Syntymäni lähestyessä

Kirjoittamiseni tiellä on koko ajan paljon esteitä. Ajatuksissani on myös ruuhkaa. Hassusti sanottu, mutta olen kuullut joskus niin sanotun. Milloin teen mitäkin, pitäisikö tehdä jotakin, minkä asian asetan etualalle? Olen kyllä hyvä jäsentämään tehtäviäni, kun niiden aika on käsillä. Siksi olenkin jakanut ne pieniin kokonaisuuksiin ja ajoittanut ne niin, että pystyn aina hoitamaan kaiken ajoissa. Olen myös aina ollut täsmällinen enkä nykyään edes tarvitse sen kummempia muistilappuja muistaakseni tehtäviäni.

Kuvia ei ole oikeastaan yhtään kertomaltani ajalta. Tämäkin on otettu, kun vuodesta 1947 on kulunut jo reilusti aikaa.

Kunhan vain kaikki pysyy hallinnassani eikä kukaan ala määräilemään minua tai aikataulujani, niin kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos stressi ottaa minusta vallan, jos sairastan, jos on liikaa kiirettä, niin pakka menee vähän tai paljon sekaisin. Sehän on viime ja tämän vuoden aikana koettu pariin otteeseen. Siksi yritän koko ajan pitää hallinnan itselläni, mutta onko meistä kukaan täysin vaikutteille immuuni.

Mietin, millaisia ominaisuuksia saamme syntymälahjaksi, mitä perimme ja mitä keräämme elämämme aikana.

Rannekivun viime yönä vaivatessa, aloin taas ajatella, että olemme kohta huhtikuussa ja täytän 77 vuotta. Olisi aika palata elämäni kertomukseen ja syntymääni eräänä huhtikuisena sunnuntaina.

En voinut olla ajattelematta sitä, miten äitini raskautta ehkä seurattiin ja miten hän pääsi Helsinkiin Kätilöopistolle synnyttämään. Vanhemmillani ei ollut silloin autoa, joten oli käytettävä julkisia kulkuvälineitä. Todennäköisesti linja-autolla Riihimäelle ja sieltä junalla Helsinkiin tai linja-autolla Helsinkiin Topenon tien varresta, josta vanhempieni ystävät kulkivat 1950-luvulla. Joku talosta vei varmaan sinne hevoskyydillä. 

Toisaalta tuohon aikaan raskaudenkulkua ei varmasti seurattu niin tarkkaan kuin nykyään. Raskautta ei ainakaan ennen pidetty sairauteni. Enhän minäkään käynyt 1968-1969 sen takia kuin yhden kerran lääkärillä, jotta voitiin todeta, milloin lapsi syntyy. Pieleen meni sekin arvio, muistaakseni syntymä olisi noin 10.5. Tyttäreni syntyi jo 24.4. Pahoinvoinnit koin aivan alkuvaiheessa. 

Helsingin vanha kätilöopisto 1923, kuva Helve K., Helsingin kaupungin museo

Jos äitini tarvitsi Helsingissä kortteeria lähellä synnytysaikaa, niin kenen luona hän sen ajan vietti? Minulla on jossakin kirjeitä äitini veljen vaimolta Helsingistä, muistaakseni 1950-luvulta. Äitini oli silloin pyytänyt päästä hänen luokseen muutamaksi päiväksi, muistaakseni liittyen jonkun sisareni syntymään. Veljen vaimo ei suostunut ottamaan sukulaisnaista pieneen asuntoon. Sama aihe taisi toistua toisessakin kirjeessä. Koin kirjeet erityisen ikäväksi, kun ajattelin niitä lukiessani, miten äitini piti aina kaikkia vieraita hyvänä. Eräästä kevään 1947 kirjeestä selvisi, että tämä perhe ei silloin asunut vielä Helsingissä. Mutta oli muitakin sukulaisia.

Vanhempani olivat vielä nuoria, vaikkakin kovan sodan rasittamia. Isäkään ei ollut vielä täysin toipunut sotavammastaan eikä koskaan edes toipuisi. Silti oli varmaan suuri helpotus, kun oli päästy vaikeuksien jälkeen aloittamaan normaali elämä. Puutteita oli vielä, mutta maatilalla asumisessa oli hyvät puolensa.

Isä ja äiti ovat näköjään ottaneet itselaukaisulla kuvan, aika ei tiedossa, mutta tuon näköisiä he silloin olivat.

 

Naapuritaloon oli vuosi aiemmin syntynyt tyttö, sen perheen vanhin lapsi. Hänen isänsä oli myös ollut sodassa. Tuula-nimisestä tytöstä tulisi aikanaan Siukolaan nyt keväällä 1947 odotetun Merjan lapsuuden ensimmäinen leikkikaveri. Yhteys välillämme on vieläkin olemassa.

Mummo, äitini Aino-äiti kirjoitti Karunasta 6.3. sikäläisistä vaikeuksista, ihmisten sairauksista ja jopa kuolemista. Kirjeessään hän kertoi mm. äitini Lauri-veljen tulevista vihkiäisistä Tyrnävältä olevan morsiamen kanssa. Siinäkin muuten taisi käydä niin, että lasta odotettiin ennen vihkimistä, nimittäin kolmas serkkuni syntyi jo syyskuussa. Muiden sisarusten asioita käytiin myös läpi.

”Vai olet sinä oikein mammutin kokoinen ja se sitten varmaan kohta syntyykin se poika. Toivon vaan onnea ja menestystä sinulle ja sille pikkuiselle.”

Oli siis melko yleinen kuvitelma, että odotettava vauva olisi poika kuten olen aiemmin jo kertonut tulevan isänä kalenterimerkinnästä. Jos oikein kovasti toivoo, niin ehkä toive toteutuu.

Pappa, äitini isä oli sairastellut, päänsärkyä ja jalkojen pakotusta. Väinö-veljen vaimo ja tytär, Viipurissa syntynyt, oleskelivat myös Karunassa. Äitini oli lähettänyt mummolle villoja kehrättäväksi ja niitä ja neulomisia käsiteltiin kirjeessä vielä tovi.

Siinä näkyy vanna, jossa myöhemmin kylvin. Taustalla näkymä, jossa edessä olivat vielä vanhan talon rauniot. Kivi, jonka hyvin muistan ja koivu, jonka kaatumisen paljon paljon myöhemmin muistan.

Äitini syntymäpäivänä 21.3. hänen vanhin siskonsa Lempi kirjoittaa. Olisiko äitini tilannut häneltä vannan (kylpyammeen) vauvalle? Lempi kirjoittaa, kuinka vaikea se on ollut hankkia. Hänen miehensä tai tuleva miehensä oli avustanut sen hankkimisessa ja vanna oli saatu. Hän toisi vannan pääsiäisenä, jolloin suunnitteli Ilma-siskon kanssa tulevansa käymään. Pääsiäinen oli 1947 alkaen 3.4. kiirastorstaina ja päättyen 7.4.toisena pääsiäispäivänä. Tiukaksi menisi, koska syntymääni olisi enää aikaa viikko.

Löydän yhden vannakuvan, mutta siinä on kyllä puuta ja metallilla tehdyt vahvistukset. Kirjeessä mainitussa vannan käsitin olevan metallia. Sellainen oli ehkä myös kotitalossani olemassa, vauvaa varten.

Syntymäajankohta siis lähestyi. Kävikö äitini neuvolassa, huomattiinko ennen syntymistäni, että olin kohdussa perätilassa? Ensi askeleet-kirjan välissä on neuvolakortti, mutta se on tehty vasta syntymäni jälkeen eikä siinä ole monta merkintää.

Ajatella, jos olisin ollut aikoinaan niin yksityiskohdista kiinnostunut, olisin saanut kaikki asiat voinut kysyä äidiltäni, kun hän oli vielä elossa.

Kirjeitä lukiessa näen, kuinka suvun jäsenet auttoivat toisiaan pienissä asioissa, tavaroiden puutteessa, ompelutyössä, tarvikkeita hankkien. Useat tavarat ruoan lisäksi olivat aina 1950-luvulle saakka säännöstelyn piirissä. Jos joku sai esimerkiksi kangasta, niin se kyllä löysi perheen piirissä käyttäjänsä. Olihan suurin osa perheen jäsenistä joutunut jättämään koko omaisuutensa jälkeensä evakkoon lähtiessään. Uusi elämä aloitettiin useimmiten vieraissa nurkissa ennen kuin saatiin lopullinen asuinpaikka ja menetetystä omaisuudesta saatu korvaus.

Pian syntyvä lapsi ei aavistanutkaan, minkä perinnön hän tulevaisuudelleen saisi. Se tulisi aikanaan vähitellen aukeamaan. Tässä vaiheessa kirjoittaja ei voi olla kuin äärettömän kiitollinen. 

Tässä oltiin jo vuodessa 1951, kun tyttöjä oli kertynyt kolme.