Perunanviljelijä

Aamutoimien jälkeen oli tarkoitus aloittaa eilisen tapaan työnteko.  Mutta ei se niin mene joka kerta. Jonakin päivänä tuntuu, että olen velvollisuuksien tiukassa puristuksessa enkä voi keskustella siitä asiasta kenenkään kanssa. Ehkä se on rangaistus minulle, etten ole jo aikoinaan huolehtinut asiasta. Päätinhän jo parikymmentä vuotta sitten työelämän aikoihin, että mieluummin kuuntelen muita, kun puran omia asioitani ja ongelmiani muille. Syy oli silloin yksinkertainen, huomasin nimittäin, että kukaan ei kuunnellut. Vuosien myötä, olen jäänyt entistä enemmän yksin. En aio valittaa aiheesta, se on vain toteamus.

Siellä äiti on kastelemassa kasvi- ja perunamaata 1980-luvun alkupuolen kesällä.  

 

 

Ihminen myös muuttuu ajan kuluessa.  Muutoksia vastaan voi yrittää panna vastaan, tehdä asioita päinvastoin, muuttaa omaa toimintaansa. Se ei ole aina kovin helppoa, jos ihmisellä on rasitteita terveydessä ja olotilassa. Eikä muutokset ole mihinkään suuntaan pahasta. Yksinkertainen elämä on tavoite, en tartu todellakaan enää jokaiseen korteen. Joskus aamuisin silti minusta tuntuu, että tarttuminen milloin mihinkin on lähellä. Saatan mennä johonkin asiaan, johon saan vinkin aamun lehdistä, hyvin syvälle ja jopa päättää kirjoittaa aiheesta. Niitä on kertynyt päiväkirjaani. Tosiasia on, etten ehdi. Työnteon lomassa on hoidettava muutakin.

Eilen ehdin sopia auton renkaiden vaihdosta. Ensi perjantaille.  Se vaatii myös avun pyytämistä renkaiden nostamista varten. Mielellään veisin auton pesuun, mutta en ylety ottamaan auton antennia pois.  Voi siis käydä niin, että vien todella likaisen auton renkaiden vaihtoon.

Torstaina on lääkärissä käynti, jossa tarkastellaan reumani statusta? Siihenkin on ehdittävä valmistautua. Lääkärien ajat ovat aina kovin lyhyitä. Yhteenvetoni pitää siis olla tiivis.

Yleensä yhtenä päivänä teen kauppareissun. Päivittäinen ruoan laittaminen vie oman aikansa, samoin siivoaminen, roska-asiat ja pyykinpesu. Ihmettelen joskus, miten nuorempana en ajatellut sellaisia asioita. Olen yrittänyt opetella olemaan enemmän välittämättä asioista, tekemättömistä kotitöistä, mutta se on vaikeata.

Olen tarkistanut useita päiviä sukutauluja, korjannut ja lisännyt ynnä muuta. Osa suvun haaroista on minulle vieraampia ja ne ovat jääneet aika puutteellisiksi. Kirjaan myöhemmin osan tekemistäni asioita yhteenvetoon. Sitten vasta pääsen kirjoittamaan loput lupaamistani artikkeleista.

Siellä olemme isää auttamassa leikkuupuimurin päällä elokuun lopussa, ehkä 1958.

Luin aamulla Keski-Uusimaasta jutun perunaviljelijöistä ja perunoiden jakelusta kauppoihin.  Siellä oli mainittu Männistön veljespari Aromäen tilalta Lopen Tevännöltä, jotka tuottavat perunaa myös Uudenmaan kauppoihin. Viljelysmaata on 115 hehtaaria, joten tila on iso perunatila. Arvatkaa, miten kävi. Aloin ajatella isääni, joka rakasti perunanviljelyä erityisesti vielä eläkkeelle jäätyään, jolloin hänellä oli enemmän aikaa paneutua siihen.  Muistan, kuinka hän valikoi perunat koon mukaan, kuinka hän antoi meille lapsilleen mukaan perunapussin itse maasta kaivettuja uusia perunoita. Hänessä oli kaikkien kokemusten jälkeen vielä maanviljelijän henki voimakkaana. Lapsuudessani 1950-luvulla hän todella vielä viljeli perintötilaa, mutta taakka kävi raskaaksi sodassa haavoittuneelle miehelle ja muut tehtävät vetivät puoleensa ja pellot vuokrattiin muille. Mutta joka vuosi hän kylvi pienen perunamaan, usein äitini kasvimaan viereen. Heissä molemmissa eli edelleen maanviljelijäperheen henki, jossa oli taustalla suvun perintö. Se arvosti menneiden sukupolvien työtä, josta oltiin monin paikoin irtautumassa.

Aamuajatuksiin viitaten, se henki oli voimakkaana myös minussa. Tajusin sen erityisesti, kun perheessämme tehtiin sukupolvenvaihdosta 1980-luvulla. Muistaakseni olin silloin vaihtamassa tehtäviäni pankissa enkä jaksanut ottaa asiaan sen enempää kantaa kuin että huomautin isälleni, miksi maanviljelijän osa aina kuuluu edelleen pojalle. Tila siirrettiin perheeni nuorimmalle, veljelleni. Sukupolvenvaihdoksessa tehtiin myös joitakin virheitä, vaikka isäni oli asiantuntija siinä aiheessa ja ylipäänsä maaseudun kaupoissa. Hän toimi myös yleisenä kaupanvahvistajana, vaikkei tässä asiassa.  Olen käsitellyt myöhempiä tapahtumia mielessäni paljon, mutta todennäköisesti en koskaan kirjoita niistä sen enempää. 

 

Taitaa olla sama vuosi 1980-luvun alkupuolelta kuin ensimmäinen kuva.

Olen silti vieläkin hyvin surullinen molempien vanhempieni puolesta, joille kotitilamme oli maailman tärkein asia, jota he halusivat vaalia myös sen jälkeen, kun he joutuivat muuttamaan sieltä pois. Näin ja koin sen kaiken sisimmässäni. Asiat ovat ehkä menneet myöhemmin vielä huonommin, mikä on sääli myös suvun vuosisataisen historian kautta.

Tästä pääsenkin jälleen itseeni. Sukututkimus on aihe, joka on herättänyt uskomattoman paljon ajatuksia, tunteita ja ideoita. Rakkaus kotimaamme maaseutuun, kyliin, peltoihin ja metsiin, viljelyyn ja ympäröivään luontoon kulkee aina mukanani.  Olen itse jo lähes siinä iässä, jossa vanhempani kuolivat suuren elämäntyön jälkeen suru mukanaan. Käykö minullekin niin? Olen irrottautunut juuristani maalla, mutten sittenkään ole päässyt niistä irti enkä edes halua päästä. En ole päässyt koskaan kovin pitkälle opillisesti tai ammatillisesti. En ole saanut aikaiseksi suuria kirjallisia tuotteita, romaaneja, käsikirjoituksia tai elokuvia.  Jätän jälkeeni pirstaleita haaveistani paperien ja kuvien muodossa.  Ympärilläni on aina ollut niin paljon kaikenlaista sälää, joka on sitonut aikaani.

Näistä aineksista ei koskaan kasva edes oikean muotoisia perunoita tai yleensä mitään käsin kosketeltavaa. Saatan antaa joihinkin asioihin merkittävän panoksen, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Olen haalinut kaikkea paperista liikaa ja liian innokkaasti ja tavoite saavuttaa jotakin merkittävää on jäänyt syrjään. Jääköön. Tämä on minun elämääni alusta loppuun.  Kirjoitus sujuisi nyt hyvin. Kädet toimivat vielä hyvin, vaikka oikea käteni rasittuu usein kirjoittamisesta ja muusta työstä ja sitä pitää sitten lepuuttaa päivä tai kaksi.

Perunat menossa perunakuoppaan 1930-luvulla.

 

Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.

Ajatuksia joulun alla joulukuussa

10.12.2024 tiistai

On kaunis joulukuun päivä, sää on ihanteellinen. Lähdin kauppaan, apteekissakin oli käytävä. On kiva lähteä edes lyhyeksi aikaa ihmisten ilmoille. Täällä Hyrylässä alkaa vain olla hirveän paljon väkeä, kauppojen parkkipaikat ovat täynnä, mutta valinnanvaraa on ja tulevina vuosina tulee lisää suuria kauppoja. Liikennekin on silloin aina vilkkaampaa.

14.12.

Kaupassa tapasin sattumalta vanhan tutun ja keskustelimme keskellä käytävää pitkän tovin päivittäen, mitä meille kuuluu. Tapaan kauppamatkoillani aikoinaan tuntemiani ihmisiä aika harvoin. En osaa enää edes sopia tapaamisia kenenkään kanssa. Siksi sattumanvaraiset tapaamiset ovat kullan arvoisia. Miksi ajan kuluessa on tullut entistä vaikeammaksi tehdä aloitteita?

Tapaamiset ja keskustelut piristävät päivää. Meillä kaikilla on asioita, joista on kiva keskustella ihmisten kanssa. Tässä iässä keskustelut ikätoverien kanssa liittyvät usein vaivoihimme ja vaikeuksiimme. Mutta ei se mitään, on turha teeskennellä enää olevansa nuori ja elämänsä kunnossa.

Tulin ajatelleeksi erästä naisten lehteä lukiessani, miten joillakin suvuilla ja perheillä asiat ovat ja ovat ilmeisesti aina olleet erinomaisen hyvin. Talo, jossa asutaan, on isoisoisän rakentama ja edelleen täyin kunnossa, tosin muutamia uudistuksia on tehty.  Jos aikoinaan ihmettelin sitä, että tavalliset ihmiset ovat historiassa unohdetut, niin oikeastaan onkin niin, että asia ei koske kaikkia sukuja ja ihmisiä. Osa kansasta on ollut aina etuoikeutettua. Sukua ja ihmisiä ei saa muutettua paremmaksi kuin asia on ollut. Itselleni ja monille muillekin sanoisin nyt, älä anna häpeän vaikuttaa kirjoituksiisi ja siihen, ettet pystynyt parempaan. Ole ylpeästi sitä, mitä olet, vaikkei sinulle tarjottu mitään hopealautaselta. Elä rohkeasti ja ylpeästi perheesi ja omasta historiasta ja vaatimattomista saavutuksista huolimatta.

Olohuoneeni ja keittiön ikkunat ovat idän suuntaan. Puolikuuta hiukan paksumpi kuu on kiipeämässä puun latvojen yläpuolelle kellon ollessa tätä kirjoittaessani 15.31. Olen jo tovin seurannut sitä ja ottanut muutaman kuvan. Taivas on kauniisti vaaleanpunainen, puut ovat säilyttäneet huurteensa. Kissa kehrää sylissäni. Olen kiitollinen elämästä tässä ja nyt!

12.12.2024 torstai

Joskus on aika kirjoittaa tällaisia omasta elämästä pursuilevia blogipostauksia. Sormet syyhyten tulin myös nyt jatkamaan kirjoitustani. Tällä välin on kyllä tullut riviin odottamaan muitakin minua innostavia kirjoituksen alkuja. Kyllähän te tiedätte, että teen aina välillä edelleen sormet syyhyten sukututkimuksia tai jatkan jotakin kesken jäänyttä. Kiihkeät tekemisen ja menemisen vuodet jättivät lähinnä jälkeensä paperi- ja muistikirjakasoja, joita en edes usko koskaan purkavani kokonaan.

Olotilani on parantunut, vasen jalkani alkaa pitää, kivut ovat melkein kokonaan poissa. Se innostaa. Ehkä pian pääsen myös ulkoilemaan muutenkin kuin käymällä kaupassa. Sanon silti itselleni vielä: Ota rauhallisesti. Hiljaa hyvää tulee.

Kuu on pian täyttymässä, se sama kuu, jonka mainitsin pari päivää sitten. Se herätti minut puolenyön jälkeen viime yönä paistaessaan nyt lännen puoleisesta makuuhuoneen ikkunasta suoraan nukkuvan kasvoille. Peitin ikkunaa verhoilla ja pyöriskelin aika pitkään sängyssä. Huomasin, että Minni-kissa oli siirtynyt pitkästä aikaa nukkumaan omaan valkoiseen pesäänsä, jonka olin asettanut sänkyni viereen. Siellä hän köllötteli selällään. Minnillä on tapana tulla iltaisin viereeni nukkumaan. Joskus pyydän häntä, mutta nykyään hän tulee itsenäisesti.  Kun nukahdan, hän lähtee muualle nukkumaan, mutta tulee silloin tällöin uudelleen viereeni, varsinkin jos nukun erityisen levottomasti. Kissan rakkaus ihmiseen on selvästi nähtävissä. Hän seuraa katseellaan minua, jollei sitten nuku. Hän käy välillä halailemassa ja kiipeilee syliin ja kaulalle. Hän puhuu minulle. Meillä on keskinäinen luottamus. Emme vaadi toisiltamme liikaa. Kun nousen aamulla ja suoristan peittoni, niin kissa aamuruokailun jälkeen menee jatkamaan uniaan peiton päälle, samaan kohtaan, missä olen nukkunut.

Tuskin yhdessäolo yhdenkään ihmisen kanssa olisi samanlaista kuin elämä kissan kanssa. Minulla ei ole ainakaan koskaan ollut. Tiedän liiankin hyvin, että olen tehnyt aina epäonnistuneita valintoja miesten suhteen. Nuoresta saakka olin jo ajatellut viettää elämäni itsenäisenä, mitä ajatusta en sitten pystynytkään seuraamaan. Virheet on vain hyväksyttävä, niitä ei voi korjata enää jälkikäteen.

Ostin tiistaina kaupasta kaalin, sillä ajattelin vihdoin tehdä kaalilaatikon. Syön sitä taas ainakin kaksi jollei kolme päivää ja säästyn tylsältä jokapäiväiseltä ruoanlaitolta.  Voin keskittyä muihin asioihin. Valitettavasti vanhan ihmisen päivät valuvat kuin vesi aikaansaannosten jäädessä pieneksi. Aika kuluu vanhana nopeammin. Minun aikaani vie myös tarkka, yksityiskohtainen perehtyminen kaikkeen. Tosin ajattelen usein, että voisin voisi olla vielä yksityiskohtaisempi.

Edelliseen liittyen kaikki aiemmin tutkittu ja tehty, kantaa myöhemmin hedelmää. Eilenkin tutkiessani yhtä sukuhaaraa 1700-luvun alkupuolella tarkemmin, löysin koko ajan uusia juttuja. Illalla piti lopettaa, mutta jatkan tänään myöhemmin. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin eräässä blogissani toisen asian yhteydessä ja jättänyt kesken. Nyt katseeni on entisestään tarkentunut ja löysin siis tarkentavaa tietoa.  

13.12.2024 perjantai

Huh sentään. Kyllä kirjoitin paljon parempia blogeja aiemmin. Luin kevään 2014 päiväkirjaa ja sain päähäni katsoa, mitä olen kirjoittanut silloin blogipostauksiini.  Sain sieltä innoituksen lisätä otteita erääseen keskeneräiseen tekstiini, jota en vielä paljasta.

15.12.2024 sunnuntai

Olisiko tämä sitten joulublogini? Se ratkeaa tulevina päivinä.  Rästitehtäviä riittää, vaikka kuten olen ehkä jo usein maininnut, en vietä joulua muuta kuin omassa mielessäni. Jouluhan herättää ihmisissä aika paljon erilaisia ja voimakkaita tunteita sekä hyvässä että pahassa.  Jätän ne nyt käsittelemättä. Riitti jo, kun unessani olen palannut joihinkin niihin liittyviin juttuihin.

Vasen jalkani huolettaa edelleen. Eilen rasitin sitä kunnolla, kun kävin sopivan suojasään koittaessa putsaamassa auton lumesta ja kävin kaupassa. Monen päivän lumien poistaminen auton päältä ja ympäriltä vie paljon aikaa. Kaupassa käynti on se paras osio. Yritän saada ostoksia painollisesti sopivasti kahteen kassiin, jotakin aina unohtuu. Huomasin, että minulla on nyt neljä litraa maitoa jääkaapissa, vaikken niin paljon tarvitsekaan.  Litran purkit kaiken muun lisäksi painavat aika paljon, varsinkin jalkavaivaiselle.  Muistin siitä äitini, joka asui isän kuoltua yksin ja raahasi ennen joulua totuttuun tapaan litroittain maitoa jääkaappiin, jos vaikka lapset tulisivat joulunpyhinä. Jouluruoatkin oli hankittu jääkaappiin. Hän haki ruoat kävellen kaupasta, joskus ehkä paikkakunnalla asuvat sisareni auttoivat.  Tilanne on sama hänen viimeisenä joulunaan, jonka hän viettikin sekavassa tilassa, ehkä lääkityksen takia, sairaalassa.  Se joulu kaikki taisi olla hänelle yhtä painajaisunta, josta hän jopa yritti paeta. Alamäki oli kuitenkin alkanut eikä hän enää palannut ennalleen.

Vanhojen vanhempien elämä on usein vaikea pala lapsille.  Maailma on niitä tarinoita täynnä.

Maisema parvekkeelta 10.12.2024

Olen joutunut painimaan tietotekniikan kanssa. Microsoft tekee vähän väliä muutoksia kuten kaikki muutkin. Toki selviän kaikista, mutta ei tietokoneen ja kännykän käyttö ole silti aivan niin helppokäyttöistä, että kissakin osaa. Pienessä Hesarin kirjoituksessa Lauri Järvilehto, työelämäprofessori Aalto-yliopistossa heitti ” X-sukupolveni on siitä jännä, että olemme opettaneet tietokoneen käytön vanhemmillemme, että lapsillemme. Meidän 1970–1980-luvuilla syntyneiden piti ymmärtää tietokoneita ennen kuin niistä tuli niin helppokäyttöisiä, että kissakin osaa.”

Vähän nauratti, kun ajattelin osaa meistä baby boomereista minut mukaan lukien, joka lähti jo 1970-luvun puolivälissä tutustumaan uuteen maailmaan, johon tulivat tietokoneet, PC:t. Aluksi opiskelu sujui pitkään kantapään kautta aivan samoin kuin nykylapsilla, joiden käyttöympäristö on tavallaan paljon helpompi tai sitten ei.  Opetin omaa 1980-syntynyttä lastani Commodore 64:n käyttöön samanaikaisesti, kun opetin yritysasiakkaitani uuden PC:n kanssa operointiin liittämällä niihin modeemeja ja opettamalla pankkipalvelujen käyttöä. Ja sitä jatkui koko työelämäni ajan. Myöhemmin pyytelinkin joiltakin anteeksi kertoen olevani syyllinen siihen, että kaikki pankkipalvelut ja yrityksen palvelut digitalisoituivat eikä pankkeihin enää päässyt hoitamaan asioitaan.

1970-luku tuli mainittua myös, sillä silloin opin kauppaopistossa ohjelmointia IBM:n isolla koneella ja ohjelmointia ja systeeminsuunnittelua oppiaineina. Opettelimme jopa ohjelmointikieliä kuten Basic ja Fortran 4. Kokeilimme myös etäyhteyksiä syksyllä 1974 jonkun yliopiston verkkoon.

Nyt olen neuvonut lapsenlastani, 12-vuotiasta poikaa erilaisissa asioissa. Hänkin on yrittänyt saada minua tubettajaksi ja jakamaan kissavideoita. Hän oli innostunut koulun koodauskurssista. Oletin siellä opetettavan jotakin ohjelmointikieltä. Niin ei kuitenkaan ollut.

Olen joskus hermostunut, kun ystäväni pyytävät lapsiaan auttamaan tietokoneasioissa. Yleensä he ovat vain sotkeneet asiat. Olen itsekin onnellinen, että kaikki on nyt helpompaa kuin aiemmin. Monta kertaa ajattelin aikoinaan, että omatkin vanhempani olisivat olleet tyytyväisempiä, jos heillä olisi ollut tietokone. Aivan varma en ole.  Heitä en olisi silloin jaksanut opettaa. Yhteys ulkomaailmaan on vanhuksille tärkeä asia ja etenkin silloin, kun ei pääse enää käppäilemään ulkomaailmaan.

Olen saattanut kirjoittaa näistä asioista ennenkin, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

Kun kännykät alkoivat tulla markkinoille 1990-luvulla, olin tietty heti niitä käyttämässä. Voi hitsi, kuinka hienoja juttuja silloin ja 2000-luvulle tultaessa elettiin. Olimme ylpeitä kännyköistä. Jopa amerikkalaiset olivat meitä jäljessä.

Tein tänään myös paperien järjestelyä ja suunnittelin, mitä teen seuraavaksi kirjoittamisrintamalla. Aika monta juttua on tekeillä ennestään. Nyt alan katselle jotakin jaksoa.  Olen katsonut esim. Netflixistä Yellowstonen 1. kauden. Aika väkivaltaista ja raakaa touhua Montanassa!

17.12.2024 tiistai

Taisi ollakin itsensä pettämistä, että saisin tekstin valmiiksi.  En muistanutkaan, että joulun alusviikko on raskasta aikaa, vaikkei vietäkään joulua. Ehkä se johtuu juuri siitä.  Jään odottamaan joulun jälkeistä aikaa ja koipeni paranemista.

Rauhallista, hyvää ja iloista joulua kaikille lukijoilleni!

Talviunikuntoinen

En ole halunnut ajatella enää aikoihin, että elämä on pelkkiä velvollisuuksia.  Ajatus tuli mieleeni kaivaessani hetken loputtomia päiväkirja-, muistikirja- ja kalenterivarastojani. Huomaan niiden muuttuvan vähitellen rasitteeksi. Luin siinä samassa joitakin otteita, jotka jopa yllättivät minua.

5 vuoden päiväkirja oli hajanaisesti käytössä välillä 1993–2003. Se oli kymmenen vuoden aika, mutta noille merkitsemilleni vuosille olin merkinnyt muistaessani joitakin tapahtumia. Aina en ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaan. Samaan aikaan käteeni osui päiväkirja, jonka olin aloittanut keväällä 2004. Siitä tapahtumat jatkuivat.  Merkintöjä vilkaistessani ja niiden päättyessä ajattelin, että ehkä aloin toisaalta olla helpottunut raskaiden vuosien jälkeen. Edessä oli nyt uudenlaisia, selvitettäviä asioita. 

 

Ihminen unohtaa paljon asioita kiirehtiessään elämässä eteenpäin. Ajattelen, että en ole oikeastaan halunnut unohtaa lopullisesti. Siksi olen tehnyt muistiinpanoja, jollen ole ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaa. Onneksi ihminen unohtaa ainakin nimenomaan vaikeita tapahtumia, koska ei voi niitä enää jälkikäteen muuttaa ja mahdollisesti kaunistaa paremmiksi.

Vuodet välillä 1998–2003 olivat todella raskaita.  Isäni kuoli keväällä 1999 oltuaan sairaalassa edellisestä syksystä saakka.  Äitini sairastui sairaalakuntoon jouluaattona 2002 ja kuoli keväällä 2003. Minulla oli koko aika aivan liikaa töitä, työmatka rasitti.  Asuin 100 kilometrin päässä vanhemmistani. Tyttärelläni oli nuori perhe. Kotonani alkoi aiempien parempien vuosien jälkeen olla omanlaisensa helvetti, jossa kaikki vastuu jäi minulle.  En voinut edes jakaa surujani kenenkään kanssa. Olimme, silloinen ystäväni ja minä muuttaneet kesällä 2000 Helsingistä omakotitaloon Tuusulaan, jossa olin asunut jo aiemminkin, mutta ollut kahdeksan vuotta poissa. Olimme nyt lähellä lapsiani.

Uudesta elämästä maalla alkoi suurista odotuksista huolimatta tulla vähitellen vaikeata. Viiden vuoden kirjasta luin, että sairastin vanhempieni sairastumis- ja kuolinaikojen välillä ja niiden jälkeen yllättävän paljon. Olen sen unohtanut. Tosiasia on, että silloin raahauduttiin sairaana töihin ja levättiin viikonloput. Toinen osapuoli alkoi usein tehdä entistä enemmän töitä kauempana, pois kotoa, jotta voisi juoda vapaasti. Lopulta se kaikki tuli kotiinkin ja stressaannuin entisestään. Vihamielisyys ja kiusanteko olivat jokapäiväisiä. Itkuni oli jokapäiväistä. Kaikki omakotitalon työt kasaantuivat minulle. Kaiken lisäksi yritin pitää elämäni negatiiviset asiat salassa, häpesin sitä, miten minulle oli käynyt.

Alakulo- ja masennusajat lisääntyivät, en saanut nukkua tarpeeksi. Koko elämäni alkoi olla sellaista, mitä en halunnut sen olevan. Vain luonnonkauneuden seuraaminen piti minua hengissä ja siitä iloitsin. Aloittaessani uuden päiväkirjan keväällä 2004 kaikki oli jo pitkällä hajoamassa. Ilo oli kadonnut. Työ oli minulle tärkeä kiinnekohta elämään. Tosin totesin, että töissä ihmisellä on rooli, joka helpottaa. Kotona ei ole roolia vaan on täysin paljaana. Puutarhatyöt auttoivat myös jonkin verran. Olin oikeasti masentunut ja toivoton. Jätin perhejuhlia väliin.

Olisiko pitänyt puhua muille läheisille ja ystäville enemmän?  Kirjoitan kyllä puhuvani, jopa liian paljon. Tässä tulee mieleeni, että joskus myöhemmin monelle kaikki tuli lähes yllätyksenä. Toisin sanoen, on turha kuvitella, että läheiset ihmiset kuuntelevat meitä vaikeuksissamme. Ehkä kuulevat, mutta eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ja tuntea.  Sen tajusin vasta vuosia myöhemmin. Ihmiset ovat usein välinpitämättömiä läheisistään. Monilla on omia ongelmia eikä aika riitä muiden kuuntelemiseen tai ymmärtämiseen, osallistumiseen, empatiaan ja keskusteluun. Siksihän minä kirjoitan. Joskus aiemmin en edes ymmärtänyt, että oikeastaan se on ollut koko elämäni ajan selviytymiskeino. Olen tarttunut siihen lujaa varsinkin silloin, kun on ollut vaikeinta. Vuosien myötä aloin ottaa sen tavaksi ja suositella sitä kaikille muillekin.

Kirjoittaessani päiväkirjaa pohdin usein myös, miten vanhempani kokivat vanhenemisen. Hekin olivat avioliitostaan huolimatta aika yksin itsensä kanssa ja tuskin puhuivat siitä toistensa kanssa. Minä olin tuossa vaiheessa vasta noin 57-vuotias. Nyt myöhemmin olen ajatellut usein myös muita heidän elämänvaiheitaan ja vaikeuksiaan ja sitä, miten ne saattoivat vaikuttaa meihin lapsiin.

Talvikin yritti tulla 30.10.2024, mutta  meni nopeasti ohi

Nyt on marraskuun harmain aika. Olen oppinut pitämään tällaisesta ajasta. Oli täysin sattumaa, mitkä päiväkirjat osuivat käteeni muistuttamaan jostakin ajasta, josta opin paljon. Se olisi silti saanut jäädä väliin. 

Jatkan kirjoitustani pari päivää myöhemmin.

Minun oli pakko irrottautua palaamisesta tuohon aikaan ja lopettaa lukeminen. Aloin voida pahoin. Meillä itse kullakin on varmasti aika vähän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme pohtia elämämme vaiheita, melkein kuin tutkia niitä ymmärtääksemme ne. Silloin nuorempana olisi ollut enemmän kuin nyt, ainakin tuttuja, mutta vasta nyt ymmärrän, että suurimmalla osalla ihmisistä on tunnelukko, monet aiheet ovat oikeastaan kiellettyjä. Jos ystävä alkaa kertoa niistä, vastapuoli sulkeutuu ja alkaa ajatella ehkä omia asioitaan eikä pysty keskittymään toisen huoliin eikä edes kertomaan omista vastaavista ongelmistaan. Ihmisen joustavuus on koetuksella. Meitä estä myös häpeä ja se, miltä ehkä näytämme muille. Ongelmiaan paljastava ihminen on muille ongelma, rasite, joka on paras mitätöidä. Jokaisella pitäisi kai olla oma keskusteleva terapeutti!

Ihmisen on melkein pakko avautua joissakin elämäntilanteissa, kunnes paremman ajan koittaessa hän sulkeutuu. Kaikki eivät osaa koskaan avautua. Kulissien on pidettävä. Kun joku avaa omat kulissinsa, hänet jätetään helposti yksin.

Muuten, olen usein viime aikoina pakoillut läppärini avaamista. Tänään nostin sen ruokapöydälle. Aikomukseni oli kyllä aloittaa jälleen kerran täysin uusi teksti, mutta näin kävi, että jatkoin muutama päivä aiemmin aloittamaani kirjoitusta.  Oletan kammoni johtuneen monesta asiasta, joita on ehkä liittynyt juuri tähän vuodenaikaan ja aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, jotka ovat myös olleet sairauteni taustalla, ja jotka ovat aina myöhemminkin aktivoineet sen,

Vaikka pidän marraskuun pimeistä päivistä ja hiljaisuudesta, niin yritän olla eri tavoin hissukseen. Olen monta kertaa alkanut kirjoittaa terveysasioistani, mutta en sitten jatkakaan. Päätin kirjoittaa niitä vain päiväkirjaani. Olen ollut koko tämän vuoden puolikuntoinen, ensin nivelreumani aktivoiduttua. Kun nyt olen kipujen kaikottua saanut olotilani sen osalta hyväksi, niin vasen jalkani (sääri polvesta alaspäin), joka oli jäänyt sivuun isompien ongelmien taakse, alkoi oireilla. Kaaduin terveyskeskuksen edessä 4.4. mennessäni lääkärille ja venäytin jalkani.  Muistelen kirjoittaneeni siitä sen tapahduttua. Nyt hoitelen sitä kaikessa rauhassa. Lumeton marraskuu, talviunien aika ja hiljaisuus sopivat minulle hyvin.  

Tänään pihaa putsataan.

 

Aika ennen syntymääni 1

En ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka hyvin aika ennen syntymääni on dokumentoitu. Kysymys on kirjeistä, joita äitini on saanut omalta äidiltään, sisaruksiltaan ja ystäviltään. Ajatus kirjoittaa omasta elämästäni alusta saakka on ollut koko ajan mielessä. Joinakin öitä ajatus nousee päällimmäiseksi ikään kuin kehotuksena alkaa kirjoittaa siitä.

En tiedä, mitä kuvia liittäisin tähän, sillä siltä ajalta ei ole valokuvia. Tämä sumea kuva esittää sitä, miten nykyään lähestyn sitä paikkaa, missä kaikki osaltani alkoi.

 

Mutta kuten tiedätte, tuskailen joka päivä muiden tämän hetken asioiden kanssa, tekemättömät työt, pöly, roskat ja kaikki muu. Ovathan ne hyvä tekosyy siirtää asioita myöhemmäksi. Itse asiassa olen muutenkin lykännyt kirjeisiin uppoamista lukuun ottamatta muutamia kertoja, kun olen jostakin syystä kirjoittanut niistä säilyttäen kuitenkin etäisyyttä omaan itseeni. Nyt aion mennä vähän kerrallaan asioiden ytimeen.

Aloittaessani tätä tekstiä jo viikko sitten, ajattelin, että aloitan syntymästäni kuten on tapana. Olen ajan mittaan kirjoittanut paljon vanhemmistani, erityisesti sota-aikana. Joissakin teksteissäni olen maininnut ja jopa siteerannut heidän kirjeitään, joita otin kasan talteen elokuussa 1999.   

Olemme lapsina leikkineet kirjeillä, leikelleet niistä postimerkkejä ja hävittäneet kirjeiden kuoria. Siihen aikaan niitä säilytettiin vanhan aitan yläkerrassa, lutissa, siinä huoneessa, joka oli ainakin 1970-luvulla kesähuoneena. Siellä minäkin nukuin monet yöt. Sittemmin äiti oli siirtänyt kaikki kirjeet ja myös lasten kirjeet, piirustukset nk. kanalanvinttirakennukseen. Siellä kaikki tavarat lojuivat elokuun loppuun 1999 saakka, kun ko. rakennus poltettiin näyttävästi.

Blogipostaukseni ovat jo usein aiemmin kertoneet, kuinka olen ollut hyvä keräämään muistoja paperipaloista ja valokuvista. En ole koskaan ollut kiinnostunut esineistä, astioista, huonekaluista, paitsi tietenkin kirjoista.

Muistan, kuinka vanhempani olivat vihaisia, kun he kuulivat meidän lukeneen kirjeitä. Minä tunnustan syyllisyyteeni, sillä pienestä saakka, menneisyys on kiinnostanut.  Muistan hämärästi, että jokin esittämäni kysymys paljasti äidilleni, mitä olimme tehneet. Nyt kirjeet ovat aarre selvittäessäni aikaa ennen syntymääni.  Olen joskus järjestänyt kirjeet aikajärjestykseen. Paitsi tämän myllytyksen jälkeen, ne ovat taas sekaisin.

Äitini vanhin kirje on keväältä 1944. Toisin sanoen hänen aiempi kirjeenvaihtonsa jäi sodan jalkoihin. Kirjeitä oli varmasti paljon, sillä siihen aikaan kommunikointi tapahtui kirjeissä, jos ja kun asuttiin kauempana. Kirjeet olivat kuin puhelinkeskustelu, kun puhelinta ei ollut. Minäkin olen kokenut samanlaisen ajan 1950–1970-luvuilla.

Olisi aiheellista kirjoittaa kirjeet puhtaiksi, mutta siihen tarvitaan myös aikaa. Joitakin uudempia kirjeitä, lähinnä omaa kirjeenvaihtoani olen skannannut. Jäin tässä vaiheessa taas ajattelemaan tätä asiaa niin paljon, että vaikka kirjoitinkin tämän tekstin lähes valmiiksi odottamaan julkaisua, niin ajatusten paino alkoi rassata mieltäni. Aloin jopa kirjata vihkoon sekavassa järjestyksessä kirjeiden sisältöä.

Äitini elämän se vaihe, johon minä ja koko lapsuuden perheeni liittyy, alkoi keväällä 1945. Tuleva äitini oli etsinyt koko ajan sodan jälkeen paikkaa, minne asettua. Hän täytti keväällä 1945 jo 30 vuotta. Lapsuuden perhe oli hajallaan. Hänen vanhempansa asuivat Karunassa, jonne he olivat tulleet 1944 toisen kerran lähdettyään evakkoon Kuolemajärveltä. Koko aikuiseksi kasvanut sisaruskatras eli äitini lisäksi 7 henkeä oleskeli eri paikoissa maata työtä tehden tai opiskellen. Kotona eli silloisessa evakkopaikassa olivat enää nuorimmat veljet Hannu, Martti ja Yrjö. Martti s. 1933 ja Yrjö s. 1934 lähtivät jo 1944 sotalapsina Ruotsiin. Martti kirjoittelikin äidilleni aina välillä. Vanhemmat sisarukset olivat kuka missäkin, heidän polkunsa sodan jälkeen tulee kirjeistä hyvin esiin.

Perheen jäsenten äidilleni lähettämissä kirjeissä on mielettömän paljon yksityiskohtia. Yritän nyt keskittyä omaa historiaani koskettaviin asioihin. On kuitenkin mainittava, että joudun koko ajan sivupoluille, olenhan minä.

Keväällä 1945 äitini oleskeli vielä Valkealan Selänpäässä rautatieaseman lähellä ollen töissä Simo Lahden kaupassa.  Ko. kauppias piti ennen talvisotaa lyhyttavarakauppaa Koivistolla meren rannassa Möllikänniemessä olevassa kiinteistössä. Kauppiaspariskunta lähti Koivistolta talvisodan alettua. He eivät olleet karjalaisia, vaan lähtöisin Savosta. Äitini säilyttämät paperit sisältävät tiedon ja lehtileikkeitä Lahden perheen elämästä, kuolinilmoituksia. En kuitenkaan tiedä, pitivätkö he yhteyksiä sodan jälkeen. Jos heitä googlaa, joutuu yleensä minun blogisivuilleni.

Äitini Helvi oli talvisodan syttyessä ollut jo pidempään kaupassa töissä ja jäi sinne myymään tavaroita loppuun. Vasta viime hetkellä helmikuun puolenvälin jälkeen hän lähti pois merenjäätä pitkin. Tässä on linkkejä aiheeseen liittyen:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/05/aidin-jalanjaljilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/10/sukellus-kirjekasaan.html

Kirjeistä käy ilmi, että kun hän lähti pois Selänpäästä, hän meni Renkoon, missä jatkosodassa pahasti haavoittunut tuleva isäni piti maatilaa. Kirjeistä ei käy ilmi, että kumpi oli tehnyt aloitteen. Voi olla, että he ovat olleet kirjeenvaihdossa ja oletin isäni 1945 kalenteria selatessa, että äitini kävi tapaamassa isääni sotasairaalassa alkuvuodesta Helsingissä. 

Äitini kirjeiden joukossa on 3.1.1945 päivätty kirje, jossa tuleva isäni kirjoitti komealla käsialallaan "Hei Pikku-Helvi!" kertoen Helsingin Invalidiliiton sairaalasta, jonne hän muutti Hämeenlinnasta edellisen joulun aikaan. Kirje oli vastaus äitini kirjeeseen, jossa tämä oli muistellut edellistä vuodenvaihdetta vuoden 1944 alkaessa.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/02/kirjeet-ovat-aarteita.html

He olivat tutustuneet jo JR 1:n joukoissa Lempaalassa/Valkeasaaressa, missä isäni toimi ryhmänjohtajana. Suurhyökkäyksen osuttua juuri JR 1:n alueelle, joukot joutuivat perääntymään ja isäni haavoittui 17.6.1944.

Tuleva isäni oli komea nuori mies, tosin äitini myöhemmin sanoi muiden sotataipaleella olleiden kutsuneen isääni kukkopojaksi, mikä lienee kuvannut hänen luonnettaan. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin ja sotapolkua on kuvattu kirjoissakin.

Linkkejä aiheeseen liittyviin blogeihini:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/12/monenlaisia-polkuja.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/12/maailma-menee-menojaan.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/01/menneiden-muistoa-kunnioittaen.html

Joka tapauksessa äitini oli jo varhain keväällä, ehkä vapun aikaan 1945 Rengon Vehmaisten kylän Siukolassa ollen töissä isäni tilalla. Äitini kaltaista ihmistä isäni oli kuvannut alkuvuodesta lähettämässään kirjeessä.  Tuleva äitini tekikin sittemmin emännän töitä talossa, navetassa ja pellolla ja näytti olevan kovin pidetty (viittaan joihinkin myöhempiin kirjeisiin). Sitähän jatkui sitten koko hänen elämänsä ajan.

Tilallahan oli peltoja viljeltävänä, metsätöitä, lehmiä ja hevosia ja ehkä muitakin eläimiä.  Kaikki oli tietenkin hunningolla, koska ulkopuoliset olivat hoitaneet tilaa koko sodan ajan. Isäni tomera äitikin oli kuollut sodan aikana-.

Kirjeessä hän viittaa myös, että emäntä (akkakin) pitäisi etsiä, mutta kun ei ehkä ole edes siinä kunnossa, että pystyisi vekaroita tekemään. Nyt riittäisi "immeinen", joka tekee hyvää ruokaa, parsii ja paikkaa.

En pysty tarkkaan päättelemään, milloin tuleva äitini lähti auttamaan isääni, koska juuri kesän 1945 aikana ei paljon kirjeitä kirjoitettu. Oletan äitini olleen jo silloin Rengossa. Kesä ja syksyn tullen tilanne alkoi näyttää erilaiselta. Voi olla myös, että kesän kirjeet on hävitetty. 

Isännällä lienee ollut hieno emäntäehdokas tiedossa (kukahan oli?) eikä tehokasta äitiäni enää tarvittu. Äitini läheisimmän sisaren Ilman kirje 19.11.1945 Kuusankoskelta vihjaa tähän suuntaan.

”Mihinkä sinä nyt näin talven tullen lähtisit. Senkun vaan olet ja yritä teriä? isännästä kovasti kiinni. Jos sinä saat jäädä, vaikka hieno rouvakin tulisi. Varmaankaan ”hieno” ei rupea housuja sun muuta pesemään. Pitäähän herrasväki toki housunpesijän talossa.” Hän jatkaa vielä kaminan paikalleen laittamisesta yläkerrassa. Ilmeisesti äiti yöpyi yläkerrassa ja talven kylmyys olisi liikaa. Myöhemminkin Helvi oli se, joka tarttui kaikkiin käytännön töihin maatilalla. Sukuominaisuus, sanon nyt!

Lauri-veli kirjoittaa 18.12.1945, että on kutsun saatuaan tulossa Mikkelistä Vehmaisiin jouluksi ollen Hämeenlinnassa perjantaina 21. päivä. Hän toivoi äitini olevan siellä vastassa. Ilma-sisko kirjoitti myös tammikuussa 1946, että hänkin olisi voinut tulla, jos olisi saanut tiedon omasta lomastaan aiemmin. Kirjeitä on vaihdettu harvakseltaan. Mutta Aino-äidin kirjeestä huhtikuun loppupuolella 1946 voi päätellä rivien välistä, että Helvi on vasta nyt lähdössä pois ja kutsuu häntä käymään Karunaan. Niin kai sitten kävikin.

Kesäkuussa 1946 äitini sai 2.6. päivätyn kirjeen joltakin Taimilta/Toinilta. Hän kertoi olleen paikallisille yllätys, että Helvi oli lähtenyt.  Hän oli saanut äidiltäni kirjeen, mihin Taimi vastasi. Tämä huushollasi talossa ja kertoi, ettei paikkaa ollut täytetty, vaikka ihminen saattaa ollakin tiedossa. Äidin poistuminen kylästä on herättänyt puheita. Niitä hän pelkää itsekin. (huom. useiden kirjeiden kirjekuori on hävitetty).

Edellinen kirje on todella mielenkiintoinen monesta syystä, myös koska siitä ymmärsin myös joitakin herkkiä tuntemuksia tunteista, joita henkilö isässäni tarkkaili. On myös mielenkiintoista lukea, miten tarkasti ko. henkilö tarkkailee toista harvapuheista henkilöä ja tämän sielun liikkeitä. Penttiä joltakin koulukaverilta saama kahvia ja rusinoita sisältävä paketti on ilahduttanut. Hän on myös hoidellut ilmeisesti äidin istuttamia kurkuntaimia.

Hänen taitonsa puutarhanhoitajana on mainittu myös seuraavassa kirjeessä, jonka Hilkka-niminen nainen on kirjoittanut 16.6. 1946. Äidin perustama kasvimaa kasvoi jo rikkaruohoa.

Mikä on ollut tulevien vanhempieni erimielisyys, se jäänee salaisuudeksi.  Tuntien molemmat, voin kuvitella syitä. Tuleva äitini lähti ja palasi oikeaan aikaan. Äitini oli kirjoittanut Hilkalle palaavansa kylään juhannukseksi. Tulevien vanhempieni kohtaaminen oli myrskyisä, koska sen seurauksena minä melko varmasti lähdin alulle. Olin alusta alkaen poika, mutta siitä kerron seuraavalla kerralla.

Tämä kuvakaappaus Google mapsistä on tehty marraskuussa 2020. Se kertoo kertomusta koskaan loppumattomasta kaipuusta lapsuuden kotipaikalle, jossa tunsin kaikki kohdat perinpohjin.

 P.S. "Juhannuspäivää on Suomessa vietetty vuodesta 1955 alkaen kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina ja juhannusaattoa sitä edeltävänä perjantaina. Keskiajalta asti juhannusta oli vietetty Johannes Kastajan syntymäjuhlana 24.6., siitä juhla sai aikanaan suomenkielisen nimensäkin. "lainaus netistä.