Katoava maailma

Aloittaessani 2.3. ajattelin kuten alla kirjoitan:

Josko kirjoittamalla saisi sisäisen kiihkon sammumaan, niin se olisi hyvä. Kirjoitan, jotta selviäisin elämässä eteenpäin. Välillä tuntuu tosi vaikealta. Valvoin melkein koko viime yön. Tuliko eteen hetki, kun kamelin selkä katkesi. Päivällä olin ajatellut käydä kuvaamassa, kun Tuusulan kunnantaloa puretaan. Rakennus on tunnetun arkkitehdin Arto Sipisen suunnittelema ja se on valmistunut Hyrylän keskeiselle paikalle 1980. Muutin Tuusulaan, aika lähelle Hyrylän keskustaa, juuri vähän ennen sen valmistumista loppuvuodesta 1979.  Ajatus jäi mielen pinnalle ja räjähti yöunien aikana. Niin käy minulle silloin tällöin. Se on kai vanhuuden ongelma.

sunnnuntaina 26.2.2023 koko etelä-Suomi tuntui kokoontuneen Tuusulanjärvelle. Jopa Suomen presidentti oli siellä luistelemassa.

https://www.hs.fi/kaupunki/tuusula/art-2000007782340.html

Siinä oli se hetki. Olen pitkään pantannut mielessäni aihetta, jossa kertoisin, miten koko entinen elämäni, kotini, kouluni ja muut tärkeät rakennukset on tuhottu yksi kerrallaan. Koen se jotenkin sanomaksi itselleni: kaikki on katoavaista. Muut vain nauravat ja puhuvat rötisköistä ja ovat tyytyväisiä, kun tilalle rakennetaan korkeita kerrostaloja, parkkipaikkoja, palvelutaloja.  Olen käynyt kuvaamassa, mutta en ole saanut kirjoitusta aikaiseksi, olen saattanut mainita, mutta siihen on jäänyt. Olen kerännyt tuhoa!  Kirjoittaminen auttaa yleensä. 

Minulla oli lapsenlapsi mukana.

 

Yritän selvitä järjissäni. Ymmärrän entistä paremmin sodan alle jääviä ihmisiä, joiden kodit, koulut ja kaikki merkityksellinen infra tuhoutuu. Menetän silloin tällöin unen hellän hoivan, kun jokin ajatus alkaa olla ylitsevuotavan iso.  Tämä asioihin juuttuminen on mielestäni seurausta pandemian ajasta. Sanon nyt usein itselleni, älä ajattele, tee ja mene. Ajatteleminen, kuvitteleminen ja asioiden pilkkominen pienemmiksi ja ymmärrettäväksi, olivat eräänlainen selviämiskeino yksin ollessa. Itse asiassa olen huomannut samanlaisen vaikutuksen muissa läheisissä ja tuntemissani ihmisissä, myös nuoremmissa. Voisin kuvata sitä eräänlaisena vieraantumisen, arkuuden ja sisäänpäin kääntymisen lisääntymisenä. Toki, jos sen ottaisin puheeksi, ei sitä ehkä myönnettäisi.

1.3.2023 taustalla näkyy Tuusulan kohta purettava ostari, jonka takana on tori ja kunnantalo. Minulla on kyllä kuvia paikasta ennen pilvin pimein.

Nyt maaliskuun alussa paikallinen Keski-Uusimaa-lehti tiedottaa: ”Hyrylässä alkaa pian iso myllerrys – 40-vuotias ostari nuijitaan maan tasalle. Purku-urakoitsija valitaan teknisessä lautakunnassa maalis-huhtikuussa.” Suuri hävitys alkaa vapun tienoilla.  Olen aiemmin lukenut jostakin, että purku maksaa ainakin 600.000 euroa.

Vanhan ostarin paikalle rakennetaan massiivinen palvelukeskus, johon tulee HOK-Elannon Prisma ja muuta liiketilaa, kokoontumistiloja ja työtiloja Tuusulan kunnan työntekijöille ym. Se sai jo asukkaiden ehdottaman nimen ”Särmä”.  Minua huvittaa, sillä nimi on kuin varastettu minulta, tein 1960-luvulla lehteä nimeltä Säro. Siis ei aivan sama. Olen siitä joskus kirjoittanut, ehkä vanhassa blogissani, voisin etsiä lehdelle suunnittelemani kansikuvan tähän kuvitukseksi. Kuntalaiset olivat ehdottaneet eri nimiä ja Särmä voitti.  Nyt uudesta nimestä iloitaan, koska se on loistava nimi palvelukeskukselle kuvaten Hyrylän uuden maamerkin muotokieltä.

 

Ajatelkaa, enhän minäkään keksinyt avoimen yliopiston taidehistorian opinnoissa laatimassani proseminaarityössäni koskien Hyrylän toria mitään sen kummempaa uutta yhdistävää toimintaa kuntalaisille. Nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa" ja esittelin sen 10.4.2012.  Minun vaatimattoman luomukseni perusta tuhoutuu uuden palvelukeskuksen muodossa lopullisesti. Kuntalaiset saavat uuden ja uljaan kauppakeskuksen. Minusta sellaisia ei enää nykyaikana tarvita. Mutta nuori polvi onkin eri mieltä. Tässä linkki postaukseeni, joka koskee nimenomaan tuota proseminaarityötäni. Oli aika huvittavaa, että olin silloin melkein pakotettu valitsemaan aiheen kotiani läheltä. Nyt on hurjaa ajatella, miten kaikki onkaan sen jälkeen kehittynyt. Kun vasta suunnittelin tehtävää, otin mukaan koko Rykmentinpuiston alueen, mikä ei tietenkään käynyt, koska aiheen piti olla tarkoin rajattu. Kymmenen vuotta meni eikä aluetta enää tunne entiseksi.

Helmikuu 2018 hävisi kotitalo Rengon kirkonkylällä 1960-luvulta, josta äskettäin kirjoitin. Kuva ei ole itse ottamani, kuten yleensä kaikki kuvat ovat.

Koko Hyrylä muuttuu ensi kesänä pölyiseksi. Aluehan on kivenheiton päässä nykyisestä kodistani. Hyrylässä ja lähiympäristössä on edelleen koko ajan rakenteilla monia uusia kerrostaloja, kouluja ja vastaavaa. Maisema muuttuu koko ajan. Muutokset eivät jää tähän.

Olen maininnut aiemmin, että lähes kaikki entiset kotini ovat tuhoutuneet tavalla tai toisella, entinen kouluni purettiin viime vuonna, maisemani häviävät. Ei tarvittu edes sotaa tuhoamaan rakennuksia, puistoja ja metsiä.  En aio nyt jatkaa tällä aiheella, ehkä sitten, kun aiheet taas lähestyvät minua ja alkavat ahdistaa.

Yritän jatkaa muutamaa päivää myöhemmin, mutta inspiraatio kirjoittamiseen loppui ruokailun jälkeen. Nyt on mukava asettua sohvalle kissa kainalossa katsomaan jotakin kesken jäänyttä sarjaa. Saan usein aamuisin ideoita, joihin olisi aika paneutua. Ideat ja aineiston valtava koko ovat joskus rasite, kun väsymys iskee.

Siihen toimintani useimmiten jää.  Tätä postausta jatkan seuraavana päivänä. Jos viivytän pitempään, teksti joutuu julkaisemattomien blogien hakemistoon.

Kuva 4.3.2023 Miksi Tuusulan kirkon rinteessä seisovista kuusista toinen on kaadettu? Olin ulkoiluttamassa koiraa, joten en pystynyt keskittymään riittävästi kuvaamiseen.

 

Aloin aamulla turkia arkistojani ja samalla heittää pois lehtileikkeitä ja kopioimiani tekstejä. Tekemiseni sillä saralla on kuin hiiren kakka, sillä mahdottoman vähän paperia lähtee kerralla roskiin. Sen sijaan mielessäni viriää uusia ideoita. Onneksi järjestin suurimman osan papereista johonkin itse ymmärtämääni järjestykseen, kun muutin pariin otteeseen ja viimeksi pian kuusi vuotta sitten.  Omaa järjestystäni tuskin kukaan muu ymmärtää, sotkenkin sitä koko ajan. Mielessäni on kuitenkin saada edes jotakin tehtyä, päiväkirjat, kalenterit, työaikaiset kuvat ja materiaalit, kouluajoista jääneet paperit, kirjeet jne. Sitten on kaikki muu, kymmeniä mappeja, joita olisi hyvä osittain purkaa. 

3.1.2022 molemmat kuuset

Löysin kuitenkin sen 1962 tekemäni Särö-lehden kannen. Koska se on aivan kokonainen lehti kuvineen ja artikkeleineen, muistin, että aivan varmasti olen kirjoittanut siitä. Sitten löysinkin sen. Olen kirjoittanut lehdestäni blogissani 25.10.2015, jonka pääset lukemaan täältä.

En aio tässä jauhaa aiemmin kirjoittamastani sen enempää. Vanha nainen on usein tyrmistynyt maailman menosta, metsien, puiden ja rakennusten kiihkeästä hävitysvimmasta. Mitään en sille voi, vaikka se joskus tulee häiritsemään uniani kuten viime viikolla. Sittemmin olenkin nukkunut kuin pikku lapsi. 

Tässä 28.8.2018

 

Minä olisin varmaan vain osittainen ihminen, jos en olisi säilyttänyt sitä kaikkea, mitä säilytin. Sitten, kun aika minusta jättää, voin käyttää rakastamaani lausetta: Olen aika, joka katosi.  Käytin sitä blogissani 13.2.2015, mutta silloin tarkoitin ”Mutta minä kuten me kaikki olemme aika, joka katosi, jos olemme hiljaa ja piilotamme itsemme.” Se on siis aika sopiva lause moneen vaiheeseen elämässä ja jota voi laajentaa (kuten otsikossa) ja supistaa.  Pääset tästä lukemaan em. blogini.

Lohdullista.

 

Kesä loppui

Aloitan tylsästi.  Kesän loppuminen näin jyrkästi eli sään erittäin suuren kylmenemisen takia, ei ole mielelle paras mahdollinen tapahtuma. Olin lukevinani jostakin, että hallaakin on tulossa. Puutarhan hoitaja eli nyt pelkkä kokemusasiantuntija tarkkailee sään muutoksia. Silloin pitää varautua ja peittää arat kasvit. Ainakin alavilla mailla,  Niinhän tein aikanaan, kun minulla oli vielä puutarha.  Lasitetulla parvekkeelle lämpö ehkä säilyy kauemmin. Lähes kaikki huonekasvini ovat olleet kesän parvekkeella kokien Suomen lähes trooppisen kesän. 

Renko Vehmainen 18.7.2021 Harviantien alku

Ensimmäisenä kylmänä tämän syksyn päivänä kävin kahdessa kaupassa viime talvena usein pitämäni takki päällä eikä se ollut yhtään liikaa. Koko aamupäivän (ja myös seuraavina päivinä) on kaiken lisäksi tuullut paljon. Kumman paljon yksi ihminen tarvitsee tavaroita taloudessaan. No, onhan minulla nyt täällä toinenkin henkilö, eli rouva kissa. Tällä viikolla on ollut joka päivä jokin meno. Eläkeläisillä on silloin koko päivä varattu, olettehan huomanneet.  Se ei kyllä koske minua. Toisaalta olen kyllä sellaisten päivien jälkeen todella väsynyt.

Huomasin, että auto on tosi kurainen renkaista ja niiden ympäristöstä. Missä olen ajanut? Märkiä pikkuteitä oli Rengossa, lapsuuden kotikyläni laitamilla, jossa kävin viime viikolla tervehtimässä ensimmäistä ystävääni kaukaiselta lapsuuden ajalta. Niin pian, kun kynnelle kykenimme, aloimme tavata Tuulan kanssa kotiemme välisellä pellolla ja toistemme kotona. Ystävyytemme jatkui koko keskikouluajan, kuljimme usein pitkät koulumatkat linja-autolla kouluun ja takaisin Hämeenlinnaan Rengon takimmaisesta kolkasta yhdessä. Kävimme kyllä eri kouluja, Tuula oli tyttölyseossa ja minä yhteiskoulussa. 

Kun palasin Saksasta 1970-luvulla, kävin tervehtimässä häntä, en edes muista kaikkia tapaamisiamme. Viimeksi tapasimme syyskuussa 2018, kun vierailin heidän luonaan Urjalassa. Puhelimessa sentään juttelemme useammin.

 

Minulla oli aihe viedä hänelle Rengon ensimmäinen kyläkirja, johon olin saanut ilokseni kirjoittaa kolme artikkelia.  Teimme myös huomioita lapsuutemme ja nuoruutemme ajoista. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni monissa asioissa. Ajalla on tapana kullata asioita tai sitten emme muista mitään ja alamme keksiä muistoja. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta alkaen. Katkoja on kyllä tullut aina välillä.

Lampi Vehmaisissa

 

Keskustellessamme tuli mieleeni, että olisin voinut koulumatkaa kuvaavaan artikkeliin kirjoittaa myös niitä ikäviä asioita, joita muistin. Näköjään en kuitenkaan muistanut niitä kokonaisina. Jotkut asiat olivat niin järkyttäviä, että olin pyyhkinyt niiden yksityiskohdat pois mielestäni. 

Esimerkiksi, muistan kyllä koulutiellä paikan mäkien välissä, jossa tapahtui jotakin. Pojat alkoivat tapella isojen keppien kanssa ja veri lensi. Mielessäni on vain välähdys siitä ja näen silmissäni pojan ylemmältä luokalta. Hänellä oli keppi, suuri puunoksa kädessä. Ystäväni kertoi loukkaantuneensa tässä tilanteessa, hänen toiseen jalkaasa tuli syvä haava, jonka paraneminen kesti kauan. 

Saattaa olla, että ehkä toinenkin ikävä muisto liittyy juuri tähän samaan päivään. Olen siis silloin vasta ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ajoimme metsätaipaleella pyörillä yläluokkalaisen tytön pelotellessa, että olemme tehneet jotakin pahaa ja meitä ajetaan takaa. Hän lähtiajamaan edellä tiellä metsän läpi kohti kotikylää. Henkihieverissä veren maku suusssa ajoimme metsäisen alueen ja Talvitienmäen ohitse aina Pyntiölle menevän tien risteykseen (tien nimi on Harviantie), jossa tämä erityisen ilkeä tyttö ohjasi meidät kääntymään ko. tielle eki isolta tieltä oikealle kaatuvalle metsätiellä. Seuraajat, joita hänen mukaansa meidän piti paeta, olivat jo kuulemma kintereillä. Me käännyimme paitsi minä, joka en oikein osannut vielä ajaa polkupyörällä vaan ajoin sensijaan tien risteyksen vasemman puolen ojaan ja sain piikkilanka-aidan piikit nenääni. Enempää en muista. Tämä tyttö oli keppi kädessä riehuneen pojan isosisko.

On se vaan kumma, että polkupyöristä ei ole oikein tullut otettua valokuvia. Tämä kuva on kotipihalta ehkä jo 1970-luvun alkupuolelta ja taaempi poppelia vasten nojaava pyörä voisi olla se vanha pyörä.

 

Siihen aikaan lapset opettelivat ajamaan aikuisen pyörällä. Opin ajamaan vasta 7-vuotiaana. Sitä edelsi monta kaatumista ja verisiä polvia. Koulumatkalla sattui muitakin ojaanajoja. Kerran isäni ajoi autolla ohitse, kun olin nousemassa ojasta.

Jos muistan oikein, äitini polkupyörä oli Cresdent-merkkinen ja ollut hänellä jo sodassa. Sillä hän taisi kulkea sodasta rauhaan.  Muonituslottana hän kulki paikkojen väliä polkupyörällä, kuten silloin kerran, kun metsästä tuli tumma mies kädet ylhäällä ja halusi antautua sotavangiksi. 

Siinä tosi vanha kuva, minä olen oikealla ja ystäväni vasemmalla meidän hiekkalaatikolla. Nämä kuvat ovat arvokkaita myös, koska niissä näkyy taustalla olevia vanhoja kellarirakenteita.

Keskustelimme myös siitä, kuinka ankaria vanhempamme siihen aikaan olivat.  Lapsia ei saanut kehua liikaa, onnistumisista ei kiitetty, muiden perheiden lapset olivat aina parempia. Ei ollut ihme, jos siinä maailmassa pieni ihminen keräsi itseensä asioita, jotka vaikuttivat myöhemmin aikuisena. Ne ovat niitä traumoja, joita 1950-luvulla eikä edes myöhemmin vielä pidetty tärkeänä. Ne ilmenevät ihmisissä monilla eri tavoilla. Kaiken lisäksi he itse eivät edes ole tietoisia näistä traumoista. Siihen päälle tulevat vielä edellisten sukupolvien traumat, jotka ovat siirtyneet geeniperimän kautta. Miten niitä voi edes käsitellä, jos ei tiedä, mistä on kysymys, jos ei tunne historiaa ja jos vanhemmat eivät ole paljastaneet mitään. Kaikki on vain hyvin auringon alla!

Se oli hieno päivä ja vasta illan suussa pääsin lähtemään ihanalta paikalta kotikylässäni olevan lammen rannalta. Meillä on vielä paljon käsittelemättä. Elin-ikä ei riitä siihen. 

Edellisellä viikolla meillä oli Tammelan Mustialassa Markkulan sukuseuran vuosikokous ja kesäretki, jossa tutustuimme Suomen vanhimpaan maatalousoppilaitokseen. Sielläkin oli kivaa.

Näiden tapahtumien myötä helteinen kesä alkoi kaartua syksyyn.  Kylmän tuntua nilkkani kipeytyivät. Minä kun ahdistun helposti pienistäkin jutuista, vaikken aina tarkalleen edes tiedä, mistä.  Onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei kasaisi päälleen kuormaa lähiympäristön koettelemuksista, huolestuisi jo pelkistä ajatuksista. 

Vanhuus on raskas vaihe elämässä monesta syystä. Niitä syitähän olen koko ajan tutkimassa. Kaiken muun ohella. Meillä on silti nykyään mahdottoman monia keinoja purkaa niitä erilaiseen toimintaan. Jaksaminen voi talviaikaan tulla esteeksi. Ja kylmyys. Ja lumi. Ajatukset voivat stressata. Kylmyys sao minut ehkä ajattelemaan niitä päiviä, kun puolitoista tuntia kaivoin autoa esiin lumesta. Toisaalta liikuntahan ei ole pahasta. Kaikessa on osa hyvää ja osa huonoa.

On myös ihmettelemisen aihetta siinä, miten on voinut käydä niin, että minusta ja ystävistäni on hetkessä tullut vanhoja. Miksen ymmärtänyt sitä aiemmin? Vaikuttiko pandemian aika siihen, että aloin ymmärtää. Ilahduttavaa on, että ihminen ei ole koskaan valmis.

 

Muutama ajateltu kesätapaaminen jäi tapahtumatta.  Hiljaa kiiruhtaminen tuli myös pandemian myötä. Ehkä toteutamme väliin jääneet tapaamiset muussa muodossa. Ilahduttavaa kesän aikana oli se, että tutustuin pariin ihmiseen sattumalta. Muutenkin oli yllättävää, kuinka helposti jouduin keskusteluihin ventovieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin osaan nyt aloittaa, lopettaa ja jättää kesken. Jospa oppisin vielä tyytymään siihen, mitä minulla on ja olemaan välittämättä kaaoksesta ympärilläni ja saamaan aikaiseksi jotakin merkittävää. Pitää taas alkaa katsella niitä unia, joita kyllä näen koko ajan, mutten paina mieleeni.

En pysy perässä näiden postausteni kanssa. Aloitan ja sitten tulee paljon kaikkea muuta hoidettavaa, että kirjoittaminen jää odottamaan muutamaksi päiväksi. Kaikesta en voi kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli.

Eilen tuli monta kertaa heitettyä ilmaan ajatus: ”Entä sitten, kun minä joskus tarvitsen apua?” Näin ajattelee moni vanhetessaan. Kiitos, että minulla on vielä auto, jota saan ajaa. Kiitos, että hallitsen tietotekniset asiat, salasanat ja pankkijutut. Autan myös mielelläni ystäviäni heidän ongelmissaan. Se on usein helpompaa ja mukavampaa kuin omien asioiden hoitaminen.

Ja tämän postauksen olisin voinut jättää väliin!