Varsin monena yönä olen heräillyt yöllä ajatuksena tarinani jatkaminen. Aina kuitenkin väliin tulee jotakin muuta, aivan liian paljon muuta enkä pääse jatkamaan. Maailma elää tänä päivänä entistä kiihkeämmin ja nopealla tempolla. Ei ole aikaa roikkua pilven päällä, vaikka onkin vanha ja eläkkeellä. Siltä se tuntuu. Näen kuvan pilven päällä roikkumisesta mielessäni. Minä olen täällä, odottakaa, en halua pudota, huudan. Kukaan ei kuuntele. On niin, että jossakin vaiheessa menetämme kansalaisoikeutemme olla täysivaltainen. En osaa sanoa, milloin se tapahtuu. Kysynkin, tapahtuuko se vain mielessämme, minun mielessäni. Tosiasia on nimittäin, että useimmat ikätoverini eivät missään nimessä allekirjoittaisi ajatuksiani.
Omilla poluillani 17.1.2016. Kuva AH.
Ajatuksia on herättänyt myös se, että nykyään ihmiset kirjoittavat elämänkertansa jo ylitettyään 40 vuoden ikärajan, toiset varmaan jopa aiemmin. Miksi minä siis vetkuttelin? Miksi halusin olla niin moderni, että kirjoitan vain verkkoon enkä kirjaksi. Kaikki tekstini blogeissa ovat jo elämäni tarinaa. Niistä kertyisi jo monta kirjaa. Joskus olen jopa aloittanut koota niistä kirjan muodossa julkaistavaa teosta, mutta olen aina kesken matkaa lyyhistynyt toivottomana tekstin paljouden edessä. Kaiken lisäksi, alan usein muutenkin epäröidä.
Alan vähitellen sopeutua tähän talveen. Onko se joka kerta, joka vuosi tuntunut yhtä vaikealta. Ehkä. Unohdan helposti kaikki ikävät asiat. Nyt tarkoituksella kehitän itseäni olemaan spontaanimpi, olemaan suunnittelematta liikaa. Korona-aika lisäsi valmiuksia suunnitella, ennakoida ja kuvitella. Ne eivät ole huonoja asioita sinällään, mutta on aika päästää osittain irti ja mennä koheltaa eteenpäin. Elämä on elämistä ja harjoittelua varten. Joskus voi jopa yllättyä, kun hävittää rajojaan, kuviteltuja, totuttuja tai olemattomia.
Voi sentään. 25.5.2016 on ikävä jopa niitä piikkioksia.
Jatkaakseni omaa tarinaani, materiaalia kyllä riittää. Minulla ei myöskään ole kiire tyhjentää syntymäni ajankohdan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia yhdessä hujauksessa. Taidan nyt vain vähän nautiskella ajatuksistani ja elämästä, joka silloin aukeni ja joka nyt on pitkällä tulevaisuudessa. Voisin kyllä rämäyttää kaikki kerralla ulos. Kun ajattelen, kuinka paljon minulla on vielä ylipäänsä kerrottavaa kaikesta mahdollisesta, niin voin aivan hyvin vetkutella.
25.5.2016 jopa näitä
Toinen asia, on niitä kolmas ja neljäskin, vähän liian monia, joka herättää minua öisin, on se mummoni tuntemattoman isän tarina ja miten vien sen eteenpäin sekä omalle suvulleni että sille suvulle, jonka on hyvä tietää asia. Ehkä jotkut heistä jopa ihmettelevät DNA-tuloksista esille tulevia aika isoja lukuja. He eivät silti pysty koskaan ilman minun apuani saamaan niistä selvää. Ennen kertomustani ja yhteydenottoani, aion käydä kaikki mahdolliset yksityiskohdat läpi ja sitten kirjoittaa oletettavan tarinan. Koska siitä ajasta (1890-luvusta) on kulunut yli 130 vuotta, en usko enää loukkaavani ketään. Tiedän, että sukututkimukseen liittyvät salaisuudet ovat monelle yllättävän arka paikka ja aihe suuttua. Siksi kannattaa olla varovainen. Tehdessäni mitä tahansa muuta, sormeni syyhyävät päästä tutkimaan em. tarinaa, kaivaa se auki pohjamutia myöten.
29.1.2024
Kirjoitin tuon alun itse asiassa jo kahdeksan päivää sitten, mutta jätän sen tämän postaukseni alkuun. Tarkoituksella.
Nyt kirjoitan muutaman sanan rauhoittaakseni mieltäni ja pystyäkseni tarttumaan seuraaviin asioihin, mitkä odottavat edessäni. Olen nimittäin pohjattoman kuormittunut ja rasittunut, vaikka suurimman ajan olen itsekseni kotona ja voin itse päättää tekemiseni. Siinä on vain toinen puoli.
9.5.2016
Moni ei aavista kuinka paljon työtä ja keskittymistä kaikki vapaaehtoisesti hoitaakseni ottamani tehtävät vaativat. Tässä kesken kirjoitusta muistin taas erään asian, jonka nopeasti hoidin välillä. Muistini pelaa onneksi vielä hyvin enkä tarvitse muistilappuja, vaikka välillä otan kopioita ja kirjoitan jotakin muistiin heittääkseni paperit pois tai siirtääkseni ne ao. mappiin. Yritän ottaa rennosti ja hoitaa asian, kun se tulee ajankohtaiseksi syystä tai toisesta. Silti keskittymiseni herpaantuu usein eri syistä. Jotkut päivistä ovat vaikeita reumaani liittyvien oireiden vaivatessa sääilmiöiden takia. Nilkka tai polvi kipeytyy, päätä alkaa särkeä, yöuni häiriintyy jonkin ajatuksia rassaavan asian takia. Olen ollut alakuntoinen aina marraskuun flunssasta (koronaflunssa) lähtien. Kirjaan nämä asiat blogiini siitä syystä, etten itse unohtaisi niitä, kuten kautta vuosien olen unohtanut. Kirjaan ne myös siksi, että tämä asia on painanut mieltäni viime aikoina.
Eilen oli presidentinvaalien ensimmäisen vaiheen päätös ja kaksi ehdokasta selvisi. Vaali-illan seuraamiseen meni aikaa. Ehdokkaani Pekka Haavisto selvisi toiselle kierrokselle, mikä ilahdutti kyllä, mutta lisää jännitystä on tulossa. On aika tunnustautua ”vihervassariksi”, miksi tyttäreni minua joskus kutsuu. No, jos olisin nyt nuori, lähtisin barrikadeille taistelemaan ilmaston ja luonnon puolesta. Yritän välttää näitä puheenaiheita aina, mutta joskus yksikin sana aukaisee puron, jolloin suljen kyllä mieluusti suuni. Täytyy myöntää, että tällaisetkin asiat rassaavat kaiken ajankohtaiseen politiikkaan liittyvän lisäksi. Lukemista riittää. Suosittelen nuoremmille syvällisempää perehtymistä ajankohtaisiin asioihin tutustumalla myös asioiden taustoihin. Lukemisen osaamista kannattaa hyödyntää myös vaikeampaan tekstiin. Olen erityisen huolissani kaiken valeinformaation leviämisestä nuoriin ihmisiin kuten jo on käynyt.
13.6.2016
Suuri kasa töitä odottaa. Pitää valmistautua tuleviin tehtäviin. Kuten hyvin jo tiedätte, minulla on tosin tapana tehdä töitä jo etukäteen mielessäni ja jakaa jatko sitten osiin, jotta tehdessäni loppuhuipennuksen olen jo ajatellut asian valmiiksi. Mutta tarvitsisin ehdottomasti kaikkeen paljon enemmän aikaa. Ehkä minulla on liikaa tehtäviä, vaikka teen koko ajan priorisointia. Ja omahan on elämäni!
Kaiken kaikkiaan ihmisten kyllä kannattaa pysytellä edes jollakin alueella aktiivisena hamaan loppuun saakka. Tänään käydessäni kaupassa, jouduin ensin hiekoittamaan autoni jäisen ympäristön, etten vahingossakaan kaatuisi palatessani ja nostaessani kauppakasseja autosta. Piha oli muuten oikein hyvin hiekoitettu, mutta sulamattomat polanteet autojen ympärillä eivät.
Käyn sitten kaupassa tai missä tahansa, yritän nauttia joka hetkestä, tutkin kaupan hyllyjä ikään kuin ensi kertaa. Unohdan muun ympäristön, muut ihmiset. Yleensä ostan aina vain tarvitsemani tuotteet listan mukaan, mutta käytän aikaa kiertämiseen ja tutkimiseen. Voisiko sitä kutsua arjen elämysmatkailuksi? Suosittelen itselleni jatkossa uudelleen jotakin vastaavaa. Harrastin vieraille poluille astumista erityisesti eläkkeelle jäämiseni aikaan ja sen jälkeen. Sitä jatkuikin useita vuosia, kunnes kaikki vaikeat asiat alkoivat ja tilalle tuli uusia velvollisuuksia.
Seuraavaksi auto pitäisi viedä huoltoon ja katsastukseen. Se kalvaa jo ajatuksissani. Varmistelenko taas liikaa?
Edellä olevan kirjoittaessani, tuli mieleeni, että olen edelleen todellakin se ”naiivi nainen” etuliitteellä vanha, miksi kutsuin itseäni ensimmäisen blogini aikana. Viimeistelen tämän kirjoituksen huomisen jälkeen julkaisukuntoon, sillä nyt ryhdyn töihin.
30.5.2016
31.1.2024
Tänä aamuna aloittaessani kirjoittamisen, Minni-kissa kiipesi syliini aloittaen silmiin tuijottamisen ja keskustelun kissan kielellä ja lopulta kehräämisen. Ihana tunne, kun näen katseesta ja kissan puheesta sen, kuinka paljon kissa rakastaa juuri minua. Ennen Minniä en edes tuntenut itseäni yksinäiseksi. En toki nytkään, mutta onhan kissa minulle sopiva seuralainen. Kissa teettää loppujen lopuksi aika paljon töitä. Ruokaa on hankittava kaupasta ja pidettävä huoli, että sitä riittää. Kissanhiekkapussit ovat painavia, kissan vessa on puhdistettava usein. Kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta em. pakolliset velvollisuudet ovat tärkeimmät. Ja sylissä pitäminen.
Eilisen iltapäivän pitkän sukukirjakokouksen jälkeen oli vielä paljon tehtävää enkä päässyt oikein millään rauhoittumaan. Tyttäreni lapsineen poikkesi. Käteni olivat erityisen kipeät ja oloni levoton eikä yöunikaan korvannut heikkoa oloani. Herättyäni aamulla aikaisin, olin taas päänsäryissä. Otin särkytabletin ja jatkoin uniani.
Kotipihan omapuut kukassa 25.5.2016
Se kannatti. Näin unta, jossa oli ensin levotonta, stressaavaa toimintaa, kaupassa käyntiä ja muuta ja sitten olin saapumassa kotiin, johonkin erilaiseen kuin mikään koskaan. Huomasin kävellessäni, että kevät oli saapumassa, pari mummoa oli istuttamassa jotakin maahan. Tulin lähemmäs asuinpaikkaani ja näin pienen puutarhani ränsistyneenä. Aloin heti suunnitella istutuksia. Pian heräsin virkistyneenä uuteen päivään. Päänsärky oli hävinnyt ja käteni eivät enää olleet kipeät.
Niin se vain on, että palautuminen kaikesta mieltä rasittavasta toiminnasta on välillä vaikeata. Tekemisen, työn, rentoutumisen ja levon välisen tasapainon saavuttaminen ei ole helppoa. Sen kuka tahansa teistä, rakkaat lukijani voi vahvistaa. Kaiken lisäksi se puoli ei ainakaan helpotu ikääntyessämme. Alan ymmärtää hyvin, että jossakin vaiheessa vanhoilla ihmisillä tulee ikävä paratiisiin, mikä sen sitten onkin.
Tänne sitten valikoitui keväisiä ja kesäisiä kuvia vuodelta 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti