Vaihtelevaa olotilaa ja säätä

 19.2.2025 keskiviikko

Taidan aloittaa uuden postauksen. En ole saanut suunnittelemiani sukututkimukseen liittyviä kirjoituksiani valmiiksi. Kun aloitan ja joudun menemään myös Sukujutut-ohjelmaan kaivelemaan tietoja ja lisäksi vielä tarkistamaan jotakin, saatan yllättäen saada eteeni jotakin, joka vaikuttaa johonkin kirjoitukseeni ja selittää aiemmin epäselväksi jäänyttä kohtaa.  Etenemiseni on hidasta. Hitaudella vaalin myös parantunutta olotilaani. En tapani mukaan revi itsestäni liikaa tehoja kaikkeen.

Viime vuonna tähän aikaan...

Koti kaipaa siivousta, mutten jaksa tehdä kerralla suursiivousta vaan hoidan jaksaessani pienen alueen. Aurinko paistaa tänään ja tuo pöly- ja kissankarvapallot näkyviin. Kasvien lehdet ovat pölyisiä. Olisi aika siirtää osa niistä odottaviin uusiin ruukkuihin, mutta ensin pitää hakea uutta multaa. No jaa, on ihan turha luetella tässä kaikkea, mitä pitäisi tehdä.

Tilasin juuri ajan labraan verikokeeseen. Olen laiminlyönyt labrassa käynnin useiden tekosyiden takia. Inhoan koko Hyrylän keskustaa kaiken maailman rakennusprojektien takia. Käyn kokeissa 3–4 kuukauden välein käyttämieni reumalääkkeiden takia. Viimeksi kävin elokuussa. 

Viime viikonlopun vietin lapsenlapseni kanssa. Odotan aina yhdessäoloamme, mutta loppujen lopuksi olen hirveän väsynyt. Hän täytti viime sunnuntaina 13 vuotta, mutta ei ole varsinaisesti vielä murrosiässä kuten kuulemma jotkut hänen luokkatovereistaan. Hänen kanssaan viettämäni aika on aina värikästä, on ollut hänen vauva-ajoistaan saakka. Haimme lauantaina seuraamme myös ystäväni, joka asui kanssani aikoinaan jonkin aikaa ja oli silloinkin mukana retkillämme. Kävimme yhdessä syömässä ja lahjaostoksilla. Suoraan sanoen olin monta kertaa hermoromahduksen partaalla lapsenlapseni ostosten takia. Nyt tätä kirjoittaessani hän ja hänen perheensä ovat hiihtolomalla.

 

20.2.2025 torstai

Jouduin läppärin avattuani aikaan viisi vuotta sitten. Se johdatti minut lopulta 15.3.2020 julkaisemaani blogipostaukseen, jota luin kuin vierasta kirjaa. Tässä linkki ko. tekstiin. Oikeastaan voisimme palata myös vaikkapa 1930-lukuun. Alkoi kylmätä. Virukset, bakteerit, sairaudet ja sota. Kaikesta selviydymme. Totuuden kääntäminen valheeksi ja valheen totuudeksi. Se on myös osa tätä aikaa. Me maailmassa emme jaa aina yhteisiä arvoja. Ensin maailma avautuu, mutta sulkeutuuko se sitten, kukin valtio omien arvojensa mukaan ja sota kaikkien välillä. Enpä taida ajatella pidemmälle. Kotimaan ristiriidat ja erilliset arvot tuntuvat nyt pieniltä, mutta…

Paluu menneeseen herättää ilman muuta ajatuksia. 2019–2020 aikana nivelreumani oli myös aktivoitunut, kuten 2023–2024. Koin edellisellä kerralla stressiä kyläkirjaan kirjoittamieni artikkelien vuoksi, nyt myöhemmin sukukirja aiheutti niitä. Tosin ne eivät ole olleet ainoita syitä. Olen setvinyt kaikkia niitä jo mahdottoman paljon, että haluan oikeastaan aloittaa tyhjältä pöydältä. Se ei ole tietenkään mahdollista.

“Joka ei muista menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sitä”, totesi espanjalainen filosofi George Santayana. Luin sen sähköpostilla tulleesta Antikvaarin historiallisten kirjojen mainoksesta. Ja sellaisia kirjoja siellä olikin. Tuli ikävä lukemista ja selkäni takana minua tuijottavia kirjoja ja suunnitelmiani päästä niistä eroon. Sekin projekti on pahasti kesken. Samoin lukemiseni on viimeisten kuukausien aikana kärsinyt vakavia häiriöitä. Luen lähinnä lyhyitä otteita, en kokonaisia kirjoja. Minulla ei ole aikaa. Enkä ole aikoihin jaksanut tehdä mitään ylimääräistä.

21.2.2025 perjantai

Ennen kuin aloitan muut jutut, kirjoitan tänne pienen päivityksen. Joka päivä minua odottaa joitakin suunnittelemiani tehtäviä, tänäänkin. Mutta silti aina sotken asioita ja teen jotakin muuta ennen, välillä tai jälkeen, kuitenkin ennen kuin väsähdän. Olen sanonut itselleni, että tässä tilanteessa, oletettavan toipumisen alussa, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa. Koska asun yksin eikä minulla ole paljon velvoitteita muiden taholta, niin usein onnistunkin.

Joskus täällä kotona katsoessani ympärilleni, pieni epätoivo valtaa minut. Olin aina ennenkin vuosia sitten näkemässä ympärilläni töitä ja töitä. Kirjojen, paperien, kynien kaaos muistuttaa minua silti aina omasta mielenkiintoisesta elämästäni, josta riittäisi sekä minulle että monille muille paljon tutkittavaa. Sanon siitäkin huolimatta, että tuskin elämäni sellaisenaan on kovin mielenkiintoinen muille kuin itselleni. Joskus tunnen sen niin jännittäväksi, että menetän osan yöunista miettiessäni, mitä kaikkea voisin vielä tehdä ottaen rajoitukseni huomioon.

Viime yön nukuin todella huonosti ja heräsin muuten säännöllisen elämäni takia normaaliin aikaan. Jäseneni eli käsivarteni ja jalkani olivat väsyneet ja arat, mutta mieli pirteä. Olen jo siirtänyt perusteellisempaa siivoamista pitkään. Päätinkin nyt jakaa siivoamisen usealle päivälle. Tänään imuroin aamulla kylpyhuoneen ja veskit ja eteisen. Usein aiemmin olen revennyt imuroimaan kaikki huoneet ja pyyhkimään lattiat ja tasot. Hyvä minä! 

13.2.2025

Tosin on hassua kirjoittaa näistä jutuista tänne, mutta kun kirjoitan postausta, jätän päiväkirjani vähemmälle.  Olen myös yllättynyt, kuinka vähälle olen aiemmin kuin viimeisimmän vuoden aikana jättänyt sairauteni aiheuttamien ongelmien kuvaamisen. Ikään kuin olisin hävennyt niitä. Tämä tuli mieleen katsellessani kirjoittavaa oikeaa kättäni, etten edes oikein muista, milloin sormet alkoivat vääntyä. Se tapahtui joskus talven 2022 ja kevään 2023 välissä.  Kesäkuussa 2023 harjoittelin päiväkirjaani vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olin ajatellut, että olin loukannut oikean käteni kaatuessani. Olin niin naiivi, etten tajunnut, että kädessäni oli niveltulehdus, jonka seurauksena keski- ja nimetön jäivät vinoon. Loppujen lopuksi niveltulehdus levisi laajemmalle, molempiin käsivarsiin ja myös vasempaan käteen. Vasen nilkka oli oireillut jo vuosia. Jouduin siis sairauden pahenemisvaiheeseen ja sen takia otin keväällä 2024 yhteyttä lääkäriin. Projekti on ollut pitkä ja se on opettanut minulle, että minun on ymmärrettävä jatkossa, että pahenemista voi tapahtua yllättäen ja samalla hitaasti. Ja toipuminen on kaksin verroin hitaampaa.

Iloitsen siitä, että muuten tämä talvi ei ole ollut pahimmasta päästä ja nyt näyttää siltä, että lauha sää ottaa ylivallan.

23.2.2025 sunnuntai

Tämän tekstin loppuun vieminen näyttää jälleen kerran kivuliaalta. Odottamatta perjantai olikin loppupäivästä aika huono. Johtuiko se siitä, että olin siivonnut aamulla osan asunnosta. Koko vartaloni ja jäseneni kipeytyivät ja ikävää olotilaa jatkui sitten tähän päivään saakka. Piti oikein kunnolla levätä. On totta, että nykyään seuraan itseäni tarkemmin kuin aiemmin, koska toiveena on päätyä reumani suhteen pysyvästi parempaan olotilaan. Tänä aamuna oli kuitenkin otettava 1 kpl Burana 400. Koko viikon aikana en ole ottanut särkylääkettä aiemmin kuin yhtenä päivänä.  Tänään oli myös viikottainen Trexan-pistospäivä. 

 

Helppoahan ei ole ollut vuosiin, mutta olen sanonut aiemminkin, että katson aina ohitse enkä sitten jälkikäteen muistele niitä vaikeampia hetkiä. Saan silti kaikki tehtäväni hoidettua.

Loppuun saakka on pysyttävä henkisesti liikkeessä silloinkin, kun ei pysty enää juoksemaan. Terveisiä ja loistavia helmikuun loppupäiviä kaikille lukijoilleni!

Onnellisuus on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan. 

enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta

Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.

Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.

Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.

mutta en selittele sen enempää

Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.

Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.

Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.

Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.

Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.

Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.

Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.

Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.

Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.

Olin myöhemminkin erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja, lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.

Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.

20.3.2024

Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin.  Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.

Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.

Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.

Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.

Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.

Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.

 

Menneen elämän jäljet kulkevat mukana

 

Takana on useita huonosti nukuttuja öitä, useita heräämisiä ja välillä paljon unennäköjä. Huono nukkuminen painaa seuraavan päivän silmissä, vaikka muuten se ei vaikuta päivän kulkuun. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ja olen aina valmis myös ylimääräisiin juttuihin. Tämä marraskuun aika on kestettävä puskien vasten sadetta ja pimeyttä. Lisävärinä tai esteenä on edelleen tietenkin korona, vaikkei se meitä kaikkia kosketa kovin läheltä. 

 

Vanha ihminen on vaikeuksista huolimatta hyvin kestävä, mutta toisaalta myös hyvin hauras. Jokaisen on hyvä ajatella vahvuuksiaan ja heikkouksiaan sen sijaan, että tyytyy pelkästään positiivisiin asioihin. Kannattaa miettiä vaihtoehtoja, vaikkeivat ne olekaan aina ajankohtaisia. Keskustelin ikätoverini kanssa aiheesta, joka koskettaa monia meistä. Se sattui myös olemaan meille ajankohtainen. Miksi avun pyytäminen toisilta ihmisiltä on niin hirveän vaikeaa? Monilla ihmisillä on nykyään hyvin pienet turvajoukot ympärillään. Näiden valmiudet tukea ja antaa käytännön apua, ovat todella pienet johtuen ajan puutteesta, mutta myös osaamisesta. No jaa, en kuitenkaan jatka enempää tästä aiheesta, olkoon sitten kuinka ajankohtainen, myös minulle.

 

Kaikkein mieluiten jatkan menneisyydessä kulkemista, sekä muiden menneisyydessä että omassani, vaikken sinne kaipaakaan enkä sitä ihannoi. Mieluiten edelleen kuten joskus nuorena matkaisin hamaan tulevaisuuteen jatkamaan elämääni siellä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista vaan kaikkien ihmisten tavoin olen eräänlaisena vankina omassa ruumiissani. Henki ja mieli saavat silti lentää mielin määrin.

On tavallaan aika jännittävää, että mieleen tulee päivittäin mitä pienimpiä yksityiskohtia omasta elämästä. Niitä tulee niin paljon, että on lähes mahdoton lähteä kaikkien mieleenjohtumien perään tekemään tutkimusta omasta elämästään. Tässä kohdin haluan taas kerran muistuttaa kaikkia, jotka sattuvat lukemaan blogejani, ottamaan vakavasti oman elämänsä yksityiskohdat ja mietiskelemään niitä. Se kannattaa, silloin jatkossa on helpompi palata niihin, ajatella ja niitä ja ymmärtää, miten ne ovat vaikuttaneet meihin itseemme ja lähiympäristöön.  Jossakin on tulevaisuuden juuret, mutta emme ole kaikkiin tapahtuneisiin asioihin syyllisiä eikä meidän kannata koskaan katua omaa elämäämme.

 

Ehkä kohtalomme on päätetty jo hedelmöitymisen hetkellä! Mielenkiintoinen mielleyhtymä. Oikeastaan se liittyy myös siihen, miten sukupolvesta toiseen ihminen kuljettaa aiempien sukupolvien kokemuksia mukanaan. Ihmisellä on vapaus käsitellä niitä, mutta useimmat eivät edes halua vaan antavat niiden siirtyä seuraavalle sukupolvelle. 

Minun sukupolvellani on erityisen suuri taakka, kun ajattelemme vanhempiemme nuoruuden kokemuksia, sotia ja kotien jättämisiä ja kaikkia niihin liittyviä raskaita asioita.  Useimmat sanovat kyllä olevansa sinut näiden traumakokemusten kanssa, mutta jos tarkastelemme asiaa syvemmälti, asia ei ole niin. On monia erilaisia tapoja peittää asia, leikinlasku, sarkasmi, vähättely, mitkä kaikki ovat poispäin katsomista. Olen huomannut olevani aika tarkkanäköinen näiden asioiden huomaamisessa, koska itse käsittelen traumaa koko ajan. Vanhempieni sotakokemuksiin ja meille lapsille siirtämiin asioihin, apunani on ollut niiden tarkastelu usein jopa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Olen sittemmin kytkenyt mukaan myös edeltävät sukupolvet. Ikävä on, etten pysty jakamaan näitä asioita oman perheeni kanssa. Se tarkoittaa, että trauma siirtyy eteenpäin huolimatta omasta käsittelystäni. Olen kykenemätön siirtämään asiaa eteenpäin osittain myös siksi, että kukaan ei ole kiinnostunut avaamaan asioita kanssani.

  

Siksi perintöni sisältyvät blogikirjoituksiini ja haaveenani olevaan vielä keskeneräiseen kirjaan. Näitä kirjoittaessani olen ymmärtänyt, kuinka isosta asiasta on kysymys. Minun olisi pitänyt aloittaa paljon aikaisemmin. Aina tulee väliin kaikkea muuta.

Marraskuun päivät kuluvat harmaina. Kummallisen paljon on tehtävää myös tähän aikaan vuodesta. Nukuin kaikki viikon yöt huonosti. Kesken kaiken tajusin, että ehkä kuu vaikutti, kun eräänä aamuyön tuntina heräsin siihen, että kuu paistoi makuuhuoneen verhon välistä suoraan kasvoihini.  Asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista en ollut muuhun aikaan päässyt näkemään täysikuun kauneutta.

 

Sää lienee juuri nyt myös vaihtumassa, kun pitkän hyvän kauden jälkeen, oikean puolen jalkani, nilkkani ja oikea käteni ovat alkaneet kipuilla. Parina aamuna olen ollut melkein raajarikko. Onneksi saan avun ottamalla Burana-tabletin. Reumani yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen huolimatta siitä, että tänä syksynä sen alkamisesta on tullut täyteen 10 vuotta. Aina välillä unohdan asian viikoiksi, kunnes sitten kesken kaiken tulee muistutus. Kehon muisti on aktivoitunut jostakin syystä tai syistä.

 

Oli pakko kaivaa päiväkirjani syksyltä 2011, jolloin salaperäiset oireeni alkoivat. Marraskuu oli vaikeata aikaa.  Kävin terveyskeskuksessa, mutta en saanut apua vaivoihini, en vielä ennen kuin vasta myöhään seuraavana keväänä.  Silloin syksyllä olin yleensä aamuisin paremmassa kunnossa, ehkä siksi, että otin särkylääkettä iltaisin. Nythän en koskaan ota iltaisin särkylääkkeitä.  Pähkäilin vaihdettujen auton kesärenkaiden kanssa (19.11.2011), joita en pystynyt nostamaan peräosasta autotalliin. Oli vaikeata saada tai edes pyytää apua siihen.

Kuljin koko ajan harrastuksissani ja opiskeluissani. Näin jälkikäteen ajateltuna, olin silloin vielä todella luottavainen, että kaikki kivut olkapäissäni, käsivarsissani ja käsissäni olivat ohimeneviä. Niistähän kaikki alkoi. Marraskuun lopussa kirjoitin, että tyttäreni perheen kissa Muru oli ollut luonani jo kolmisen viikkoa. Hän joutui muualle hoitoon, kun oli avannut kotonaan vesihanan, tyhjentänyt kaivon ja rikkonut sen pumpun.

 

Ettei vain edellinen blogipostaukseni aktivoinut tunnemuistiani?  Tai tapahtuiko aktivointi perheessä tapahtuneiden ongelmien takia?  Ovatko posttraumaattisina koetut asiat vaikuttavampia kuin uskommekaan. Vaikuttaako ikä vanhojen traumaperäisten asioiden vahvistumiseen ja johdattaa kehon kautta tuntemaan niitä uudelleen. Onko tarkoitus johtaa toimintaan? Tietenkin kysyn niin, koska olen toiminnan ihminen, jonka motto on ollut ”teot ratkaisevat”. Nivelreuma on itsessään jo autoimmuunisairaus, jonka syntyyn saattaa vaikuttaa koettu trauma, stressi, ahdistus. Omassa tapauksessani liitin sen syntyyn aikanaan tärkeimpänä ahdistuksen parisuhteessani kokemistani asioista.

Jo varhain 2000-luvulla olin erityisen kiinnostunut kehon muistista, kun epäilin, että vanhempieni sotamuistot olivat aktivoituneet minussa pikkulapsena suojautuessani menemällä kyyryyn kotini yli lentäneiden lentokoneiden takia. Entä nuoruudessa kotipihalla syntyneet ajatukset menneisyyden haamujen ilmestyessä?  Olin silloin myös jo kuullut epigenetiikasta. Nyt kehon muistista kirjoitetaan ja puhutaan koko ajan. Sitä hoidetaan lääketieteen avulla. En ole ehtinyt millään lukea kaikkea siitä kirjoitettua, mutta huomaan, kuinka aihe on pinnalla erityisesti, kun puhutaan katastrofeista, sodista ja muista isoista kriiseistä ja niiden vaikutuksesta ihmisen psyykeen. Katso täältä Duodecimin Käypä hoitosuositusten kautta.

 

Kirjoitin 28.11.2011 aiheesta enemmän. Olin huomannut, kuinka olkavarteni olivat iltaisin erityisen kipeät tehtyäni päivän mittaan pakollisia töitä. Kaupassa käynti oli vaikeaa, koska en pystynyt oikein kantamaan tavaroita.  Autolla ajaminen vaikeutui, myöhemmin keväällä vielä entisestään, jalkojen kipeydyttyä. Opin menemään asioissa sieltä, missä aita oli matalalla. Joulukuussa ystäväni sanoi, etten saisi edes kirjoittaa. Häneltä sateli koko ajan kaikenlaisia ohjeita.

Aloin miettiä, etten tiedä edesmenneiden sukulaisteni, en edes isäni ja äitini kehonsa kautta kokemia asioita. Ennen vanhaan ihmiset kärsivät vaivoistaan eivätkä puhuneet. Minä taas etsin vaivoihini koko ajan syytä. Keskustelin puhelimessa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme aiemmin keskustelleet DNA:sta ja sen muuttumisesta. Hänellä oli samanlaisia ongelmia kuin minulla. Hän käveli parhaillaan kepin kanssa jalkakipujen takia. Se ei ollut hänelle siihen aikaan ollenkaan normaalia. Kysyin, että käymmekö parhaillaan läpi jotakin menneen elämän traumaa. 

 

Entä jos todella perimme vielä enemmän kuin uskommekaan edellisiltä sukupolvilta? Täällä pintatietoa epigenetiikasta ja täällä lisää.  En millään ehdi perehtyä näihin asioihin syvemmälti, jotta voisin kirjoittaa enemmän. Olen erityisen onnellinen siitä, että tutkimusta tehdään paljon ja että olen itse jo varhain sisäistänyt asian.

Kovin moni asia oikeastaan aktivoituu tähän aikaan vuodesta. Siitä tulisi pitkä luettelo.

 

 

 

Äidin jalanjäljillä

Tällaisina kauniina toukokuun aamuina monta suunnitelmaa käy pientä taistelua mielessäni. Lähiympäristön raikas vihreys, aurinko, varjot ja lämpö houkuttelevat ulos. Menenkin sinne kävelylle, kunhan saan muut suunnitelmat etenemään. Miten kerrostaloasuntoon kerääntyy niin paljon pölyä ja roskia, enemmän kuin aikanaan maan tasalla olevaan omakotitaloon?

Aloitin siivouksen, joka minulla kestää useita päiviä ja joskus viikon, koska keksin aina välillä lisää asioita. Tämä kirjoittaminen on myös sitä. Kaikki toiminta, vaikkapa pelkkä siivoaminen, järjestely, pyykin pesu, roskien ulos vienti saavat aikaan yleisen inspiraation kaikkeen muuhun. Samanhan tekee myös luonnossa kuljeskelu, valokuvaus, lukeminen, keskustelut.  

Perjantaina lähtiessäni ystävän kanssa syömään ja kauppa-asioille, olisin mielelläni aloittanut uuden blogin. Kun palasin usean tunnin jälkeen kotiin, en enää jaksanut paljon mitään. Vanha väsähtää nopeammin. Ajattelin kirjoittaa taas postikorteista. Postikortteja maailmalta- otsikon olin jo käyttänyt, entä ”Postikortteja Euroopasta”. Kirjoitin sen työvihkooni.  Olen kahden vaiheilla, jatkanko nyt siitä aiheesta tai sukellanko johonkin toiseen teemaan.  

Eräät tärkeät aiheet, jotka pyörivät mielessäni nyt saavat vielä odottaa. Sain viikolla siirrettyä matkavalokuvat ulkoiselle asemalle, mutta en ole tutkinut niitä vielä sen tarkemmin. Niitä on kyllä taas tuhottoman paljon.  Rakas lukijani, saatat ajatella, että mitä vanha akka taas hörisee. Kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, kaikkea ei tarvitse käsitellä.  Joku toinen ajattelee, että voisin jo käsitellä ja kirjoittaa asioista, jotka ovat odottaneet jo kauan, enemmän kuin kauan käsittelyäni. Kuten äitini sota-aika 1939- 1944, jota olen aina välillä selvittänyt.

Asia tuli nimittäin taas kouriintuntuvaksi, kun teimme viikolla Helsingin Kuolemajärvikerhon perinteisen kevätretken Lottamuseolle Tuusulan rantatien varressa. Selailin museon eräällä pöydällä olevia kirjoja. Eräs oli matrikkeli, jossa oli eteläisen Suomen lottia. Löysin sieltä äitini etelä-Hämeen osiosta. Jos hän oli antanut tiedot itse kuten varmaan oli, niin hänet oli kirjattu väärin etunimen osalta. Muut tiedot pitivät paikkansa. Helvi Tyynestä oli tullut Tyyne Helvi. Vaikken aikanaan saanut Kansallisarkistosta/sotamuseosta mitään tietoja äitini lotta-ajoista, se johtunee monesta asiasta. Talvisodan aikana hän kuului Koiviston alueen lottiin.  Olen ostanut kirjamessujen antikvariaatti-osastolta joskus kirjan ”Neljännesvuosisata lottatyötä Koivistolla”. Maire ja Toivo Sainion laatiman kirjan on Koivikko-säätiö julkaissut 1985. 

Äidin Lotta Svärd järjestön lottakortin mukaan hän on liittynyt järjestöön 1939. Koiviston lottatyöstä kertovassa kirjasessa ei ole paljon, mikä yhdistäisi äitini Koiviston kauppalaan. 

Talvisodan jälkeen hänelle on Lotta Svärd Koivisto puheenjohtaja Alma Klemolan ja sihteeri Toini Vauhkosen allekirjoituksin annettu Haminassa 17.5.1944 todistus, jossa todetaan, että Helvi Sirkiä  Viipurin piirin Koiviston paikallisosastosta on toiminut sota-aikana koelottana 25.11.39 – 20.3.40 sekä edelleen lottatehtävissä muonituslottana Koivistolla ja Säkkijärvellä. Työnsä hän tietämämme mukaan tehnyt velvollisuudentuntoisesti vaikeissakin olosuhteissa.

Myöhemmin hänelle on myönnetty Koiviston risti, josta on olemassa sekä risti että myöntötodistus. Koiviston risti annettiin niiden maa-, meri- ja ilmarintamalla suoritettujen taisteluitten muistoksi, joilla Koiviston alalohko suojasi ja tuki Kannaksen Armeijan oikeaa sivustaa talvisodassa. Mainitsemani kirjanen perustuu pitkälti pöytäkirjoihin ja muisteluihin ja on loppujen lopuksi osaltaan vain fiktiota kuten on sanottu kaikkien ihmisten muistelmien olevan. Niin myös kaikki, mitä kirjoitan. Kaikki pienen ihmisen elämän kokemukset, pelkkaa fiktiota. Kirjan kertomus lottien siirrosta Koivistolta Säkkijärvelle poikkeaa äitini kertomuksesta sikäli, että sen mukaan kaikki Koiviston lotat siirtyivät pitkin merenjäätä 16.-18.2.1940 yöaikaan, koska ilmatoiminta oli vilkasta.  Erään lotan kertomuksen mukaan kaikille lotille ei muistettu kertoa siirtymiskäskystä. Hän ja eräs toinen olivat Alvatissa majapaikassa, kun vihollinen nousi 22.2.1940 maihin saaren rannassa, oli pakko lähteä ilman lähtökäskyä hiihtämään kohti Säkkijärveä. Äitini kuului siis myös noihin lottiin, joille oli unohdettu kertoa asiasta. Hänkin mainitsi, että he näkivät Alvatista käsin, kuinka venäläiset olivat jo tulleet Koivistolle.  Kirjoitin aiheesta äitini muistelmiin perustuen blogin otsikolla ”Viestejä menneisyydestä”. Blogin pääset lukemaan tästä, luettuasi voit palata nuolinäppäimellä. Poikkeavaa kirjasen tietoihin on se, että äiti puhui linja-autosta, jolla lotat vietiin Säkkijärvelle. Kaikissa tarinoissa kerrotaan hevoskyydistä tai hiihtämisestä jäätä pitkin. Mielenkiintoista on myös, että kirjasessa  tuota aikaa muistelee myös Irja Ratia s. Lahti. Äiti tunsi hänet hyvin, sillä hän oli Koiviston Möllikänniemessä sijaitsevan tekstiilikaupan kauppiaan Simo Lahden tytär. Äitini oli töissä ko. kaupassa asuen myös samassa talossa. Kauppiaan lähtiessä evakkoon, äitini jäi myymään kaupan tavaroita loppuun. Irjasta ja tämän kirjasen muistelussa mainitsemasta ”väntrikistä” eli Yrjö Ratiasta, äitini kyllä kertoi.  Irja toimi iv-lottana. Hän kertoo, että hänen yksikkönsä kuljetettiin pikkuautoilla Säkkijärvelle odottamaan pääjoukkoa, joka taivalsi pitkin meren jäätä.  Äiti ei ollut käsittääkseni sodan jälkeen enää tekemisissä Ratioiden kanssa. Yrjö Ratian vanhempi veli oli muuten Armi Ratian mies Viljo Ratia. Sen olen myöhemmin oivaltanut, siitä emme äitini kanssa keskustelleet.    Äitini jälkeensä jättämistä papereista löydän myös lehtileikkeitä em. henkilöistä mm. kuolinilmoitukset. Huhtikuussa Helsingin Kuolemajärvi-kerho sai vieraakseen mm. Koivisto-taustaisen Esko Kaukiaisen, joka on toiminut Finnairin lentäjänä. Hän oli lähtenyt lapsena kaksi kertaa evakkoon Koiviston Rautaselta. Hän mainitsi, että venäläiset ovat yrittäneet päästä hänestä eroon kolme kertaa. Kolmas kerta oli vuonna 1987, jolloin hän saattoi lentokoneesta seurata ohjuksen lähestymistä ja alas ampumista. Voit lukea tapauksesta Wikipediasta Finnairin lento 915, johon pääset tästä linkistä. Kirjoista selvisi lopulta se tarkka paikka, missä Simo Lahden tekstiilikauppa ja asunto sijaitsivat. Vieressä oli Lahden kutomo. Molemmat rakennukset sijaitsivat Koiviston kirkolta etelän suuntaan tultaessa ennen Koiviston satamaa suunnilleen niillä main, josta käännyttiin Koiviston rautatieasemalle johtavalle tielle. Wikipedia kertoo, että ”Koiviston kauppalan alueella Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka, joka mainitaan ensimmäisen kerran jo 1268 Berjozovskoje-nimellä. Sataman paikka on ihanteellinen. Mantereen edustan saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään ja sinne johti 9 m syvä väylä.” Jatkosodassa äiti liittyi Suur-Saimaan piirin Lemin paikallisosaston muonitusjaostoon maaliskuussa 1942. Siitä on olemassa jäsenkortti, josta valokuva on irrotettu. Ehkä sitä on tarvittu tuohon matrikkeliin, jota selailin Lottamuseossa. Siinä nimittäin oli äidistä valokuva, jota en ole aiemmin nähnyt. Lemille äitini kutsuttiin, kun Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin ennen jatkosotaa. Siitä on olemassa todistus. Rintamapalvelustunnushakemukseen on kirjattu, että hänen työsopimuksensa on tehty 15.6.1940.  Vuosiluvun pitänee olla 1941 tai voihan se olla jo 1940. Tuolloin hänet palkattiin Porin prikaatin kantahenkilökuntaan.  Puolustusvoimat maksoi äidilleni palkkaa. Hän on säilyttänyt palkanpidätystodistuksia vuodelta 1943- 1944. Niissä maksajana on Puolustusvoimat 2710. Numero viittaa Jalkaväkirykmentti 1:een. Todistuksissa on aluksi mainittu Lemi kuntana, jolle hän on verovelvollinen, sitten se muuttuu Koivistoksi. Kuukausipalkka on 1500 markkaa ja viimeisessä maaliskuun palkassa se on 1875 markkaa. Summa on 2018 arvoon muutettuna noin 341 euroa. Tuosta 1875 markasta pidätettiin 19 markkaa palkansaajalta ja työnantajan osuus oli 19 markkaa eli yhteensä 38 markkaa. Hänen rintamapalvelustunnushakemukseensa on kirjattu, että hän työskenteli kesällä 1944 vielä kenttäsairaaloissa (Halila ja Karisalmi). Heinäkuussa 1944 hän jatkoi postikonttorissa 2946 aina 17.11.1944 asti, jonka jälkeen vielä muonitustehtävissä/ Korkeakoski-Hamina aina joulun alle 1944. Kunnioitettava ura lottatehtävissä. Onkohan lottapuku vielä tallella vanhan kodin aitan lutissa? Itse asiassa minulla on nyt kaikki tiedot kirjoittaakseni hänestä Lottagalleriaan. Pääset sinne tästä linkistä. Minun kirjoitukseni ei ole vielä siellä. Niin nopea en ole. Nopeus on yliarvostettua, taisin arvostaa sitä aiemmin, mutta en enää. Vanhemmiten askeleet saattavat lyhentyä ja käynti hidastua. Syystä tai toisesta. Aloitin kirjoittaa tätä jo muutama päivä sitten. Vasta tänä aamuna sain lattiat imuroitua ja pyyhittyä. Se kaikki sujui loppujen lopuksi tunnissa välillä 8-9. Rojahdin sohvalle hikisenä, jotta tasaantuisin hetkisen, koska olin pian menossa terveyskeskukseen tapaamaan yhteyshenkilöäni.   Yöllä oli satanut ja ilma oli ihastuttavan raikasta ja tuoksuvaa. Vaikka siivosin vauhdilla, kävelin Hyrylän terveyskeskukseen oikein hitaasti. Odottaessani tapasin tyttäreni lyhyesti, sillä hän työskentelee samassa talossa. Ja eipä ole minulla koskaan ollut niin positiivista tapaamista yhteyshenkilön kautta. Meillä Keski-Uudenmaan Sotessa on toiminta vain parantunut. Oma yhteyshenkilö on hieno asia. Samalla kertaa tulevat kaikki asiat hoidettua ja vietyä johonkin vaiheeseen. Kuten olen ennenkin maininnut, jaan Facebookissa blogejani uudelleen luettavaksi. Luen ne itse ennen jakamista. Joskus saatan tehdä korjauksen, varsinkin, jos linkki ei toimi enää. Ne ovat minullekin aina kuin uusia. Huomaan, että on erityisen ”terveellistä” lukea niitä, koska olen kirjannut niihin myös tuntemuksiani ja jaksamistani. Keskitymme eläessämme yleensä kuluvaan hetkeen, joten olemme jo unohtaneet, mitä ajattelimme vuosi-kaksi sitten. Ja miltä meistä tuntui. Terveyskin saattaa rapistua miltei huomaamatta. Terveydenhoitajan kanssa tuli puheeksi päiväkirjan pitäminen, jos jokin terveysasia huolestuttaa. Siitä tuli mieleeni, että ehkä olisi hyvä kirjoittaa uusi postaus blogiini ”Näin selviän nivelreumasta”, jonne pääset tästä linkistä.  Viimeksi kirjoitin sinne kesäkuussa 2016 eli pian kolme vuotta sitten. Tässä välillä on elämässä ollut sen verran turbulenssia, etten ole paljon ehtinyt kiinnittää huomiota kaikkeen, mutta tänä keväänä olen alkanut ajatella, että ehkä pitää. Muuten, tuota nivelreumablogiani on luettu vuosien mittaan tuhottoman paljon. Siitä huolimatta sinnekään ei ole tullut paljon kommentteja.  Oikeastaan aivan hyvä, en edes osaa vastata kommentteihin. Onhan niin, että emme halua, että sairautemme ja vaivamme värittävät meitä liikaa. Espanjan matkalla selvisin pitkistä päivistä oikein hyvin. Otin aamulla yhden Burana 600:n ja se auttoi koko päivän, vaikka kulkuni oli hitaampaa kuin muiden. Ja sekös rassasi minua. Jalkani ovat viimeisimmän vuoden aikana kipeytyneet kovasti, lähes huomaamatta. Kipu tuntuu liikkuessa, rappuja kulkiessa, mutta niitä ei särje. Se ei kuulemma johdu nivelreumasta vaan kappas vaan, nyt alkaa nivelrikko iskeä minuunkin. Ehkä. Nivelreumani kun sanottiin aikanaan myös olevan nivelrikkoa! Siitähän äitini kärsi myös vanhoilla päivillään, mutta köpötteli vauhdilla kuolemaansa asti 88-vuotiaana. Nivelrikosta kärsii moni muukin, sillä se on maailman yleisin nivelsairaus. Keinoniveliä on nuoremmillakin. Mutta onko siis viimeistä sanaa vielä sanottu? Geeneissämme kulkee erilaisia tekijöitä, joista osa vaikuttaa terveyteen. Kuljin tässä kirjoituksessa äitini jalanjäljillä sodassa, mutta myös mahdollisesti geneettisesti. Nivelreumankin sanotaan olevan periytyvä, mutta en ole omassa lähisuvussani tavannut ketään, joka olisi sairastunut siihen. Nivelrikkoa lienee monella. Mikä altistaa meidät sairastumaan, se on sitten toinen juttu. Tässä linkki nivelrikon infopakettiin. Pitää minunkin tutustua.