Lyyti kirjoittaa

Edessä ja parhaillaan meneillään on seuraavaan vuodenaikaan sopeutuminen. Pidämme neljää vuodenaikaa rikkautena. Kaikkialla maailmassa vuodenkierto ei toimi samalla tapaa.  Wikipedian mukaan ”Vuodenaikojen vaihtelu on seurausta Maan pyörimisakselin kallistumasta eli akselikulmasta suhteessa Maan ratatason kohtisuoraan ja siitä johtuvista muutoksista Auringon säteilyn jakautumisessa.”  Kannattaa ehkä käydä lukemassa myös erikieliset Wikipediat tai muut lähteet. Eri maissa on eri käsityksiä vuodenajoista. Joka tapauksessa me täällä pohjoisessa koemme hienot vuodenajat ja olemme niiden armoilla tai sylissä eri tapaa kuin jossakin tropiikissa, jossa on kuivia ja sateisia kausia. 

 

Kaikki kuvat tässä blogissa ovat alkuvuodesta 2010.  Tämä 20.1.2010

 

 

Olen joskus maininnut, kuinka olen itse tuntenut sään tai paremminkin ilmanpaineen vaihtelut itsessäni. Vuosia sitten (ainakin 2010) kirjasin kalenteriin lämpötilat ulkona ja sisällä joko aamuisin tai iltapäivisin. Liitin mukaan myös ilmanpaineen mmHg-arvon. Olin alkanut epäillä vahvasti ilmanpaineen vaikutusta väsymystiloihini ja päänsärkyihini. 

”Tutkimukseni” ilmanpaineen vaikutuksesta jäi sitten muiden asioiden alle. Muistiinpanot ovat tallella ja voin palata niihin, mutta enpä usko, että ehdin. Joka tapauksessa tiedän, että olen hyvin herkkä jonkinlaiselle liikkeelle ilmanpaineen joko noustessa tai laskiessa. En oikein saanut selvyyttä, millainen liike se oli. Oletin, että matalapaineen aikana on pahinta ja kauniilla säällä tuskin pää on kipeä. Pääni siis aavistaa paineen muutokset jopa lähialueilla ja reagoi niihin. Se saattaa helposti laukaista päänsäryn, johon eivät edes särkylääkkeet tehoa. Voi olla, että se sama tuntuu myös nilkkojen nivelissäni, koska ne joskus kipeytyvät omituisesti. Siis päässä ja jaloissa on välillä vikaa. Jokin yhteys säällä on myös reumoja sairastuviin ihmisiin, sitä lienee jopa tutkittu. En pysty itse vaikuttamaan asiaan mitenkään. Kun tiedän tämän, voin vain levätä ja ottaa kevyesti. Asiaa on tutkittu tieteellisesti maailmalla ja yhteyksiä on löydetty. Me tavalliset ihmiset olemme tienneet sen ilman tutkimusta. Googlaamalla asiasta löytyy kaikenlaista tietoa.

Arttua kotiin saattamassa 18.3.2010.

 

Äskeistä Kiira-myrskyä edeltävän päivän kärsin huomattavan suuresta väsymyksestä ja nukuin sohvalla melkein koko päivän. Illansuussa nousin kuullessani yhtäjaksoista jyrinää. Hetken päästä myrsky oli päällä ja olotilani helpottui. 

 

 

 

 

 

Ikävää on, että laiskat päivät vievät aikaa kaikelta muulta, mitä haluaisin tehdä. 

Toisaalta, kaikki tekemiseni on täysin vapaaehtoista ja ilmaista. Jollen jaksa jotakin, voin siirtää sen tekemisen eteenpäin. Sellaisina päivinä saatan aloittaa jotakin, mutta väsähdän nopeasti ja jätän asian kesken tai hautumaan. Sitten eräänä aamuna herään ja on jo melkein pakko alkaa kirjoittaa ennen niitä pakollisia tehtäviä.

Tuosta aloituksessa mainitsemaani vuodenaikaan sopeutumiseen olen saaneet jo esimakua kylmemmän sään merkeissä. Kotona sisällä on pitänyt ottaa sukat ja villatakit käyttöön. Sänkyyn illalla mennessä pitäisi olla jokin lämmitin. Kuumavesipullo? Pidin muuten omakotitalossa koko alkukesän lämmitystä päällä. Täällä kerrostalossa seuraan nyt, milloin pattereihin tulee lämpö. Jos kylmää jatkuu, lämpötila menee jo alle +20 asteeseen. Ilmanpainekin tuntuu heittelehtivän. Se on juuri nyt 753 mmHg (elohopeamillimetriä), joka on 1003,92 hPa (hektopascalia) (kirjoitin tämän jo muutama päivä sitten). Mutta se tästä aiheesta.

 

22.3.2010

 

Syksyn alku tarkoittaa myös suunnitelmien ja ohjelmien laatimista harrastuksiin ja päivityksiä kalenteriin. Seuraavan vuoden aikana tulen myös miettimään, miten tulen jatkamaan niiden kanssa. Samaa mietin asumisen suhteen. Aika näyttää. Enkä oikeastaan edes mieti vaan annan asioiden johtaa. Intuitio!

Noihin kolotuksiin, jotka jo aikoinaan vanhat ihmiset liittivät sään vaikutuksen, olen saattanut puuttua jo aiemmin. Ahkerasti kirjoittamistani päiväkirjoista, löydän myös vinkkejä. Sattuneista syistä (etsin jotakin yksityiskohtaa) työpöydälläni on päiväkirjani maaliskuun alusta heinäkuun puoleenväliin 2010. Enkö muuten ole sitä vuotta käsitellyt todella usein.  Ehkä en vielä riittävästi?

Nyt saattaa olla niin, että etsin vastauksia alitajuisesti seistessäni jälleen kerran tienhaarassa. Mennyt elämämme auttaa meitä usein ratkaisujen jäljille, sanokaa mitä sanotte. Tiedän oikein hyvin, että on turhaa ajatella menneitä, aika moni tekemäni asia on muiden mielestä turhaa, vain tämä hetki on tärkeä. Olen samaa mieltä paitsi sen turhuuden osalta. Osa meistä ihmisistä on erilaisia, kannamme mukanamme kaikkea, käsittelemme asioita monipuolisesti. Tiedämme, että kaikki voi päättyä milloin vain. 

Nyt taas ajatellessani jatkoa ja sitä, mitä teen loppuelämäni kanssa, on aiheellista palata taaksepäin. Arvostan erityisesti intuitiota. Se kyllä tietää. Siihen pitäisi nojautua enemmän. Enkö ole niin tehnytkin?

En kyllä ole juuri nyt kiinnostunut sen enempää aiheesta, ilmanpaineesta ja sen ja vaikutuksesta. Se oli vain aihe, joka johdatti minua eteenpäin. Pienikin vinkki saattaa olla alku isommalle asialle kuten olen usein nähnyt. Asioiden katsominen tarkasti monelta kantilta on hyväksi.

13.1.2010

Alkuvuodesta 2010

Maaliskuun alussa 2010 kirjoitin, että polveni oli omituisesti kipeytynyt. Toisena päivänä vasemman käteni ranne kipeytyi ja lopuksi myös oikea käsivarsi ylhäältä. Olin tuskainen ja väsynyt, välillä sydän hakkasi ja korvissa soi. Ihmettelin kovasti oireitani. Päässä jyskytti ja soi. Minulla oli tulossa lääkärintarkastus ja verikokeet. Ilmeisesti niissä ei kuitenkaan tullut esille mitään. En edes muistanut mainita kaikkea, vaikka jo tuolloin 6.3.2010 kirjoitin päiväkirjaani: ”En jaksa uskoa, että olisin sairastunut johonkin reumatyyppiseen sairauteen.” 

Häpeilin tuntemuksiani, sillä olin pitänyt itseäni aina terveenä ihmisenä. Itse asiassa olen kokonaan unohtanut, että minulla oli jo tuolloin kovin vaikeaa jopa terveyden kanssa. Olihan ahdistus koko ajan päällä, sen tunnistin. Mutta että ruumiilliset vaivat alkoivat koskettaa täysin tervettä ihmistä, sitä oli vaikea ymmärtää, se oli häpeän aihe!  Mietin syitä. Kirjoitin sairauden olevan lähtöisin suoraan minusta, olen itse pyytänyt sitä, se liittyy karmaani, se on oppitunnilla olevan ihmisyyden kehon kieltä. 

Tietenkin olin lukenut tuolloin kirjallisuutta, jossa käsiteltiin polariteettia. Huh. Nyt tulikin pohtimista. Miksi avasin päiväkirjan juuri tuosta kohdasta. Tarvitsen nyt aikaa käsitellä aihetta itsekseni, joten en jatka siitä aiheesta. Sitä se intuitio teettää.

Ihanat lapsenlapseni kävivät silloin maaliskuun alussa auttamassa minua, siivoamassa. Olen kopioinut väliin kirjeen ystävälleni pohjoisessa. Meidän koko kirjeenvaihtomme vie useamman mapillisen. Niitä on vaan niin kiva lukea, sekä hänen että minun, koska kerromme kirjeissä niin ihanasti arkipäivän elämästä. Ne täydentävät päiväkirjaa. ”Epätietoisuus tästä oudosta oireilusta kalvaa, mutta pitäisi omata malttia kestää ja olla kärsivällinen. Olenhan aina ollut vahva kuin iso hevonen. Lihakseni eivät edes ole vuosiin kipeytyneet raskaasta liikunnasta, nivelten kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.” Näin kirjoitin kirjeessäni Elisalle.

Voi sentään noita kirjoituksiani. Maaliskuun puolivälissä kirjoitan, kuinka häpeilen itseäni, ulkomuotoani enkä halua näyttäytyä missään. Haluan eristäytyä. Se ominaisuus on aina kulkenut mukanani, kirjoitan. Sitä voi olla muiden vaikea uskoa nytkään. Mutta se on silti ominaisuuteni. Kirjoitan, että olen kehdannut lähteä muiden kanssa jonnekin, koska silloin kaverini on ollut keräämässä huomion. Minä olen ollut kuin sanallinen kupla mukana, puhua pälpättämässä.  Olen aikanaan karahtanut kivelle ja sitten tuli vanhuus väliin. Minua on haavoitettu pahasti enkä ole osannut hakea apua itselleni. Siksi olen sairastunut.

Läheinen ystävätär oli antanut minulle ohjeita lääkärissä käyntiä varten, valmiita kysymyksiä. Monet liittyivät stressiin ja ahdistukseen.  Olen autuaasti unohtanut, että minulla oli jo noin paljon aikaisemmin ennen varsinaista sairastumistani pahoja oireita. Enkä varmasti edes kehdannut tuolloin mainita sanoja stressi ja ahdistus. Kyllä minä kestän.

13.1.2010

Se oli muuten se todella runsasluminen talvi pitkiin, pitkiin aikoihin. Olin asunut kesästä 2000 omakotitalossa ja lumityöt olivat noina kymmenenä edellisenä vuotena olleet melko vähäisiä. Mutta nyt. 

Talvi 2010 oli kaiken lisäksi ensimmäinen talveni yksin omakotitalossa. Se oli se talvi, kun ihmiset pakotettiin talojen katoille tyhjentämään niitä lumesta kuten myös lapioimaan talojen seinustat tyhjiksi. Sinä talvena moni putosi katolta tai hautautui lumeen ja kuoli. Sinä talvena myös pasuunakukkani, daaliani ja muut autotallissa tallentamani kasvit paleltuivat ja vesimittari hajosi, kun pakkanen meni autotalliin ollessani viikon Lapissa. Talosta syksyllä lähtenyt mies oli kiertänyt autotallin termostaatit kiinni. Minä olin vasta opettelemassa niitä asioita, joihin en ollut aiemmin saanut puuttua.

Valokuvistani näen, kuinka ihana vapaudentunne vuorottelee ahdistuksen kanssa. Kun nyt katselen niitä kuten iloani lumesta, opiskelusta, uudesta elämästä ja toisaalta luen kirjoituksiani peloista, en voi olla ajattelematta, että kuluisi vielä tukalat seitsemän vuotta tähän hetkeen saakka. Kaikki meni koko ajan vain pahemmaksi.

Itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan kyllä, että olen tuolla matkalla oppinut paljon. Ehkä jokin asia on silti jäänyt huomaamatta? Jatkan.

Olenhan monta kertaa kirjoittanut ja sanonut, että kirjoittaminen on paras tapa käsitellä asioita. En varmaan ilman sitä edes osaisi.

Takaisin virtaan

Tuolla varastossa eräässä laatikossa on muistojani 1960-luvulta. Luonnoslehtiöitä, joita silloin harrastin ja kaikkea muuta.  Ajoin tässä viime viikolla eräänä iltapäivänä, sattumalta vielä ruuhka-aikaan,  Helsingistä Mäntymäen kentältä kotiin Tuusulaan. Matkaan meni yksi tunti 10 minuuttia, kun matkan normaalisti ilman ruuhkaa taittaa parissakymmenessä minuutissa. Siinä oli sitten aikaa pohtia asioita, paitsi, että piti koko ajan olla tarkkana, ettei siinä nykivässä liikenteessä aja edessä ajavan perään. Luonnoslehtiöni tuli mieleeni matkan varrella, kun ajoin Mäkelänkadulla ohittaen pian Käpylän.  Lehtiö sisältää piirustuksiani, runojani ja kirjoituksiani ajalta, kun vielä haaveilin suuresta tulevaisuudesta.

Tänään

Sitä suurta tulevaisuutta en sitten onnistunut hankkimaan. Syitä on monia enkä lähde niitä tarkemmin analysoimaan. Usein tulee kyllä auttamatta mieleen, että olisipa meillä aikanamme ollut yhtä mahtavat tulevaisuuden mahdollisuudet kuin nykyajan nuorilla. Eivät he sitä kylläkään tajua. Nuorena kapasiteettimme ymmärtää etumme ja mahdollisuutemme on vielä vajavainen. Emmekä kuuntele vanhempiamme. Ei pidäkään. Mummia kyllä voisi kuunnella.

Ensimmäinen kunnon kosketukseni Helsinkiin oli kesäkuun alussa 1966, kun yritin pyrkiä Ateneumiin eli silloiseen taideteolliseen korkeakouluun kamerataiteen linjalle. Asuin äitini serkun Ainon ja tämän miehen luona Käpylässä. Sieltä käsin kuljin aina eri kohteisiin, missä meille pyrkijöille jaettiin tehtäviä.

Olin päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnan yhteiskoulusta 28.5.1966. Heti juhlinnan jälkeen, johon en itse osallistunut sen kummemmin, lähdin Helsinkiin. En muista, miten sinne menin. Isäni saattoi hyvinkin viedä minut. Olin tyhmän ylpeästi laittanut kaiken yhden kortin varaan. Taitaa olla vähän sukuvika.  Tapasin silloin ensimmäisen kerran äitini serkun ja tämän miehen. Heillä oli kaksi aikuista tytärtä, joista toinen kävi kahden lapsensa kanssa vanhempiensa luona siellä ollessani. Toinen tyttäristä oli muuttanut Saksaan, mennyt naimisiin ja oli keskellä lapsikatraan luomista. Tässä kohtaa huomaan, että jokaiseen kirjoittamaani riviin sisältyy toinen suuri kertomus. Kesäkuussa 1966  en  vielä tiennyt noita kertomuksia muuten kuin alun osalta. On hurjaa, kuinka paljon kokemuksia ja muistoja meidän jokaisen elämään sisältyy.

Pystyn muistamaan hyvin vain omat kokemukseni. Muistaakseni muiden minulle kertomia tarinoita, minun on pinnisteltävä. Parisen viikkoa sitten vierailin lyhyesti erään iäkkään karjalaisen miehen kotona ja tämän vaimo sanoi kesken kaiken, en tiedä, minkä johdattamana, etteivät heidän, tavallisten ihmisten muistot ja asiat ole tärkeitä. Nuo sanat jäivät soimaan korvissani ja soivat edelleen. Taisin sanoa siihen, että tulen tekemään kaikkeni, että tavallisten ihmisten tekemiset saavat paremman arvon.  Siksi aina uudelleen tuon tämän asian esille. Muistot merkitsevät!

Palaan taas siihen luonnoslehtiöön ja suuriin suunnitelmiini tulla suureksi taiteilijaksi, elokuvaohjaajaksi ja kirjailijaksi. Minulla ei ollut tuolloin todellakaan minkäänlaista kapasiteettia vaan suuret luulot omista piilevistä kyvyistäni. Tässä kohtaan haluan kuitenkin sanoa kaikille nuorille tulevaisuutta suunnitteleville: Pitäkää ne suuret haaveenne ja menkää niitä kohti. Vaikka teitä ei kannusteta eikä teihin uskota. Yrittäkää itse pitää usko voimassa. Minunkin olisi pitänyt tehdä niin. Joitakin onnekkaita onnisti silloinkin. He pääsivät opiskelemaan haluamaansa ammattia. Mutta suurin osa putosi ja sai etsiä vaihtoehtoisia väyliä.

Tässä satunnaisessa aarrelaatikossani olikin kolme luonnoslehtiötä ja laatikon pohjalla saattaa olla lisää tutkittavaa. Mielenkiintoinen on tietenkin yhdelle sivulle liimaamani leike Helsingin Sanomista, jossa siihen aikaan julkaistiin yliopistoihin päässeiden luettelot. Mutta oli siellä muutakin jo ammoin unohtunutta, sellaista, jota voisin käyttää omaelämänkerran materiaalina, jos sellaisen joskus kirjoittaisin. Ja jos vain saisin selvän senaikaisten tekstieni tajunnanvirrasta. Olen kirjoittanut pitkään ilman välimerkkejä, luonnoslehtiöiden sivut ovat täynnä sekavaa impressionistista vuodatusta sivukaupalla. Kukaan muu ei sitä pystyisi tulkitsemaan.

Niissä luonnoslehtiöissä on elämäni kesästä 1966 aina jonnekin vuoteen 1968 asti.  Me kaikki pystymme rakentamaan tuollaisista fragmenteista oman elämämme palapelin uudelleen. Saattaa kuitenkin olla niin, että useimmat eivät sitä edes halua tehdä. Ymmärrän, että joillekin blogiini osuneille, ajatus menneisyyteen palaamisesta voi tuntua äärettömän raskaalta.

Toisaalta minua on hiukan alkanut rasittaa ajatus, että olen aika pitkään toistanut samoja asioita. Sitten kesken kaiken tulee jokin pieni lause, sattuma, kesken keskustelun toisen kanssa, joka palauttaa mieleeni syyn kirjoittaa. Tänään se lähti siitä, kun pohdimme suomalaisten suhtautumista pakolaisiin ja näiden vaikutusta yhteiskuntaan. Puhuimme perinteistä, joita olen vasta vanhempana alkanut paremmin arvostaa. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni kutsuivat minua äskettäin suvakiksi. En edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nuorten tai nuorempien asenteet ovat äärimmäisen jyrkkiä.  Kyllä minäkin olin jyrkkä vaikka tuolloin keväällä ja kesällä 1966, kun en suostunut edes menemään iltajuhliin ylioppilaaksi tulon johdosta. En suostunut menemään ylioppilaskuvaan ja väheksyin vanhempieni järjestämiä juhlia ja jopa vieraita.

Myös siksi kirjoitan. Emme kaikkina ikäkausina ajattele täysin samoin. Muutumme ja kehitymme emmekä koskaan tule ihan valmiiksi.

Jos tunnen toistavani itseäni, niin tottahan on, että vuosikaudet elämä on rullannut kuin juna pitkin samoja raiteita. Olen pysynyt paikallani ja edennyt pienin askelin. Vanhana askeleet lyhenevät, mutta ehkä kuitenkin kehitymme edelleen. Minusta pelottavinta olisi, että menettäisin luomisvoimani eikä inspiraatio enää luuraisi joka asian takana houkuttelemassa uusille teille.

Olen jo parisen vuotta antanut asioiden johtaa minua. Tämä vuosi on mennyt siivoamisessa, järjestämisessä ja talon joka viikko toistuvissa näytöissä niin, että olin siihen jo todella kyllästynyt ja kaipasin toisenlaista elämää. Olen kyllä oppinut erinomaisen hyvin organisoimaan talon hujauksessa järjestykseen, kaikella on ollut paikkansa. Kun olen näytön jälkeen palannut takaisin, olen usein ärsyyntynyt ja kiukkuinen, kun en ole tahtonut saada keskeneräisistä jutuistani kiinni, kirjat ja paperit ovat eri paikassa. Olen toki oppinut viime vuosien aikana joustamaan ja tekemään äkillisiä ratkaisuja, organisaatiokyky on parantunut, vaikka onhan siinä vielä aimo ripaus taiteellista sekamelskaa. Hyvä niin.

Olen ollut alitajuisesti hyvin stressaantunut, huolehtinut liikaa asioista. Sitten vaan yhtäkkiä muistan, että enkö todellakaan ole tarpeeksi tai tuskin ollenkaan ehtinyt kuunnella sitä maailmankaikkeuden hengitystä, sitä, jonka varassa me kaikki olemme. Olen ollut liikaa kiinni käytännön asioissa. Jään kuuntelemaan ja tunnen heittäytyväni sen hengityksen päälle, sukeltavani vihdoin taas siihen virtaan. Annan vain mennä. Sitten alkoikin taas tapahtua.

Monissa sattumissa on jokin viesti, jota kannattaisi kuunnella. Ajattelumme ja asenteemme vaikuttavat siihen, mitä elämässämme tapahtuu. Positiivinen suhtautumisemme itseemme ja muihin ihmisiin on oleellinen. Kiireen ja touhun keskellä unohdamme usein sen kaikkein tärkeimmän. Emme oikeastaan pysty kaikilta osin koskaan hallitsemaan elämäämme muuten kuin pitämällä hyvää huolta omasta itsestämme. Loppu hoituu sitten korkeamman voiman kautta eikä se todellakaan mene pelkästään meidän tahtomme mukaan.

Nyt minunkin on taas annettava virran viedä ja otettava vastaan, kaikki se, mitä on tullakseen. Osa tulee mitä ihmeellisimpien viestien muodossa.  

Muuten valitettavasti niistä viikoista kesäkuun alussa 1966 ei ole valokuvia. Minulle tyhmälle maalaistytölle tuli joku sanomaan, että jos sinut nähdään kameran kanssa, sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sisään. Jätin kameran pois.

Toistuvat askareet

Jouluaattona iltapäivällä satoi vettä. Oikein kunnolla. Se sopi erinomaisesti omaan tunnelmaani, kyyneliin, jotka virtasivat vesisateen lailla. En tiedä, miten ihmiset yleensä selviävät elämän vähitellen muuttuessa erilaiseksi. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa, päinvastoin se tarkoittaa oman itsensä todellista kohtaamista ja aidoimman tunteen tavoittamista. Kaikki vanhat rakenteet ovat murtuneet  eikä mikään ole enää koskaan samanlaista kuin ennen.  Tuntuu surulliselta mutta samanaikaisesti ilo virtaa mieleen. Onhan totta, että jäähyväisten jättäminen menneelle on vaikeaa.

Voiko niitä edes kutsua jäähyväisiksi? Elämäni ei muutu mitenkään rajusti. Olen täsmälleen sama ihminen mutten kuitenkaan ole. Muistan kaiken ja palaan moniin omiin omankin elämäni vaiheisiin ja asioihin kirjoittaessani.  Oma prosessini on ollut pitkään meneillään. Olen vauhdittanut sitä itse ajattelemalla asioita rohkeasti, mutta monet tapahtumat, joita olen kohdannut  viime vuosina ovat myös olleet näyttämässä tietä.  Oli ehkä kohtalokasta nimetä se edellinen blogini nimellä ”Polulle kauas”. Oli myös aika erikoista, että se kuvablogi-sivuston loppuessa hävisi . Oli tuskallisen vaikeaa aloittaa uuden kirjoittaminen. ”Unikkopellossa”, kuvaako sen nimi mitenkään tätä vaihetta? Onko nimellä ylipäänsä mitään merkitystä?

On ollut mahdottoman vapauttavaa kohdata maailma uudella tavalla. Meillä jokaisella on oma varjomme, mutta voimme hypätä sen varjon yli valoon.  Joskus tulee epäilyksen hetkiä ja väsymystä ja saattaa kaivata sitä vanhaa.  Joulun aika on uskomaton koetinkivi. Mitä lähemmäksi aattoa tulin, sitä selvemmin tunsin kipupisteeni.  Tiesin kuitenkin, että pystyn ylittämään ne olemalla kärsivällinen. Monta kiitosta on tänäänkin lähtenyt sinne jonnekin. On selvää, että kohtaan edelleen päivittäin hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, ohitanko asian tyynesti ja annan olla.  Ihmisen osa ei ole todellakaan helppo.

Koska tämä on henkilökohtainen (mitä se nyt tarkoittaakaan) blogini, kirjaan tänne väistämättä omia ajatuksiani ja tunteitani, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Olen pahoillani, jos joskus loukkaan sanoillani jotakin lukijaani.  Lukiessani omia blogejani, minua alkoi itseäni häiritä se, että usein melkein piilotan asian runsaiden kuvien sekaan. Tarkoitukseni on tuoda myös runsasta kuva-aineistoani näkyville sen sijaan, että se seisoo albumeissa ja kovalevyjen tiedostoissa. Lukija voi jäädä katsomaan kuvia eikä lue tekstiä. Se on vähän niin kuin jotkut esiintyjät keräävät ympärilleen joukon rekvisiittaa hävittäen oman itsensä puutteet. Esimerkiksi sopisi vaikka vanha mies laulamassa nuorten tyttöjen tanssiessa ympärillä. Toisaalta nykyään taitaa olla enemmän yleistä, että sitä rekvisiittaa on liikaa kaikilla, myös nuorilla ja kauniilla.  Tavaran runsaus on tosin tämän hetken ongelma kaikkialla, ei ainoastaan minulla. Yritän parantaa tapani. Ei enää liikaa kuvia.

Joulujen suhteen olen nyt taisteluni käynyt. Kun sanoin tyttärelleni tänään, että tämä on viimeinen jouluni, en todellakaan tarkoittanut, että en näkisi enää seuraavaa. Sisareni vähän aikaa sitten tiivisti aika hyvin sen, mitä lienen tarkoittanut. Joulut ovat meissä sisäänrakennettuja lapsuudessa luotuja. Toistamme niiden perinteitä ja niihin myöhemmin lisättyjä kaupallisia rönsyjä vuodesta toiseen.  Minullakin irtipyristely on kestänyt lähes kymmenen vuotta.  Pakoon ei pääse minnekään, mutta ei tarvitsekaan.  Se on vähän sama asia kuin monille on alkoholin käyttö, joka ryöpsähtää liian suureksi suurina juhlapäivinä. Senkin olen vierestä kulkijana joutunut kohtaamaan.

Koin eilisen  aatonaattopäivän erityisen raskaana. Soitin ensin pitkän puhelun vanhalle sukulaiselle, koska hänkään ei saanut muiden tavoin minulta tänä vuonna joulukorttia. Olin myös lykännyt viikkokausia menemistä tapaamaan 93-vuotiasta ex-anoppiani, joka asuu läheisessä hoitokodissa. Vaikka joka kerta siellä käytyäni päätän vierailla hänen luonaan useammin, niin sitten kuitenkin aina lykkään sitä.  Nyt ajattelin jopa jättää kokonaan väliin, jollei  intuitio sanoisi, mitä tehdä. Käytän tuota pientä hyvää apulaista nykyään todella ahkerasti apunani ratkaistessani asioita.  Se neuvoi minua hyvin luontevasti oikeaan aikaan lähtemään sinne.  Satoi jälleen vettä, otin mukaani vain suklaarasian ja joulukortin. Kysyin apulaiseltani, josko veisin kukkia, mutta hän ohjasi minut ajamaan ohi kukkakaupan. 

Hoitokodin lähes kaikki parkkipaikat olivat täynnä, sillä muutkin taisivat vierailla samana päivänä. Kurkistin Ainon huoneeseen, joka oli pimeä ja tyhjä. Löysin hänet oleskelutilasta istumassa sohvalla myös siellä hoidossa olevan miehen vieressä. Hän kutsuu miestä Heikiksi viimeisimmän miesystävänsä mukaan. Silitin Ainon sileää vaaleaa tukkaa ja hän kääntyi puoleeni ilahtuen kovin.  Hän ei enää koskaan erehdy nimestäni, kun kysyn sitä. Mutta kaiken muun hän unohtaa melkein heti. Monen monituista kertaa hän puhui kesän tulosta eikä tahtonut uskoa, että on joulu. Joka kerta sen kertoessani, hän pahoitteli, ettei ole ehtinyt valmistella joulua, lahjat ovat ostamatta ja leipomukset tekemättä. Seuraavassa hetkessä hän oli sen taas unohtanut.  Kävimme kahvilla yhdessä.  

Seurustelimme vielä pitkän tovin hänen huoneessaan ja sitten käytävän sohvalla seuraten hymyilevän nuoren naisen siivoamista. Minusta tämä näytti aivan intialaiselta ja piti kysyä, mistä päin maailmaa hän oli. Hän olikin kotoisin Brasiliasta ja aikanaan miehen perässä Suomeen tullut. Loppujen lopuksi  Aino ei tahtonut päästää minua lähtemään, koska hänelle oli vielä jotakin asiaa, asiaa, jota hän ei sitten  koskaan muistanut. 

Olin todella uupunut. Jäin miettimään alitajuisesti tavallaan sitä samaa, millä aloitin tämän postauksen. Koskaan ei voi olla varma mistään. Asiat vaikuttavat, olemme samassa kehässä kaikki, mutta oma suhtautumisemme ja asenteemme ratkaisee. Olen vuosien mittaan palannut yhä uudelleen tähän samaan surulliseen tosiasiaan. Se tuo mieleeni muistoja kaukaisilta vuosilta. Ainon vanhin sisko Anna kuoli joskus 1980-luvulla.  En voi koskaan unohtaa, kun kävimme häntä eräänä kesänä katsomassa Laukaan terveyskeskuksessa. Hän makasi sängyssä pieneksi kutistuneena ja kyseli koko ajan niiden mansikoiden perään, jotka olivat jääneet keittiön pöydälle ja jääkaapin päälle. Naiset eivät pysty kuoleman läheisyydessäkään unohtamaan niitä touhun ja kiireen vuosia, kotoisia askareita, joita he ovat toistaneet vuosikymmeniä. Ne kaikki lukemattomat joulut ja muut juhlat ovat tehneet tehtävänsä. Leipomiset, ruoanlaitot kaikista tärkeimpänä. 

Aloin kesken tämän kirjoituksen etsiä yhtä tiettyä valokuvaa tekstin kuvitukseksi.  Koska jouduin käymään läpi parikin valokuvalaatikkoa, kohtasin siinä sivussa paljon asioita, jotka vain lisäsivät haikeuttani.  Mennyt aika ei palaa koskaan, emme voi muistaa kaikkea, emme voi korjata virheitä, joita olemme tehneet. Paluuta ei ole. Valokuvat ovat tallella ja kertovat väläyksiä onnellisista hetkistä. Skannailin tovin satunnaisia kuvia, mikä urakka tuntuu välillä toivottomalta ja loputtomalta. Minun on ehkä opittava pois kuvistani, papereistani ja kirjoistani. Ruokajutut olen jo jättänyt taakseni, vaikka täytyy sanoa, että kyllä se graavaamani lohi maistui hyvälle.

Elämä on oppimista ja oppimista. Olemmekohan koskaan täysin valmiita?