Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.