Heräämistä

On kummallista, että tunnen syyllisyyttä tai mitä se lieneekään, jos jonakin päivänä en teekään, mitä olin ajatellut tekeväni. Onneksi tänään on aamusta alkaen satanut. Se helpottaa vähän saamattomuuden tunnettani.  En ole silti ollut ollenkaan saamaton. Olen täydentänyt sukujen tietoja Sukujutut-ohjelmaan, tutkinut rippikirjoja. Korkeintaan saisin tuntea syyllisyyttä siitä, että olen käsitellyt sukuja, joita en edes tutki. Ja miksi siitäkään?  Mutta ehkä siksi, että olen tehnyt tuota kaikkea kuin sanaristikkoa, vaikka olisi monimutkaisempia ja vaativampia tehtäviä odottamassa.

Tuollaiset turhanpäiväiset tunteet ovat vain tyhjänpäiväisiä kaikuja menneistä ajoista. Minua on aina piiskannut eteenpäin jokin kummallinen pakko, jonka alkuperää en edes helposti tunnista. Suorittamisen ja tekemisen pakko. Suomalaisen ihmisen perustunne. Tiedän, että sen sijaan voisin aivan hyvin jättää jopa kokonaisia päiviä väliin ja vain olla. Mutta kun on hyvä päivä huonojen jälkeen, tuntuu siltä, että nyt viimeistään pitäisi saada jotakin aikaiseksi. Tässä tilanteessa nyt, joudun käsittelemään kaiken uudelleen. 

Herään usein yöllä. Saatan myös olla nähnyt unta jostakin todellisesta tapahtumasta, joka on tulossa tai johon minun pitäisi lähiaikoina kiinnittää huomioni. Joskus olisi oikeasti tarve alkaa heti tehdä jotakin, mutta en jaksa vaan jatkan uniani. Viime aikoina uneni ovat liittyneet kesken oleviin projekteihini. Olen yhtäkkiä tajunnut, että nyt voin mennä ja viettää vaikka kokonaisen päivän arkistossa. Unet ovat vain hyvästä, sillä ne pistävät sisäisesti vauhtia asioihin, jotka odottavat minua puuttumaan niihin. Nyt on vain niin, että sellaisia juttuja on aika paljon. Oikeastaan voin jopa olla koko päivän tekemättä mitään!

Monta asiaa on viimeisen parin vuoden aikana jäänyt katveeseen, kun talohommat vaativat kaiken huomioni. Nyt ikään kuin alan vasta muistaa niitä muita asioita. Tänäkin aamuna heräsin jo aamuyöstä. Olin innostunut monestakin keskeneräisestä asiasta.  Join aamukahvin ja luin sanomalehdet jo ennen kello kuusi. Jotenkin tunsin, että alan herätä pikkuhiljaa. Tarvitsen silti vielä sitä omaa vapaata aikaa, aikaa olla tekemättä mitään. Päivän kuluessa pidemmälle, olin taas jumiutunut. En lähtenyt ruokakauppaan, vaikka olisi pitänyt. Satoikin. Siirsin sen huomiseen.

Edellisessä blogissani, jota en edes jakanut facebookissa paljastin väsymykseni ja alkavan masennukseni.  Rojahdan liian helposti sohvalle.  Sanon helposti kaikkeen ei, en halua kenenkään muun vaikuttaa tekemisiisi, pienikin vihjaus vaikuttamisen yrittämiseen nostaa vähät karvani pystyyn. Saatan helposti kieltäytyä kaikesta. Oli aivan lähellä, etten olisi osallistunut viikolla koulukaverini kotiinsa järjestämään tapaamiseen. 

Niin vain kävi, että en ajatellut sitä sen enempää etukäteen ja olin heti aamusta innolla lähdössä ajamaan Espooseen.  Se kyllä kannatti, koska piristyin ja sain uutta virtaa. Meitä oli yhteensä yksitoista koulukaveria koossa ja emäntämme, jonka kotiin olimme kokoontuneet, otti vielä yhteyden Sveitsiin, jossa eräs luokkatoverimme odotti puheluamme. Tuntuu hyvin ihmeelliseltä, että vuosikymmenien päästä saa vanhoihin koulukavereihin näin hyvän yhteyden, vaikka en ollut sen kummempi kaveri kouluaikoina heistä kenenkään kanssa. Onkohan se jonkinlainen sosiaalisuuden ydin, joka meistä joissakin ihmisissä on sisäänrakennettu, vaikka yksinolokin maistuu tosi hyvältä. 

Muistan kouluajat melko vaikeana aikana. Näin jälkikäteen ne olivat myös tavattoman mielenkiintoisia aikoja. Monta kertaa olen toivonut voivani palata niihin ikään kuin tutkimaan omaa luonnettani, ajatuksiani, tekojani ja kulkemaan omia jalanjälkiäni pitkin. Minulle se aika oli pyrkimistä muiden joukkoihin. Olin pitkän koulumatkani takia ulkopuolinen, en voinut osallistua mihinkään. Muistan, kuinka yritin tunkeutua muiden kiinteisiin ryhmiin. En muista, miten tein valintani, mutta olin silti aina ulkopuolinen.  Onnistuin lopulta, kuin sain pitkäaikaiset ystävät koulua lähellä asuvista kolmesta tytöstä. Ne yhteydet kantoivat sitten pitkälle opiskeluaikoihin ja jopa pidemmälle.

Kirjoitin viime vuoden toukokuussa meidän riemuylioppilastapaamisesta blogissani ”Minne viisikymmentä vuotta hävisi” (otsikkoa klikkaamalla pääset lukemaan sen ja helposti takaisin). Olen käsitellyt kouluaikojani usein muiden tarinoiden seassa kuten vaikka ”Kultainen nuoruus”. En haali kirjoituksia tähän sen enempää, mutta silmiini osui myös tämä syyskuulta 2015  ”Takaisin virtaan”. Sen kuvissa on myös niitä henkilöitä, joita keskiviikkona tapasin. 

Lisäksi olen kirjoittanut harvakseltaan nuoruuttani paljastavaa, ”salaisiin papereihini” eli kirjeisiini ja päiväkirjoihin  pohjautuvaa blogia ”Kirjoituksia polun varrelta”, joka löytyy täältä.  Sinne olisikin aiheellista kirjoittaa lisää, koska edellisestä postauksesta on jo yli vuosi. Blogia on myös luetettu tosi vähän, mutta tuskin se ketään kiinnostaakaan. Mutta minulla olisi kyllä nyt aiheita kirjoittaa sinne. Kun vain saan aikaiseksi...

Päiväkirjakasani oikein kärttävät minua päästämään irti ja käsittelemään sanoin ja kuvin tuota pitkää nuoruuden vaihetta. Muistin monta pientä tapahtumaa, jotka liittyivät kouluaikoihin ja ovat vain olleet odottamassa pääsyään paperille. Keskustelimme myös niistä koulukavereista, jotka eivät olleet läsnä. Osa on jo kuollut ja kaikkiin ei saatu yhteyttä. Tuli puhe eräästä luokkatoveristamme, johon on yritetty saada yhteyttä, mutta kirjeet ulkomailta ovat aina palautuneet eikä kenelläkään ole minkäänlaisia havaintoja hänestä. 

Juuri hänen piti aikanaan keskikoulussa toimia kuiskaajana pitäessäni esitelmää. Esitelmä koneella kirjoitettuna on näissä muuttopuuhissa tullut monta kertaa käsiini, mutta juuri silloin minulla ei ole ollut tilaisuutta kirjoittaa siitä. Kirja, jota käsittelin esitelmässäni, oli George Eliotin ”Mylly joen rannalla”. George Eliotin oikea nimi oli Mary Anne Evans ja hän eli 1819 – 1822. Kirja oli silloin vanhempieni kirjastossa ja se on minulla vieläkin. Jossakin.

Se esitelmä oli silloin elämäni noloimpia hetkiä. Unohdin, mitä minun piti sanoa eikä kuiskaaja auttanut, Minulle naurettiin. Onneksi meillä on kyky unohtaa ikävät tapahtumat ja asiat, mutta muistojälki niistä jää. Aikoinaan lapsilla ei ollut samanlaisia valmiuksia kuin myöhemmin. Meitä oli opetettu olemaan hiljaa ja kiltisti. Kun tyttäreni oli koulussa, ihmettelin jossakin vanhempien ja lasten yhteisessä tilaisuudessa lasten valmiutta sanoa rohkeasti mielipiteensä ja osallistua keskusteluihin.

Palatessani koulukavereiden tapaamisesta, olin niin täynnä virtaa, että kotimatkalla poikkesin Espoon kirkolla. Kiersin kirkon ja kävelin joen yli veteraanien muistomerkille.  En ole koskaan aiemmin käynyt tuolla alueella.

Tekemistä siis riittää. Kävelen pienin askelin eteenpäin.

Toistuvat askareet

Jouluaattona iltapäivällä satoi vettä. Oikein kunnolla. Se sopi erinomaisesti omaan tunnelmaani, kyyneliin, jotka virtasivat vesisateen lailla. En tiedä, miten ihmiset yleensä selviävät elämän vähitellen muuttuessa erilaiseksi. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa, päinvastoin se tarkoittaa oman itsensä todellista kohtaamista ja aidoimman tunteen tavoittamista. Kaikki vanhat rakenteet ovat murtuneet  eikä mikään ole enää koskaan samanlaista kuin ennen.  Tuntuu surulliselta mutta samanaikaisesti ilo virtaa mieleen. Onhan totta, että jäähyväisten jättäminen menneelle on vaikeaa.

Voiko niitä edes kutsua jäähyväisiksi? Elämäni ei muutu mitenkään rajusti. Olen täsmälleen sama ihminen mutten kuitenkaan ole. Muistan kaiken ja palaan moniin omiin omankin elämäni vaiheisiin ja asioihin kirjoittaessani.  Oma prosessini on ollut pitkään meneillään. Olen vauhdittanut sitä itse ajattelemalla asioita rohkeasti, mutta monet tapahtumat, joita olen kohdannut  viime vuosina ovat myös olleet näyttämässä tietä.  Oli ehkä kohtalokasta nimetä se edellinen blogini nimellä ”Polulle kauas”. Oli myös aika erikoista, että se kuvablogi-sivuston loppuessa hävisi . Oli tuskallisen vaikeaa aloittaa uuden kirjoittaminen. ”Unikkopellossa”, kuvaako sen nimi mitenkään tätä vaihetta? Onko nimellä ylipäänsä mitään merkitystä?

On ollut mahdottoman vapauttavaa kohdata maailma uudella tavalla. Meillä jokaisella on oma varjomme, mutta voimme hypätä sen varjon yli valoon.  Joskus tulee epäilyksen hetkiä ja väsymystä ja saattaa kaivata sitä vanhaa.  Joulun aika on uskomaton koetinkivi. Mitä lähemmäksi aattoa tulin, sitä selvemmin tunsin kipupisteeni.  Tiesin kuitenkin, että pystyn ylittämään ne olemalla kärsivällinen. Monta kiitosta on tänäänkin lähtenyt sinne jonnekin. On selvää, että kohtaan edelleen päivittäin hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, ohitanko asian tyynesti ja annan olla.  Ihmisen osa ei ole todellakaan helppo.

Koska tämä on henkilökohtainen (mitä se nyt tarkoittaakaan) blogini, kirjaan tänne väistämättä omia ajatuksiani ja tunteitani, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Olen pahoillani, jos joskus loukkaan sanoillani jotakin lukijaani.  Lukiessani omia blogejani, minua alkoi itseäni häiritä se, että usein melkein piilotan asian runsaiden kuvien sekaan. Tarkoitukseni on tuoda myös runsasta kuva-aineistoani näkyville sen sijaan, että se seisoo albumeissa ja kovalevyjen tiedostoissa. Lukija voi jäädä katsomaan kuvia eikä lue tekstiä. Se on vähän niin kuin jotkut esiintyjät keräävät ympärilleen joukon rekvisiittaa hävittäen oman itsensä puutteet. Esimerkiksi sopisi vaikka vanha mies laulamassa nuorten tyttöjen tanssiessa ympärillä. Toisaalta nykyään taitaa olla enemmän yleistä, että sitä rekvisiittaa on liikaa kaikilla, myös nuorilla ja kauniilla.  Tavaran runsaus on tosin tämän hetken ongelma kaikkialla, ei ainoastaan minulla. Yritän parantaa tapani. Ei enää liikaa kuvia.

Joulujen suhteen olen nyt taisteluni käynyt. Kun sanoin tyttärelleni tänään, että tämä on viimeinen jouluni, en todellakaan tarkoittanut, että en näkisi enää seuraavaa. Sisareni vähän aikaa sitten tiivisti aika hyvin sen, mitä lienen tarkoittanut. Joulut ovat meissä sisäänrakennettuja lapsuudessa luotuja. Toistamme niiden perinteitä ja niihin myöhemmin lisättyjä kaupallisia rönsyjä vuodesta toiseen.  Minullakin irtipyristely on kestänyt lähes kymmenen vuotta.  Pakoon ei pääse minnekään, mutta ei tarvitsekaan.  Se on vähän sama asia kuin monille on alkoholin käyttö, joka ryöpsähtää liian suureksi suurina juhlapäivinä. Senkin olen vierestä kulkijana joutunut kohtaamaan.

Koin eilisen  aatonaattopäivän erityisen raskaana. Soitin ensin pitkän puhelun vanhalle sukulaiselle, koska hänkään ei saanut muiden tavoin minulta tänä vuonna joulukorttia. Olin myös lykännyt viikkokausia menemistä tapaamaan 93-vuotiasta ex-anoppiani, joka asuu läheisessä hoitokodissa. Vaikka joka kerta siellä käytyäni päätän vierailla hänen luonaan useammin, niin sitten kuitenkin aina lykkään sitä.  Nyt ajattelin jopa jättää kokonaan väliin, jollei  intuitio sanoisi, mitä tehdä. Käytän tuota pientä hyvää apulaista nykyään todella ahkerasti apunani ratkaistessani asioita.  Se neuvoi minua hyvin luontevasti oikeaan aikaan lähtemään sinne.  Satoi jälleen vettä, otin mukaani vain suklaarasian ja joulukortin. Kysyin apulaiseltani, josko veisin kukkia, mutta hän ohjasi minut ajamaan ohi kukkakaupan. 

Hoitokodin lähes kaikki parkkipaikat olivat täynnä, sillä muutkin taisivat vierailla samana päivänä. Kurkistin Ainon huoneeseen, joka oli pimeä ja tyhjä. Löysin hänet oleskelutilasta istumassa sohvalla myös siellä hoidossa olevan miehen vieressä. Hän kutsuu miestä Heikiksi viimeisimmän miesystävänsä mukaan. Silitin Ainon sileää vaaleaa tukkaa ja hän kääntyi puoleeni ilahtuen kovin.  Hän ei enää koskaan erehdy nimestäni, kun kysyn sitä. Mutta kaiken muun hän unohtaa melkein heti. Monen monituista kertaa hän puhui kesän tulosta eikä tahtonut uskoa, että on joulu. Joka kerta sen kertoessani, hän pahoitteli, ettei ole ehtinyt valmistella joulua, lahjat ovat ostamatta ja leipomukset tekemättä. Seuraavassa hetkessä hän oli sen taas unohtanut.  Kävimme kahvilla yhdessä.  

Seurustelimme vielä pitkän tovin hänen huoneessaan ja sitten käytävän sohvalla seuraten hymyilevän nuoren naisen siivoamista. Minusta tämä näytti aivan intialaiselta ja piti kysyä, mistä päin maailmaa hän oli. Hän olikin kotoisin Brasiliasta ja aikanaan miehen perässä Suomeen tullut. Loppujen lopuksi  Aino ei tahtonut päästää minua lähtemään, koska hänelle oli vielä jotakin asiaa, asiaa, jota hän ei sitten  koskaan muistanut. 

Olin todella uupunut. Jäin miettimään alitajuisesti tavallaan sitä samaa, millä aloitin tämän postauksen. Koskaan ei voi olla varma mistään. Asiat vaikuttavat, olemme samassa kehässä kaikki, mutta oma suhtautumisemme ja asenteemme ratkaisee. Olen vuosien mittaan palannut yhä uudelleen tähän samaan surulliseen tosiasiaan. Se tuo mieleeni muistoja kaukaisilta vuosilta. Ainon vanhin sisko Anna kuoli joskus 1980-luvulla.  En voi koskaan unohtaa, kun kävimme häntä eräänä kesänä katsomassa Laukaan terveyskeskuksessa. Hän makasi sängyssä pieneksi kutistuneena ja kyseli koko ajan niiden mansikoiden perään, jotka olivat jääneet keittiön pöydälle ja jääkaapin päälle. Naiset eivät pysty kuoleman läheisyydessäkään unohtamaan niitä touhun ja kiireen vuosia, kotoisia askareita, joita he ovat toistaneet vuosikymmeniä. Ne kaikki lukemattomat joulut ja muut juhlat ovat tehneet tehtävänsä. Leipomiset, ruoanlaitot kaikista tärkeimpänä. 

Aloin kesken tämän kirjoituksen etsiä yhtä tiettyä valokuvaa tekstin kuvitukseksi.  Koska jouduin käymään läpi parikin valokuvalaatikkoa, kohtasin siinä sivussa paljon asioita, jotka vain lisäsivät haikeuttani.  Mennyt aika ei palaa koskaan, emme voi muistaa kaikkea, emme voi korjata virheitä, joita olemme tehneet. Paluuta ei ole. Valokuvat ovat tallella ja kertovat väläyksiä onnellisista hetkistä. Skannailin tovin satunnaisia kuvia, mikä urakka tuntuu välillä toivottomalta ja loputtomalta. Minun on ehkä opittava pois kuvistani, papereistani ja kirjoistani. Ruokajutut olen jo jättänyt taakseni, vaikka täytyy sanoa, että kyllä se graavaamani lohi maistui hyvälle.

Elämä on oppimista ja oppimista. Olemmekohan koskaan täysin valmiita?

Rentoutuminen kirjoittamisen parissa

Viivyttelen vielä hetken, annan valokuvien lojua kameroideni muistikorteilla siirtämättä niitä  täyttymässä oleville pikku kovalevyille.  En myöskään käsittele vielä viikonlopun tapahtumia, Kuolemajärven  hienoja pitäjäjuhlia Turun konserttitalossa, tapaamisia siellä,  keskusteluja sisarusten Toinin ja Eilan kanssa,  heidän muistojensa läpikäymistä, vierailua Helmin luona. Ei, kaikkea ei tarvitse kirjata, ei tänne ei muuallekaan.

Monta tarinan alkua on taas syntynyt.  Jatkan niitä vähän kerrallaan. 

Maisema Kuolemajärven Tammikonnimestä kohti länttä. (heinäkuu 2006).

Olen huomannut ja varmaan siitä usein maininnutkin, kuinka olemme tottuneet tiedon hillitsemättömään tulvaan. Se tulva valuu joen tavoin ohitsemme ja unohtuu saman tien. Monet lukevat vain uutisten otsikot ja jatkavat sitten seuraavaan. Elämä täyttyy toiminnasta toiminnan jälkeen.  Kiire, kiire, kiire.  Minunkin pääni on nyt täynnä puhetta, musiikkia, kuorolaulua, puhetta, keskusteluja, historiaa, muistoja. Siksi on pakko välillä hengähtää , tavallaan rentoutua kirjoittamalla jotakin muuta, käsittelemällä omaa itseään ollakseen valmis seuraaviin tapaamisiin. On toki totta, että oma vallaton ja mahdoton tiedonjanoni ajaa minut näihin tiedon keruihin.  Oma inspiroitumiseni johtaa sitten sivuteille. Kaiken hallinta vaatii yksinäisyyttä ja jatkuvaa opiskelua.

Kotimatkalla eilen poikkesin tapaamassa pikkuserkkuani Helmiä Salon Peniössä. Mutta tässä olemme hattukaupassa Helsingissä ystävyytemme alkuaikoina 2006. Keskustelimme nimittäin nytkin siitä, josko Helmi tulisi lähiaikoina vierailulle Helsinkiin vaikkapa taidenäyttelyn merkeissä kuten tapanamme on ollut.

Siksi päätinkin tuoda tänne tänään vanhan blogini kirjoituksen. Tiedän nyt, että uudet ihmiset lukevat blogiani. He eivät ole perillä siitä pitkästä kirjoittamisesta ja vuosien mittaan käsittelemieni aiheiden paljoudesta.  Oli aikoja, jolloin kirjoittelin blogia pari kertaa viikossa, nyt kirjoitusten jäädessä usein pariin kertaan kuukaudessa.  Monet ovat lopettaneet lukemisen syystä, koska olen pitkäveteinen, kirjoitan vain vanhoista jutuista, en tästä päivästä enkä tulevaisuudestani.

On se vaan niin ihmeellistä, Helsingissä kuljeskeli vielä keväällä 2006 jääkarhuja. Aikoinaan Mannerheimin jalanjäljillä ja Nevan Laatokan risteilyllä 2005 tapaamani vanhan herran kautta löytyy yhteys myös Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Sekin on uskomatonta. Maailma on pieni.

Mutta elän tätä päivää ja tulevaisuuteni on piilossa. Emme olisi tässä päivässä ilman mennyttä.  Eräs minulle rakas henkilö kertoi keväällä 2010 oikein odottavansa aamuisin, että olisin taas julkaissut uuden kirjoituksen. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi sisareni Päivikki. Hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen tammikuussa 2011.  Ajattelenkin usein kirjoittaessani häntä.  Alkuaikoina  sirottelin joukkoon paljon tarinoita lapsuudesta ja nuoruudesta kuvien kera. Olen sitä jatkanutkin ja jatkan edelleen. Se liittyy myös  läheisesti tuohon pienen ihmisen mikrohistorian keräilyyn, joka on muodostunut minulle entistä tärkeämmäksi.  Mutta se onkin vaikea hallittava. Sitä aineistoa Turun matkalla taas kertyi.

Päällysmies Raija katsoo, että Päikki ja Heljä hoitavat hommat. Kuva on isämme valkokuva-albumista. Nyt tuolla  ennen hyvää voikukkaa kasvaneella paikalla on veljemme talo.

Blogien kirjoittamisprosessi alkuvuodesta 2008 alkaen on ollut minulle tapa selviytyä ja rakentaa loppuelämääni. Olen usein suositellut muillekin kirjoittamista, vaikka vain kirjoittamalla päiväkirjaa tai edes sitä sun tätä joka päivä.  Olen tehnyt sitä itse lapsuudesta saakka ja joskus 1990-luvulla kirjoittamiseni vain kiihtyi. Muistan hyvin, kuinka suosittelin myös Päivikille kirjoittamista, kun tapasimme marraskuussa 2006 hänen miehensä Juha Meurosen taidenäyttelyn avajaisissa Galleria Nunesissa  Helsingissä.  Aivan yllättäen löysinkin harvinaisen aarteen taidenäyttelyn yhteydessä ottamistani äärimmäisen huonoista valokuvista, kun yritin palauttaa tapaamisemme ajankohtaa mieleen.

Aina kuvia kaivaessani löydän paljon muitakin kuvia, joita voin sitten joskus nostaa esille. Mutta jääkö minulta paluu kahden vuoksi taakse tekemättä, jos vain jaarittelen niitä näitä?  Tasan kaksi vuotta sitten 10.10.2011 kirjoitin näin:

”Virittelyä ja virikkeitä

On jälleen aika viritellä inspiraatiota, toisaalta päästää se valloilleen (sitähän se koko ajan onkin), toisaalta takertua sen siipiin ja löytää oikeat aiheet. Kun on vaikea valita jokin aihe, johon paneutua ja josta kirjoittaa, se ei suinkaan minun kohdallani tarkoita sitä, että aiheista oli puutetta. Se on täysin päinvastoin, aiheita vilisee joka nurkassa pilvin pimein. Voisin aloittaa jokaisesta, syventyä valitsemaani pitkäjänteisesti ja viedä jokaisen asian loppuun. Kun aikoinaan 1980-luvulla jouduin psykologin käsiteltäväksi työpaikallani, niin minua tavallaan syytettiin pitkäjänteisyydestä. Tai ehkä koin sen sillä tavalla, koska en saanut sitä työtehtävää, johon minua testattiin. Loppujen lopuksi sillä kaikella ei näin aikojen takaa katsottuna ollut mitään merkitystä. En olisi tuskin silloin pystynyt hyppäämään oman varjoni yli muuttuakseni ”suureksi johtajaksi”.

Henkilökortti. SYP. Ehkä joskus 1980-luvun loppupuoli.

Olen sittemmin ymmärtänyt, miten ihmiset pääsevät etenemään työelämässä. Siinä ei todellakaan ahkeruus, pitkäjänteisyys ja kyky saattaa asiat loppuun saakka merkitse mitään. Ennemminkin siitä pitää osata ”nuolla” oikeita ihmisiä. Siihen minulla taas ei ollut koskaan kykyä saati halua ehkä juuri noiden ominaisuuksieni vuoksi, joihin voisin vielä laskea suoraviivaisuuden ja totuuden torvena olemisen.

Nyt työelämä on loitontunut entistä kauemmaksi. Tässä syyskuun alussa se palasi hetkeksi mieleeni, kun osallistuin työpaikkani eläkeläiskerhon tapaamiseen. Tajusin taas, kuinka erilaisia ihmisiä meitä pankkimaailmassa oli. On suoranainen ihme, että minäkin, rönsyilevä taiteilijaboheemiluonne viihdyin siellä niin kauan. Mutta ehkä se oli taas tuo pitkäjänteisyys? Onhan se nyt meidän aikanamme pahe, sillä kuka nyt pysyisi samassa työpaikassa yli viisi vuotta.  Minun ikäpolveni viihtyi samassa paikassa koko työuran, jollei sitten fuusioiden kierteessä joutunut vaihtamaan.

Torstaina kiertelin entisen työtoverini Katriinan kanssa Tuusulan museoita. Tutkimme Taidemuseo Kasarmin näyttelyt, jotka olin jo aiemmin käynyt katsomassa. Sieltä sain eräänlaisen vinkin proseminaariaiheeseeni. Olin pyöritellyt sitä jo möykkynä mielessäni ja sellainen se on oikeastaan vieläkin, kunnes löydän jonkun kiinnekohdan. Niin, jollei sitten mieleeni tule vielä parempaa aihetta.  Syvärannan Lottamuseossa viivähdimme pitempään. Aina siellä käydessäni minun on ajateltava äitiäni, ylipäänsä molempia vanhempiani ja sitä kammottavaa sota-aikaa, jonka he joutuivat elämään rintamalla.  Menetetty nuoruus, joka katosi sodan tuoksinaan.

On suoraan sanoen omituista, että oma menetetty nuoruus rauhan aikana ei tunnu niin menetetyltä. Jokainen kokee asiat niin eri tavalla, sen oikean tunnelman, mielialat voi tavoittaa vain ajan kokeneen henkilön kautta. Eläytymiskyky ja toisen asemaan, ihon alle asettuminen on lahja ihmisellä, mutta ei voi koskaan korvata elävää kertomusta. Usein käy kuitenkin niin, että ihminen vähättelee omia kokemuksiaan ja tavallaan kestää ne paremmin, kuin niihin eläytyvä henkilö. Kirjailijat varmaan miettivät tällaisia asioita. Kun lähtee kertomaan jostakin ajasta, eri arkistoista löytyy ehkä paljonkin tietoa yleisistä tapahtumista ja ilmiöistä, mutta vähemmän henkilökohtaista, yksilön elämään ja ajatuksiin liittyvää. Tarvitsemme rekvisiittaa, museoita ja autenttisia tavaroita pystyäksemme jollakin tavalla elävöittämään kutakin aikaa.

Äitini Helvi Sirkiä kirjoitti uudenvuodenyönä 1944/1945 isälleni Selänpäästä Helsinkiin tietämättä tulevasta kohtalostaan tämän puolisona ja meidän lasten äitinä muistellen edellistä vuodenvaihdetta Vammelsuussa:

” Vaiherikas, kohtalokas ja niin katkera vuosi! Oli hyvä, ettemme voineet nostaa tulevaisuuden verhoa. Miten olisimmekaan rohjenneet lähteä alkamaan vuotta 1944 sellainen tietämisen taakka hartioillamme.”

Kuvassa äitini lottakavereita seillä jossakin. Taaskaan valitettaen voin vain todeta, että nimet puuttuvat, mutta täydennän tekstin heti, kun löydän kuvan, jonka takaa nimet löytyvät. Äitini on toinen vasemmalta. Muistaakseni ensimmäinen vasemmalta on Meeri Huuhka, myöhemmin Schadewitz. 

Kun Katriinan kanssa vielä viivähdimme Ainolassa aloittaen Sibeliusten haudalta oli päivä täydellinen. Sekä Kasarmilla että Ainolassa olimme käydessämme ruhtinaallisesti sillä hetkellä ainoita vierailijoita. Lopuksi ajoimme vielä Järvenpäähän Huiliin syömään.

Suoraan sanoen minua on alkanut hiukan häiritä tämä tekemisteni luettelointi, mitä nyt kirjoituksissani on viime aikoina esiintynyt. Huomaan aina, että saan niihinkin mahdutettua vain pienen osan. Ihan hyvä niin, sillä "tekemissuorituksilla" mässäily tuntuu olevan meidän suomalaisten ”helmasynti”.  Me pädemme suoritustemme/tekemistemme kautta ja levy jää päälle. Aionkin jatkossa keskittyä vaikutelmiin suorittamisen sijaan. Hyvät aikomukset vain tahtovat unohtua tekemisten seuratessa toisiaan.

Lottamuseossa on myös muonituslotan työvälineitä.

Myöskään spontaanisuus, hetkeen tarttuminen, ideoiden vapaa virtaaminen ja oman luonteenlaadun kunnioittaminen eivät saisi koskaan kadota huolimatta edes kurinalaisesta kirjoittamisesta, jota joudun opiskelun puitteissa tekemään.

Kolmas vuosi taidehistoriaa lähti tiistaina käyntiin. Oli ihana kiivetä taas vanhan vuonna 1832 valmistuneen Helsingin yliopistorakennuksen ylimpään kerrokseen ohi kaikkien vanhojen kipsipatsaiden. Luokkahuoneessa tapasin tutun opiskeluryhmäni vanhoilla kovilla penkeillä pulpettimallisten pöytien ääressä. Istahdimme kuuntelemaan lehtori Jukka-Pekka Airasta.  Olin kiertänyt yliopistolle Senaatintorin kautta sydän sykkyrällä ajatellen kaikkea sitä historiaa, mitä siihenkin alueeseen sisältyy.  Kun talot, kivet, puistot ja aukiot osaisivat oikeasti puhua.  Ehkä meidän on  laitettava ne puhumaan.”

Yritin etsiä joitakin samoja kuvia kuin aikoinaan tämän kuvittamiseksi.  Ja se sama pitkäjänteisyys tulee näkyville, sillä samojen asioiden kanssa mennään tässäkin päivässä. Opiskelu on nyt tosin nyt hetken katkolla, kun tavoite siinä tuli saavutettua.

Ote äitini kirjeestä. Käsialanäyte.

Muut tietävät paremmin

Omat rajani ovat viime aikoina tulleet monessa asiassa konkreettisesti vastaan. Ensin kuvittelen, että jaksan vaikka mitä, mutta seuraavana päivänä olen uupuneempi kuin koskaan.  Kun oikein havahduin siihen, oli pakko pohtia syitä.  Koska keväinen piha houkuttelee minua kovasti sinne työskentelemään, menen usein aamulla tapani mukaan hetkeksi sinne puuhailemaan. Rikkaruohot nousevat kilpaa kukkien kanssa ja kitkemistä riittää. Kukkamaa kaipaa muokkausta kahden vuoden tauon jälkeen. Ruoho on leikkuukunnossa, mutta kone ei ole ollenkaan kunnossa.  Kesä saapuu kohisten, mutta toukokuu on yleensä sellaista ihanaa valmisteluaikaa.  Omalla pihallani olisikin nyt pitkän tauon jälkeen todella paljon tehtävää. Kaikki vuodet, kun olen kirjoittanut blogia, suuri osa kirjoituksistani on jotenkin liittynyt puutarhaan ja sen vuodenaikojen kulkuun.  Nyt todellisuus kohtaa ristiriitoja.

Kohtaaminen pitkän ajan jälkeen. Tämän kuvan julkaisin jo Facebookissa. Kaksi nuorempaa lapsenlapsista tapaa Opan ensimmäisen kerran. (Myöhempi kommentti: Tästä on tullut symbolinen kuva)

Alex on jo kyllästynyt kuvaamiseen ja haluaa maahan. (bloggaajan kommentti 15.5.2020: nyt tuohon kuvaan tulisi jälkipolvia kolme henkeä lisää)

Talo ja puutarha ovat myynnissä. Puutarhalla ei sinällään ole sen kummempaa merkitystä.  Se on tullut minulle viime vuosina selväksi. Kiinteistövälittäjäkin sanoi sen mainitessaan, ettei hän ymmärrä mitään puutarhojen päälle.  Jo oikeudenkäynnissä puutarhassa puurtaminen, sinne sijoittaminen mitätöitiin useaan otteeseen täysin. Minulle ja varmaan monelle muullekin puutarha on tärkeä henkireikä eikä pelkästään oleskelun kannalta vaan myös siellä tehtävän työn kannalta.  On tietenkin jokaisen oma valinta, minkä kokee tärkeäksi.  Oma asennoituminen auttaa jatkossa selviämään.  Minuakin. Ehkä löydän toisenlaisia henkireikiä.

Vaikka nainen selviääkin mistä tahansa työstä kuin mies, niin minun on lopulta myönnettävä, että en jaksa enkä halua tehdä aivan kaikkia töitä.  En edes halua opiskella tekemään kaikkea, koska aikani ei riitä omaksumiseen.  Olen tavannut naisia, jotka ovat joutuneet opiskelemaan kaikki miesten työt ja selviytymään yksin jäätyään. Sitä kohti minäkin yritin ponnistella, mutta nyt jätän sen puolitiehen. Toisaalta teen sen pakon sanelemana mutta toisaalta täysin vapaaehtoisesti. Tässä linkki puutarhakuviini.

Christina isänsä kanssa alle kolmen kuukauden ikäisenä.

Alex isoisänsä Opa Fredin kanssa 17.5.2013. Autot kiinnostavat melkein liikaa. 

Tällä viikolla pala omaa nuoruutta tuli taas eteeni. Olen maininnutkin siitä blogissani 11.2.2013 kertoessani, että ensimmäinen mieheni Fred on nykyisen puolisonsa Karinin kanssa tulossa Suomeen toukokuussa.  Tällä viikolla se sitten toteutui.  Olikin jo aika, että Fred tapaa jälkeläisensä pitkä tauon jälkeen. Meitä kaikkia jännitti, varmaan tytärtäni ja hänen lapsiaan kaikkein eniten. Nuorimmat näkivät isoisänsä ensimmäisen kerran.  Ajoimme keskelle Nuuksion metsää, josta he olivat vuokranneet mökin. Vuodet vain karisevat välistä pois. Lasten osalta sitä on vaikeampi selittää, mutta omalta osaltani asia oli sentään helpompi, koska puhumme samaa kieltä ja olemme kommunikoineet kirjeitse silloin tällöin. Kaikki meni hyvin. Pienin Alex tiesi myös tarkkaan kuka oli Opa.  Tällainen kohtaaminen on aina mieltä liikuttava.  Suomi on saksalaisille aivan liian kaukana, se tuli monta kertaa esille.  Isä ja isoisä ovat vuosien mittaan varmaan puuttuneet tyttäreltäni ja hänen lapsiltaan. Fred tai paremminkin hänen vaimonsa Karin huolehtii merkkipäivistä ja lähettää kirjeitä, kortteja ja lahjoja.

Tässä tapaaminen kesällä 1997. Anna oli 3 vuotta. Mukana oli myös Fredin poika Boris, Christinan velipuoli.

Eilen tapasimme uudelleen tyttäreni luona ja tapaamisen jälkeen keskimmäinen lapsenlapsista lähti isoisänsä mukaan viettämään laatuaikaa vaikkapa kalastellen Nuuksion lammella.  Alkuviikosta meillä on uutta ohjelmaa, kun lähden heidän kanssaan tutkimaan vanhoja jalanjälkiämme Hämeessä. Asuimme yhden kokonaisen vuoden Suomessa perheenä tyttäreni juuri täytettyä vuoden. Yritän kovasti palauttaa sitä aikaa muistini kätköistä, mutta juuri nyt tavoitan vain hajanaisia kuvia.

Asuimme maalla lapsuudenkodissani. Oli mahdottoman kylmä talvi. Kävimme molemmat töissä ja kun palasimme kotiin, piti hakea puita ja  sytyttää tulet talon kaminoihin. Aamuisin ennen lähtöä, lämmitimme vain keittiön hellan. Illaksi talo oli jäähtynyt todella kylmäksi. Muistan kerran ajaneeni paprikapussin syönyttä hiirtä halon kanssa ympäri talon. En raaskinut kuitenkaan tappaa sitä. Muistan tapaamisia, kun sisariani poikaystävineen tuli luoksemme. Muistan rikkinäisen television, jota piti hakata, jotta se lähti toimimaan. Muistan kun kerran Christinan ja Fredin nukkuessa valvoin katsellen dokumenttia Jack Kennedyn kuolemaan liittyvästä salaliitosta ja aloin pelätä. Kesät olivat toisenlaisia, koska silloin myös vanhempani olivat paikalla. Isän kanssa vietiin verkot järvelle. Äidin kanssa kävimme marjassa ja sienessä. Christinalla oli monta hoitajaa, kun sisareni olivat myös paikalla.

Niinpä muistelussakin rajani tulevat vastaan. Tiedän kirjoittaneeni paperille hajanaisia mietteitä sen aikaisista tuntemuksistani, mutta en niitä nyt löydä. Työnnän sen sijaan käteni irtonaisten valokuvien joukkoon ja käteni ovat täynnä muistoja. On mahdottoman vaikeaa ja myös itkettävää palata tuohon aikaan. Milloin muistot eivät ole enää niin kipeitä vai onko se omasta mielentilasta kiinni, milloin niihin ei pidä palata? Se oma rajani on varmaan tässä iässäkin, kun tajuaa niin selkeäsi oman rajallisen kapasiteettinsä, vaikka sitä ei missään nimessä halua myöntää. Tiedän, että kaikki eivät halua ollenkaan muistella menneitä, koska se aina sattuu. Jos saisi palata menneeseen mukanaan kaikki se kokemus ja ehkä mukaan tarttunut viisaus, tekisi ehkä monta asiaa toisin. Eipä sille voi siis mitään, että kaikissa muodoissaan menneen kohtaaminen on tavallaan suloista mutta myös kitkerää ja itkettävää.

Minä olen uimassa Itämeressä Schönberger Strandilla kesällä 1968.

Vanhempani vierailivat kesällä 1969. Kuvassa siis myös äitini ja pikku-veljeni. Olimme uimassa Selenter Seellä.

Omassa elämässäni olen samanaikaisesti käännekohdassa ja vaikka pitäisi mennä ihmisten seuraan, niin huomaan kaipaavani täydellistä poissaoloa. Valikoin hyvin tarkkaan, mihin osallistun ja ketä tapaan. En tunnu kestävän minkäänlaista arvostelua tai parempaa tietämystä omasta itsestäni kuin itselläni on. Muutun ehkä pikkuhiljaa erakoksi. Sisareni sanoikin juuri puhelimessa keskustellessamme minun olevan masentunut, sitä samaa on eräs ystäväni minulle tyrkyttänyt.  En saisi myöskään liikaa kirjoittaa vanhenemisesta ja surkeudesta, mitä blogikirjoitukseni ja facebook-päivitykseni ovat erityisesti tuoneet esille. Sitä saa, mitä ajattelee eli toisin sanoen minusta tuleekin vanha ja surkea, kun sitä toitotan.  Mutta niin vain on, että oma logiikkani kulkee toisella tavalla. Mene suoraan kohti tosiasioita ja kohtaa ne tielläsi, siinä ehkä minun tunnuslauseeni. Muut vain tuntuvat aina tietävän paremmin mielentilani. Mielestäni masennus on huomattavasti vakavampi häiriö ja sairaus, kuin oma olotilani eikä missään nimessä vertailukelpoinen tähän omaan itsesäätelyyni ja tosiasioiden myöntämiseen. Ihmisten pitäisi olla sanoissaan vähän tarkempia.  Ja minun pitäisi ymmärtää muiden puutteet ja ominaisuudet eikä odottaa pilkuntarkkaa käytöstä.

2013

40 vuotta aiemmin  Alexin äiti Christina 1973.

Nyt menen käymään kaupassa, siivoan autoni sisältä ja ehkä selvittelen taas hetken tavaroitani ja heitän taas vähän tavaraa roskiin.

Kuvia tuli eilen otettua runsaasti, sellaisiakin, joissa koko perhe eläimineen oli mukana. Muru poistui sitten pian kuvasta, kun Remu oli taas kiusaamassa. Remu = Lärm.