Hiljainen aamupäivä. Ajattelin aloittaa uuden blogikirjoituksen, jota en tietenkään saa valmiiksi tänään. Tämä tulee jälleen olemaan sekavaa tarinaa tavallisesta elämästäni, arkipäivästäni. Kirjoitin eilen valmiiksi erään lehtikirjoitukseni ja pian vuorossa ovat toivottavasti artikkelini sukukirjaan.
enemmän kuin teksti niin kuvien takana on onnellisuutta
Viime sunnuntaina maa oli jälleen peittynyt lumeen, eikä pakkasilma ole edesauttanut lumen sulamista pois. Talon parkkipaikalla oleva autoni on edelleen lumen peitossa. Ehkä minun on kuitenkin käytävä puhdistamassa se, koska viimeistään torstaina on menoa. Sää tuskin ehtii lämmetä niin paljon, että lumet sulaisivat.
Olen ehkä maininnut ranteeni kipeytymisestä, niveltulehduksesta ym. Viikko sitten maanantaina vihdoin soitin terveyskeskukseen pyytääkseni lääkärin tapaamista. Soittopyyntööni vastattiin lauantaina ja luvattiin palata seuraavalla viikolla, kunhan ensin olisi keskusteltu lääkärin kanssa. Eilen soitettiin takaisin ja todettiin, että lääkärikäynti olisi tarpeen viikon sisällä.
Odotan nyt soittoa terveyskeskuksesta, jossa kerrottaisiin minulle lääkäriaika. Itse asiassa minulle on yritetty soittaa jo eilen, mutta en vastannut, koska en tajunnut, että se on terveyskeskuksesta. Olisikohan minun pitänyt soittaa takaisin siihen vastaamattomaan numeroon? Viimeksi kävin oikealla lääkärillä syksyllä 2019, sen jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia.
mutta en selittele sen enempää
Selviän päivän tällä hetkellä ottamalla aamuvarhain yhden särkylääkkeen (Burana). Olin huolestunut, koska aloin päivää seuraavana yönä herätä vasemman ranteen ikävään jomotukseen ja olisi ollut pakko ottaa jälleen lääke. Siitähän huoleni alkoi. Viime yönä herätessäni, ajattelin asiaa perinpohjaisesti. Tajusin, että olin tehnyt oikein halutessani lääkärin palvelusta. Minusta tuntui lähes samalta kuin aikoinaan 2011–2012 sairastuttuani. Ranteet, käsivarret, jalat ja polvetkin olivat kipeät. Jos olen paikallani, en tunne muuta kipua kuin sen ranteen. Särky jäsenissäni on vierasta. Minun on osattava kertoa lääkärille, että särkylääkkeen avulla pystyn liikkumaan normaalisti. Hänhän saattaa ihmetellä, miksi en vaikuta kärsivältä sairaalta.
Sanotaan, että liike on lääkettä. Minulle liike on lääkettä useimmiten vain hyötyliikunnan kautta. Muistin nimittäin sairastumisen alkuajan, kuinka vedin jalkoja perässäni toteuttaessani runsasta liikkumista. Seuraavan päivän lojuin sohvalla väsyneenä ja jalat kipeinä.
Naiivi nainen kirjoittaa tällaiset asiat blogiin kaikkien luettavaksi. Siis vaikkei se kiinnostaisikaan ketään. Blogipostauksiani luetaan ihme kyllä harvinaisen paljon. En tosin tiedä lukijoista mitään, paitsi joistakin harvoista. Se ei ole edes oleellista, koska kirjoitan lähinnä itselleni. Somessa jossakin kommentissa joku kirjoitti, että blogit ovat vanhanaikainen juttu, kukaan ei niitä enää lue, kaiken pitää olla podcasteja ja lyhyitä videoita tai muita päivityksiä.
Minä olen itse asiassa usein raivona (ehkä liian voimakas sana), kun näen Instagramissa tai Facebookissa näitä videoita tai päivityksiä, jotka katkeavat kesken ja ovat epämääräisiä. Kukaan ei jaksa tai osaa enää lukea eikä keskittyä tai olla ylipäänsä kiinnostunut muiden jutuista.
Kukaan ei myöskään lue enää asioiden taustoja, ei ole perillä tosiasioista, ei halua edes tietää niistä vaan suoltaa eteenpäin suoranaisia valheita.
Tämä Suomen hallituksen ja työelämän välinen kiista on herättänyt myös minussa todella voimakkaita tunteita. Olen alkanut rajoittaa omaa sekaantumistani aiheeseen vähän kerrallaan, koska kaikki kommentit ja keskustelut ovat lähinnä herättäneet minussa liian paljon ajatuksia. En kuitenkaan voi tehdä mitään.
Eräänä päivänä äskettäin kirjasin paperille omia muistojani ammattiyhdistyselämästäni ynnä muusta. Ihmettelin, kuinka harva uskaltaa/haluaa puolustaa työntekijöiden oikeuksia tässä nykytilanteessa. En tiedä, mutta asia on ollut minulla jo alusta alkaen veressäsi, en tiedä, mistä olen sen napannut. Heti oman työelämäni alusta lähtien, jopa ollessani Saksassa kaksi kuukautta töissä kaupassa kesällä 1971. Aloitin pankkialalla Suomessa jo 1970 ja jatkoin kevääseen 1971, jolloin lähdimme takaisin Saksaan. Kun palasin tyttäreni kanssa Suomeen 1972 keväällä, menin taas kesäksi töihin pankkiin. Syksyllä aloitin kauppaopiston. Kesän 1973 jatkoin pankkityöllä. Edellisiin kausiin sisältyi jotakin lakkotouhuja, mutten muista tarkemmin.
Kun alkukesästä 1975 muutin pääkaupunkiseudulle, aloitin taas pankissa. Aina vaihtaessani pankkia ja työpaikkaa pidin tärkeänä, että palkkani olisi edellistä parempi. Helsinkiin tullessa, kieltäydyin hyvästä paikasta syystä, että pankki ei suostunut palkkatoivomukseeni.
Kesästä 1975 alkaen tehtäväni työssä alkoivat olla asiantuntijan tehtäviä. Silloin oli jo ilmiselvää, ettei palkkani koskaan riittänyt yksinhuoltajalle. Minusta tuli taistelija, ensin sellaisenaan ja myöhemmin luottamusmiehenä. Yleensä yritimme sopia palkoista ja toimenkuvista. Turbulenssia riitti. Talvella 1990 oli todella pitkä lakko alkaen 19.1.1990 ja päättyen 4.3.1990. Asuin silloin Tuusulassa ja kuljeskelin metsissä koiran kanssa. Mutta en muistanut, että se oli noin pitkä. Saimme muistaakseni palkkoihin silloin hyvän lisän.
Olin myöhemminkin
erilaisissa kärhämissä puolustamassa työntekijöitä koskivat ne sitten palkkoja,
lisiä, työoloja tai muutoksia. Loppuun saakka.
Tämän hetken tilanne onkin minusta vaikea ymmärtää. Työntekijöitä syyllistetään siitä. Hallitus teki itsestään työnantajan. Saa nähdä, miten käy.
20.3.2024
Käy siis, miten käy. Terveystilanteeni ei ole kovin innostava juuri nyt. Puhelua ei ole kuulunut. Kantaan oli merkitty, etten ole vastannut puheluun, lupasivat yrittää joku päivä myöhemmin. Ärsyttää, kun pitää puhelinta koko ajan vieressä.
Jaan blogeissani julkaisemiani kuvia myös Instagramissa, josta ne siirtyvät myös Facebookiin. Siellä kerron enemmän kuvien ajankohdista.
Suomi on taas valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mikä on se, joka tekee minut onnelliseksi. Kun ajattelen niitä harvoja käyntejä muissa maissa, tiedän, mikä. Se jokin on minussa sisäänrakennettu ominaisuus, joka on kulkenut mukanani syntymästäni saakka. Sen kautta olen kasvanut tähän maahan ja vaikken hyväksy kaikkea kuten en nykyajan polarisaatioita, ihmisten turhaa valitusta, vaikkapa siitä, että väestö vanhenee ja kaikkeen kommentointia ja historiatietämättömyyttä, liiallista nopeutta/hätäisyyttä, niin olen onnellinen vaatimattomaan elämääni.
Minäkin olen valittanut tässä postauksessani, koska olen tuntenut oloni aika ajoin kurjaksi enkä tiedä, saanko riittävän avun. Olen silti aina loppujen lopuksi saanut. Huomaan, että olisin voinut valittaa paljon useammin. Se ei vain ole ominaisuuteni, kuuluu siihen sisäänrakennettuun, syntymässä saamaani. Nyt ihmettelen sitä, miksi tavallisten ihmisten pitää taistella niin kovasti, että saavat paremmat olosuhteet, miksi maallinen rikkaus kiertää meidät. Silti tyydymme olotilaamme.
Kuten jo esivanhempamme sanoivat, mitään emme saa mukaamme lopullisesti poistuessamme.
Olikohan tämä tässä tällä kertaa. Seuraavat ideat kolkuttelevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti