian, jonka nopeasti hoidin välillä. Muistini pelaa onneksi vielä hyvin enkä tarvitse muistilappuja, vaikka välillä otan kopioita ja kirjoitan jotakin muistiin heittääkseni paperit pois tai siirtääkseni ne ao. mappiin. Yritän ottaa rennosti ja hoitaa asian, kun se tulee ajankohtaiseksi syystä tai toisesta. Silti keskittymiseni herpaantuu usein eri syistä. Jotkut päivistä ovat vaikeita reumaani liittyvien oireiden vaivatessa sääilmiöiden takia. Nilkka tai polvi kipeytyy, päätä alkaa särkeä, yöuni häiriintyy jonkin ajatuksia rassaavan asian takia.  Olen ollut alakuntoinen aina marraskuun flunssasta (koronaflunssa) lähtien.  Kirjaan nämä asiat blogiini siitä syystä, etten itse unohtaisi niitä, kuten kautta vuosien olen unohtanut. Kirjaan ne myös siksi, että tämä asia on painanut mieltäni viime aikoina.

Eilen oli presidentinvaalien ensimmäisen vaiheen päätös ja kaksi ehdokasta selvisi. Vaali-illan seuraamiseen meni aikaa. Ehdokkaani Pekka Haavisto selvisi toiselle kierrokselle, mikä ilahdutti kyllä, mutta lisää jännitystä on tulossa. On aika tunnustautua ”vihervassariksi”, miksi tyttäreni minua joskus kutsuu. No, jos olisin nyt nuori, lähtisin barrikadeille taistelemaan ilmaston ja luonnon puolesta. Yritän välttää näitä puheenaiheita aina, mutta joskus yksikin sana aukaisee puron, jolloin suljen kyllä mieluusti suuni. Täytyy myöntää, että tällaisetkin asiat rassaavat kaiken ajankohtaiseen politiikkaan liittyvän lisäksi. Lukemista riittää. Suosittelen nuoremmille syvällisempää perehtymistä ajankohtaisiin asioihin tutustumalla myös asioiden taustoihin. Lukemisen osaamista kannattaa hyödyntää myös vaikeampaan tekstiin. Olen erityisen huolissani kaiken valeinformaation leviämisestä nuoriin ihmisiin kuten jo on käynyt. 

13.6.2016

Suuri kasa töitä odottaa. Pitää valmistautua tuleviin tehtäviin. Kuten hyvin jo tiedätte, minulla on tosin tapana tehdä töitä jo etukäteen mielessäni ja jakaa jatko sitten osiin, jotta tehdessäni loppuhuipennuksen olen jo ajatellut asian valmiiksi. Mutta tarvitsisin ehdottomasti kaikkeen paljon enemmän aikaa. Ehkä minulla on liikaa tehtäviä, vaikka teen koko ajan priorisointia. Ja omahan on elämäni!

Kaiken kaikkiaan ihmisten kyllä kannattaa pysytellä edes jollakin alueella aktiivisena hamaan loppuun saakka. Tänään käydessäni kaupassa, jouduin ensin hiekoittamaan autoni jäisen ympäristön, etten vahingossakaan kaatuisi palatessani ja nostaessani kauppakasseja autosta. Piha oli muuten oikein hyvin hiekoitettu, mutta sulamattomat polanteet autojen ympärillä eivät.

Käyn sitten kaupassa tai missä tahansa, yritän nauttia joka hetkestä, tutkin kaupan hyllyjä ikään kuin ensi kertaa. Unohdan muun ympäristön, muut ihmiset. Yleensä ostan aina vain tarvitsemani tuotteet listan mukaan, mutta käytän aikaa kiertämiseen ja tutkimiseen.  Voisiko sitä kutsua arjen elämysmatkailuksi?  Suosittelen itselleni jatkossa uudelleen jotakin vastaavaa. Harrastin vieraille poluille astumista erityisesti eläkkeelle jäämiseni aikaan ja sen jälkeen. Sitä jatkuikin useita vuosia, kunnes kaikki vaikeat asiat alkoivat ja tilalle tuli uusia velvollisuuksia.

Seuraavaksi auto pitäisi viedä huoltoon ja katsastukseen. Se kalvaa jo ajatuksissani. Varmistelenko taas liikaa?

Edellä olevan kirjoittaessani, tuli mieleeni, että olen edelleen todellakin se ”naiivi nainen” etuliitteellä vanha, miksi kutsuin itseäni ensimmäisen blogini aikana. Viimeistelen tämän kirjoituksen huomisen jälkeen julkaisukuntoon, sillä nyt ryhdyn töihin.

30.5.2016

31.1.2024

Tänä aamuna aloittaessani kirjoittamisen, Minni-kissa kiipesi syliini aloittaen silmiin tuijottamisen ja keskustelun kissan kielellä ja lopulta kehräämisen. Ihana tunne, kun näen katseesta ja kissan puheesta sen, kuinka paljon kissa rakastaa juuri minua. Ennen Minniä en edes tuntenut itseäni yksinäiseksi.  En toki nytkään, mutta onhan kissa minulle sopiva seuralainen. Kissa teettää loppujen lopuksi aika paljon töitä. Ruokaa on hankittava kaupasta ja pidettävä huoli, että sitä riittää. Kissanhiekkapussit ovat painavia, kissan vessa on puhdistettava usein. Kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta em. pakolliset velvollisuudet ovat tärkeimmät. Ja sylissä pitäminen.

Eilisen iltapäivän pitkän sukukirjakokouksen jälkeen oli vielä paljon tehtävää enkä päässyt oikein millään rauhoittumaan. Tyttäreni lapsineen poikkesi.  Käteni olivat erityisen kipeät ja oloni levoton eikä yöunikaan korvannut heikkoa oloani. Herättyäni aamulla aikaisin, olin taas päänsäryissä. Otin särkytabletin ja jatkoin uniani.

Kotipihan omapuut kukassa 25.5.2016

Se kannatti. Näin unta, jossa oli ensin levotonta, stressaavaa toimintaa, kaupassa käyntiä ja muuta ja sitten olin saapumassa kotiin, johonkin erilaiseen kuin mikään koskaan. Huomasin kävellessäni, että kevät oli saapumassa, pari mummoa oli istuttamassa jotakin maahan. Tulin lähemmäs asuinpaikkaani ja näin pienen puutarhani ränsistyneenä. Aloin heti suunnitella istutuksia. Pian heräsin virkistyneenä uuteen päivään. Päänsärky oli hävinnyt ja käteni eivät enää olleet kipeät.

Niin se vain on, että palautuminen kaikesta mieltä rasittavasta toiminnasta on välillä vaikeata. Tekemisen, työn, rentoutumisen ja levon välisen tasapainon saavuttaminen ei ole helppoa. Sen kuka tahansa teistä, rakkaat lukijani voi vahvistaa. Kaiken lisäksi se puoli ei ainakaan helpotu ikääntyessämme. Alan ymmärtää hyvin, että jossakin vaiheessa vanhoilla ihmisillä tulee ikävä paratiisiin, mikä sen sitten onkin.

 Tänne sitten valikoitui keväisiä ja kesäisiä kuvia vuodelta 2016.

Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.

Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.

Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 

Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.

Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.

Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.

Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.

Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.

 

Ainutlaatuiset talvet

Vuodenvaihde on edessä. Rauhallinen aamupäivä. Illalla satoi taas lunta. Mennessäni nukkumaan aika myöhään työrupeaman jälkeen ihailin  näkymää taloa ympäröivistä maisemista. Kun puut ovat lumihuurteessa ja maa puhtaan lumen peittämä, niin talven kauneus on kaikkialla läsnä. (Tätä julkaistessa uusi vuosi on jo ehtinyt alkaa.)

Mainitsen myöhemmin syksyn 2012, joten tämä kuva on sieltä lenkkipoluiltani 27.10.2012

Kauneus on läsnä myös omalla asuinalueellani, johon aivan viereen rakennetaan suurta kaupunkia. Se on nykyinen Suomen malli. Ja mikä tässä on asuessa, kun kaikki palvelut ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota lähiympäristööni, saati sen jatkuviin muutoksiin, mutta en voi aivan kokonaan jättää tätä asiaa huomioimatta.  Olenhan asunut näillä seuduilla kaikista pisimpään elämässäni.

Äskettäin tuli naapurien kanssa puhetta. Puhuimme siitä, kuinka erilaisia aikoja eri asunnoissa oli asuttu. Minullahan tuli viime kesänä täyteen kuusi vuotta. Pitkäaikainen naapuri kertoi, että samassa asunnossa kuin minä oli aikoinaan asunut vain lyhytaikaisia vuokralaisia.

Syksyllä 2012 tutkin kovasti näitä kirjoja, kuten myös nyt sukutauluja täydentäessäni.

Aloin taas kerran muistella 2013 kuollutta ex-anoppiani, joka asui talossa, sen kolmannen kerroksen kaksiossa 2000-luvun alkuvuosina (ehkä 2002), kun talo oli vielä uusi. Muistaakseni ainakin kerran poikkesin siellä, saatoin ottaa valokuvankin. Hänet kyllä muistettiin, vaikka asuminen jäi kovin lyhyeksi. Sain kuulla eräästä tulipalosta talon parvekkeella, joka oli järkyttänyt häntä suuresti. Olisiko se toinen asunto ollut hänen ylä- tai alapuolellaan.  Hän on muuten ollut silloin vähän yli 80-vuotias. Kerron toisesta tulipalosta kesällä 2020 (13.6.2020) jolloin paloautot tulivat paikalle ja väki komennettiin ulos. Siitä taisi tulla vain savuhäiriötä.  Vastaavanlaiset tapahtumat ovat kiistatta mieleenpainuvia ja joskus todella järkyttäviä erityisesti vanhemmille ihmisille.

Kyllä ne eläinystävät kulkivat myös 2012 perässäni, tässä naapurin Mökä jouluaattona sohvallani nukkumassa.

Tästähän minun ei pitänyt kirjoittaa. Aamun digitaalista Hesaria lukiessani, aloin miettiä tämän hetken poliittisia kiistoja. En yleensä ota kantaa niihin asioihin, vaikka joskus kiihdynkin. Suomea ollaan nykyisen hallituksen toimesta vähitellen johtamassa autoritääriseen hallintoon. Se tihkuu ulos kaikista päätöksistä, niiden taustalta, erään poliittisen ryhmän käsikirjasta. Tänään kirjoitettiin työmarkkinauudistuksista ja edessä olevista mittavista lakoista. Hallituksella olevilla perussuomalaisilla on oiva tilaisuus edesauttaa nyt työelämän muutoksia siihen malliin, että työntekijän asema saadaan heikennettyä ja ulkomaalaisvihaa lisättyä. Ollaan menossa ojasta allikkoon.  Jätän tämän tähän.

Tänä aamuna käteni olivat taas mahdottoman jäykät, sormet kippuralla ja arat. Nukuin ehkä niin sikeästi ja kädet paikallaan, että aamulla piti alkaa niitä verryttää. On totta, että olen huolissani käsistäni. Luulin aluksi, että olin satuttanut oikean käteni, mutta myöhemmin tajusin sen olevan niveltulehdusta, ehkä seuraava vaihe nivelreumassani.  Nyt se tuntuu myös vähän vasemmassa kädessäni.  Täytyy sanoa, että se häiritsee minua käsin kirjoittaessani, valokuvatessani ja yleensä kaikessa tekemisessäni. Vanhuus ei tule yksin.

Pikku-Alex 14.11.2012

Koska eilen illalla tein töitä aika myöhään, otin nyt hetken aikaa itselleni aloittaakseni tämän uuden postauksen. Täytyy myöntää, että nykyiset tehtäväni ovat alkaneet rasittaa minua, vaikka olenkin sanonut niitä elämäni suolaksi. Olen ehkä liian tunnollinen, että omatuntoni kolkuttaa, jos en saa kaikkia asioita tehtyä. Harva ymmärtää tutkivan ihmisen työn monimutkaisuutta ja kuinka se vie aikaa. Vaikka kuljetan kaikkia tuleviakin töitä mielessäni jo paljon etukäteen, kaivaen ehkä myös tietoja valmiiksi, niin lopuksi tulee aina valtava kiire saada vaikkapa teksti valmiiksi ja oikein kirjoitetuksi. Pienikin moite nostaa karvani pystyyn, jos niitä nyt on enää jäljellä.

Kaikki ylimääräiset, usein tärkeätkin asiat vaikeuttavat toimiani, päivät ovat lyhyitä, jaksamiseni vaihtelee päivästä toiseen. Tarvitsen paljon unta. Sanon joka päivä itselleni, tämä on minun elämäni, kukaan muu ei saa määrätä siitä.

Nyt jatkan niitä töitäni. 

Tuusulan kirkko 27.12.2023

On jo uudenvuodenaatto. Tässä välillä mielessäni on risteillyt monta asiaa, joista olisi kirjoitettavaa. Kun olin tehnyt kaksi päivää lähes yhteen menoon töitä sukutaulujen parissa, olin niistä kipeä. Olisi pitänyt lopettaa ajoissa eikä jatkaa jäykistymiseen saakka.  Eilen oli aika kova päivä, kun piti saada auto putsattua paljosta lumesta ja sen ympäristö kolattua puhtaaksi. Kolaamiseen sain apua eräältä nuorelta tytöltä. Muutkin olivat samanaikaisesti samoissa töissä. Oli käynyt ilmi, että taloyhtiön lumikola ja -lapio olivat hävinneet ja työt tehtiin erään asukkaan yksityisillä välineillä.  Toivottavasti asia selviää nopeasti, ennen seuraavaa lumisadetta. Poikkesin myös tervehtimässä lapsenlapsenlapsiani. Kauppa-asiat oli hoidettava, haettava kissanhiekkaa ym. Tänään olikin jo sitten aamulla -17 astetta pakkasta, joka tuntuu vieläkin kovemmalta. Aamu oli upea, aurinkoinen, samoin päivä. Olen hyvä keksimään tekemistä.

Kaikki pikku tekeminen on sitten pois kirjoittamisesta. Myöhään iltapäivällä ei ole enää virtaa mihinkään suurempaan tarinaan, joten tämän lopettaminen jää ensi vuodelle.

Voisin jatkaa sitten kun jaksan lauseesta: ”olen kuin menossa sisälle kuvaan”. Kirjoitin niin päiväkirjaani 30.12.2007.

Tuusulanjärveä 27.12.2023.

2.1. Tästä voisi nyt tulla pakkaspäiväkirja. Oletan, että tänään tulee pakkasennätys, aamulla oli jo -18 astetta Celsiusta ja pakkanen taitaa olla vielä kohoamassa. Maailma näyttää uskomattoman kauniilta ja ihmiset jakavat hienoja talvikuvia Somessa. En lähde ulos, hyvä syy on myös pieni terveysongelma. 

En siis lähde tänään sisälle kuvaan kuten uhkailin. Pöydälläni on myös loppuvuoden 2012 päiväkirja. En ole lukenut sitä aikoihin, mutta aamukahvin yhteydessä vilkaisin ja sain idean, että otan loppuhuipennuksen? sieltä. Vanhoja tekstejä lukiessa huomaa, kuinka perinpohjaisesti on unohtanut monet asiat.

Kaiken muun ohella tutkin silloinkin (19.10.2012) papereita mm. äitini erästä jälkeensä jättämää kuolinilmoitusta miettien, missä yhteydessä hän oli tuntenut näitä henkilöitä. Pitkän asemasodan aikana ihmiset varmasti tapasivat muita eri puolelta Suomea. Yhteydenpito jäi myöhemmin kuolinilmoituksiin.  Äitini oli alle kouluikäisenä oppinut lukemaan sanomalehdistä, joita hänenkin perheeseensä Karjalan kannaksella silloin tuli. Vuosien mittaan olen monista muistakin asioista ymmärtänyt sen, miten paljon sanomalehdet ja kirjat merkitsivät vanhemmilleni. Kuten sittemmin myös minulle.

Koska olen nyt kauhistellut käsieni tilaa, mainitsin 17.10.2012, että edellisenä keväänä ja vielä kesälläkin, jolloin olin jo lääkityksellä, oli vaikea kirjoittaa käsin, koska sormet olivat niin turvonneet. Pohdin samana päivänä myös sitä, kuinka ympäristöni ihmiset todennäköisesti ajattelivat minun teeskentelevän ainakin siihen saakka, kunnes sain diagnoosin kauheasta sairaudestani nivelreumasta?

Olen edelleen samaa mieltä kuin silloin, vaikken sitä kauheasti enää ajattele. Totean vain, että kaikki on sittemmin mennyt pahemmaksi. Emme välitä tipan tippaa toisistamme tai toistemme sairauksista. Jollei koko ajan jaksa ”antaa” muille, jää loppujen lopuksi aivan yksin. Antaminen tarkoittaa mm. muiden ihmisten auttamista ja huomioimista, koko ajan yhteydenpitoa.  Sitten kun ei jaksa enää ja alkaa rajoittaa tekemisiään, jää yksin.

Jo silloin, tietenkin ajattelin vanhenemista.  Aiemmin mainitsemani ex-anoppini oli lähellä olevassa hoitokodissa ja yritin silloin tällöin käydä tervehtimässä häntä. Kirjoitin, onko mitään mieltä enää elää, jos se on sellaista päivästä toiseen elämistä muistin pelatessa arvaamattomasti eivätkä entiset kivat asiat tuota enää iloa. Kirjoitin myös, että kaikki menetykset ja tappiot sahaavat meistä kanssaihmisistä oksan jokaisen menetyksen myötä. Niinhän olen sen myöhemmin todennut.

Se siitä. Tuona syksynä oli monta muutakin mullistavaa asiaa, mutta en kirjoita niistä nyt. Uskokaa tai älkää, omien vanhojen päiväkirjojen lukeminen on todella mielenkiintoista. Toisaalta tuo aika on jo kirjattu blogeissa 2012 ja 2013, mutta useimmiten olen kirjoittanut tutkimuslöydöistäni ja vain muutamalla sanalla kommentoinut hurjaa elämäntilannettani.

Vietetään taas yhtä ainutlaatuista talvea. Se tuli jostakin mainoksesta. Pois se minusta! Talvissa on kestämistä!