Turhautumistako?

Monet asiat tuntuvat koko ajan häiritsevän ja keskeyttävän kirjoittamiseni. Sitä itse asiassa haluaisin nyt vain tehdä. Mutta kun elämää ympäriltä ei voi mitenkään pyyhkiä pois enkä edes halua. Oikeastaan on myös hyvin vaikeaa hypätä oman itsensä yli. Voin taas vain päivitellä, että mitäköhän mielestäni nyt, juuri tänään virtaa näppäimistön kautta näytölle ja blogiini.  Siis antaa mennä...

Tänään juuri heränneenä ja ulkovaatteita riisuttaessa  Alex "ihmetteli", että taasko se mummi räpsii. Pieni söpöläinen, jonka perässä on jo vaikea pysyä.

Tällä viikolla  mietin, että onko "valokuvaushulluuteni" itse asiassa myös jokin liike, pakkoliike, jokin toiminto, jolla käsittelen vaikeita asioita. Joku sanoi, että yksikin kuva riittää. Mutta minulle ei ole koskaan riittänyt. Olen mielessäni laittanut valokuvaamiseni suurempaan ympyrään. Olen aina harrastanut erityisesti tilannekuvia. Yritin muotokuvaamistakin kerran käymällä aikoinaan Kameraseuran kurssin. Ennen kurssia keräsin ainakin sata ottamaani muotokuvaa tai paremminkin ihmiskuvaa. Kurssi käsitteli ihan hyviä asioita, mutta huomasin siellä, että ei se oikeastaan ollut minua varten. Jatkoin siis senkinjälkeen raportoimistani kuvien kautta ja pönötyskuvat vaikka ne kuinka hienoja ovatkin jääköön muille.

Se "yksikin kuva riittää", kuulin sen eräässä tilaisuudessa, tosin ei tilaisuuden sisältöön liittyen vaan muussa mielessä. Tähän tapahtumaan jouduin ystäväni Kaarinan seurassa viikolla. Tulevaisuuden ystävät ry , sen Keskusteleva psykologia-klubi järjestää tilaisuuksia, joissa paneudutaan johonkin tärkeään aiheeseen tunnetun alustajan ja nimettyjen kommentoijien johdolla. Tällä kertaa aihe oli mitä kiinnostavin, itselleni hyvin tuttu ja jo pitkään ajankohtainen: Miten historia elää meissä, Alustajina oli kirjailija Sirpa Kähkönen, kommentoijina olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja sodan lapsuudessaan kokenut Teuvo Leinonen.

Viime vuoden tammikuun alkupuolellä kävin kuuntelemassa Sirpa Kähköstä Keravan kirjastossa ja sen jälkeen kirjoitin siitä blogissani. Sirpa Kähkönen käytti nytkin samaa materiaalia, isoisänsä historiasta kummunnutta ja syntynyttä tutkimusta ja omaa itseään, joiden tuloksena on myös syntynyt vuonna 2010 julkaistu teos "Vihan ja rakkauden liekit". En tässä ala läpikäydä kirjan sisältöä, josta löytyy googlaamalla runsaasti arvioita ja kirjoituksia monessakin kirjablogissa. Sen sijaan jatkan aiheesta aivan samoilla aineksilla, joita hän nytkin käsitteli loistavassa alustuksessaan, jota sitten kommentoijat täydensivät. Ja myönnän itkeneeni, kun eläydyin näihin esityksiin varsinkin kun Teuvo Leinonen kertoi evakkoon lähteneiden lasten matkasta pois Karjalasta. Siinä ikäänkuin tapahtui siirtymä oman sukuni ja oman kansani kohtaloihin ja siihen valtavaan taakkaan, jota me sodan jälkeinen sukupolvi kannamme ja olemme myös siirtäneet lapsillemme. Kannamme itsessämme yli sukupolvien taakkaa kaikista niistä kokemuksista, menetyksistä, joita sukumme on kokenut. On hienoa, jos niitä pystyy käsittelemään omassa yhteisössään, muiden kanssa.

Tämä kuva on Keravan kirjaston tilaisuudesta 13.1.2011. "Kuka säilyttää muistoja?"

Tämä aihe on ollut minulle jo pitkään tärkeä ja hyvin monihaarainen. En aina oikein tiedä, miten sitä käsittelisin. Ehkä onkin niin, että me itsekukin käsittelemme sitä omalle luonteellemme sopivimmalla tavalla. Se on pakottanut minut Polulle kauas, kuten edellisen blogini nimi oli. Ja sitä polkua jatkan vieläkin. Se on matka omaan minuuteen, jossa yhtyvät edellisten sukupolvien kokemukset, kohtalot. Kuulostaa varmaan korkealentoiselta enkä usko, että jokaisen tarvitseekaan sitä ymmärtää. Sana ei ole niin hyvin hallussani, että osaisin sen hyvin kiteyttää. Ymmärrän myös hyvin se, että kaikki eivät ollenkaan ymmärrä tätä poltettani, jota olen kantanut itsessäni jo nuoruudesta saakka.

Joka tapauksessa tuollaiset tilaisuudet ovat olleet minulle suureksi hyödyksi ja auttaneet minua näkemään ja ymmärtämään selkeämmin, etten ole yksin kummallisine ajatuksineni.  On olemassa se arkiminä, joka on lähiympäristölle tuttu ja höpsö, mutta sitten on se toinen minä, joka on ajattomasti sidoksissa menneeseen maailmaan ja yrittää houkutella sitä ja sen salaisuuksia paljastumaan ja sitä kautta eheyttämään itseäni ja toivottavasti siinä sivussa muitakin.

Aloitin kirjoittaa tätä juttuani jo alkuviikosta, mutta sitten se on jäänyt muiden asioiden alle. Myöhemmin viikolla menin jälleen Kaarinan seurassa Helsinkiin, tällä kertaa Karjalatalolle, Karjalan liiton, Karjalaisten pitäjäyhteisöjen Liiton ja OK-opintokeskuksen järjestämään Luovutetun Karjalan elämää käsittelevään teemailtaan. Aiheena oli elämänkaari ja käsityöt. Saimme kuulla FL Vera Survon esitelmän tutkimuksistaan nykyisen Venäjän Karjalan alueella asuvien kansojen tekstiilitaiteesta. Meidän sotien jälkeen menettämämme alueen osalta hän saattoi vain todeta, että kaikki oli viety sieltä pois ihmisten mukana. FT Pirkko Sallinen-Gimpl jatkoi sitten luterilaisen Karjalan tavoista ja vaatteista syntymästä hautaan.

Tässä vain pieniä otoksia elämästä. Huomenna on taas meno Helsinkiin, siitä sitten toisella kertaa. On se vaan niin, että kaikki asiat tuntuvat jäävän kesken. Kirjeet kesken sanaa, kortit kirjoittamatta, puhelut soittamatta. Ympärilläni velloo kasa papereita, lehtileikkeitä, tekstejä, lehtiä, kirjoja, jotka odottavat huomioni kiinnittämistä niihin, mutten vaan ehdi.  Elämä on aivan liian kiivasrytmistä, hyvä, että ehdin enää nukkumaan. Saati sitten kirjoittamaan. Ja kun sitten kirjoitan, se kaikki on vain kevyt varjo siitä, mitä olisin halunnut ilmaista. Kaikki jää puolitiehen, keskelle sitä kulkemaani polkua keskeneräisenä, avoimena, irrallisena. Ehkä vain asetan itselleni jälleen kerran liikaa vaatimuksia.

On se maailma vaan niin ihmeellinen !

Ihmettelyä

Vaahteroiden latvat punastuvat melkein silmissä päivästä toiseen. Onneksi nämä lämpimät päivät avaavat korkeiksi kasvaneiden salkoruusujeni varsissa olevia runsaita nuppuja kauniiksi kukiksi. Suurin osa näyttää olevan vaaleanpunaisia, vain yksi tummista tummin ja yksi punainen ovat joukossa mukana. Olen siirtänyt ne lähemmäs työhuoneeni ikkunaa nauttiakseni niiden kukkaloistosta vielä pitkään. Yritän edelleen suhtautua  noihin kaikkiin  tekemättömättömiin töihini pihalla ja varastoissa lempeästi. Jokin viesti oli siinäkin, että ruohonleikkuukin jäi sunnuntai-iltana kesken. Tyttäreni mies laittoi leikkuriin uuden käynnistysnarun katkaisemani tilalle, mutta nyt leikkuri ei suostu pysymään käynnissä niin kauan, että saisin koko pihan leikattua vaan moottori pysähtelee välillä itsestään. Mutta so what?

Maanantaina  lääkäri Hyvinkäällä määräsi minut olemaan parisen päivää mahdollisimman vähän oikean jalkani varassa. Tajusin itsekin, että nyt ensi arvoisen tärkeää itselleni on saada täysi terveys takaisin. Siihen sisältyy myös jalkani tulehduksen karkotus. Kirjoitinkin tilanteestani nivelreuma-blogissani eilen. Siis minulla on ikäänkuin lupa laiskotella.

Unohdin ko. blogissa kuitenkin mainita, että vaikka "tuijotankin omaan napaani" nyt näissä blogeissani enemmän kuin olen koskaan tehnyt, niin elämässäni on paljon muutakin. Kukaan muu ei ole meidän asioistamme oikeasti kiinnostunut, vaikka saatamme joskus niin kuvitella. Facebook esimerkiksi on mitä selkeimmin sitä omaa näkökulmaa paljastavaa. Kukin omalla tavallaan tuo itselleen tärkeitä asioita lyhyesti esille. Eikä siinä ole mitään pahaa, hieno juttu koko facebook, mutta niin mahdottoman pinnallinen. Etenkin tällaisen syvyyttä ja sisältöä kaipaavan ihmisen mielestä, jolle pelkät otsikot ja lyhyt-uutiset eivät koskaan riitä.

Lukemassa Kristiina Vuoren "Näkijän tytärtä"

Edellisestä pääsen sopivasti seuraavaan. Luen nimittäin parhaillaan muun muassa historialliseksi viihderomaaniksi luokiteltua Kristiina Vuoren kirjoittamaa "Näkijän tytär"-nimistä teosta. Teos siirtää lukijansa 1200-luvun Suomeen, lähinnä Varsinais-Suomeen ja vielä enemmän Hämeeseen, jossa ei millään tahdota päästää irti vanhoista kansanuskonnoista kristinuskon vallatessa Suomea. Kustannusosakeyhtiö Tammen tänä vuonna julkaisemassa teoksessa on 569 sivua. Järvenpääläinen kirjailija käyttää taiteilijanimeä ja häntä on jo kutsuttu Kaari Utrion seuraajaksi. En itse viitsi aloittaa kirjablogin kirjoittamista, koska netti on niitä tulvillaan. Vähän googlaamalla löytyy tarkat selvitykset kirjasta kuin kirjasta. Täältä Kirsin kirjanurkasta löysin myös nyt tarkan kuvauksen tästäkin teoksesta. Mutta aihe on erittäin mielenkiintoinen eikä kirjaa voi päästää käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun. Kirjan tekstistä näkee, kuinka kirjoittaja on syvällisesti paneutunut aiheeseen, sanat muuttuvat näkymiksi ja voin sen mukana itsekin kuvitella itseni Suomen keskiaikaan, esi-isieni maille. Kirjan epäonnistuneesta kansikuvasta olen täysin samaa mieltä kuin linkin takana olevan blogin kirjoittaja. Mutta se vain osoittaa, että kannattaa katsoa asioita pintaa syvemmältä.

Sukututkimuksen jatkokurssi Helsingin Karjalatalolla

Tällä viikolla olisi aiheellista edes hiukan kerrata viime vuoden sukututkimuskurssien aineistoa, jotta saisin seuraavasta kurssista entistä enemmän irti. Nimittäin olen menossa ensi viikonlopuksi Karjalan liiton järjestämälle sukututkimuksen jatkokurssille. Opettajana on Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen toiminnanjohtaja FT Kari-Matti Piilahti. Hän on tietääkseni Suomessa ainoa sukututkimuksesta väitellyt tohtori. Pitääpä olla tarkkana. Odotan nyt enemmän tietoa myös Vanhan Suomen tutkimuksista.

Sekaiset paperit ja sekainen pää

Kun järjestelen ja selailen sekaisin olevia  papereitani viime talven ajalta, olen jälleen kerran ällistynyt siitä, kuinka paljon kaikkeen osallistuin ollen vain puolittain tietoisena tästä maailmasta, mahdottoman toisaikaisena. Ei ole mikään ihme, jos tiedosta paljon on jäänyt mieleen painumatta. Kuinka paljoon me ihmiset oikeasti pystymmekään olematta täysillä mukana elämämme asioissa. Vähän samaa ainesta tuossa lienee kuin ne vuosikymmenet naisen ruuhkavuosia, kun tuskin ehti pysähtyä hengähtämään työn, pitkien työmatkojen, lasten ja kodinhoidon välillä. Silloin kun vielä tyhmästi otti kyseenalaistamatta itselleen kaikkien asioiden taakan. Tässä kohden ajattelen usein myös äitiäni ja entisaikojen naisia. Heillä ei  usein ollut ulkopuolista vaativaa työtä ja työmatkoja, mutta riittävästi muita hankaluuksia ja ongelmia päihitettävänä. Samoja kysymyksiä pohtivat itseasiassa myös tämän päivän nuoret naiset kuten tänään luin uusimman  "Voi hyvin"-lehden pääkirjoituksesta. Siinä päätoimittaja Krista Launonen kertoi pähkäilleensä kuukausikaupalla, mitä tekisi, kun mies menee aina töiden jälkeen syötyään nukkumaan hänen jäädessään hoitamaan kotitöitä. No, kirjoituksessa etsitään sitten ratkaisuja, kun asiasta aletaan keskustella toisten kanssa. Siinähän se on, että ongelmiin pitää puuttua tuoreeltaan. Uskon monien sen osaavan, mutta minä huomaan olleeni täysi tohelo. Ja siitä sain sittemmin kärsiä. Mutta samoja ongelmia on ollut vastapuolillakin.