Se on vain yksi vanha valokuva

Jokaiseen vanhaan ja miksei uudempaankin valokuvaan sisältyy paljon asioita.  Tuoreemmat omat valokuvat herättävät paljon muistoja juuri siitä tai sitä ympäröivistä hetkistä ja ajankohdasta. Olen kyllä vähän ajatellut, että tapani ajatella ja käsitellä asioita on ehkä vain omani enkä saa yleistää sitä koskemaan kaikkia muita. Voi toki olla, että joku lukijoistani huomaa samanlaisia ”oireita” itsessään. Olen tavallaan luonut oman maailman kuvien ympärille. Yksi valokuva voi alkaa ohjata koko päivääni, jos nyt minulla sattuu olemaan sille juuri silloin aikaa.

On niin, että mielessäni on meneillään niin monta projektia samanaikaisesti, että toiset asiat jäävät alakynteen. Muu maailma, jota voisin kutsua reaalimaailmaksi vaatii myös todella ison osan. On hoidettava sitä ja tätä asiaa, käytävä siellä sun täällä, pidettävä yhteyksiä, vastattava sähköposteihin, hoidettava keskeneräisiä tai aivan uusia juttuja. Oma perhe vaatii myös aikansa. Tyttäreni saattaa ilmoittaa piipahtavansa pienten poikiensa kanssa, Arttu poikkeaa koulumatkallaan ja pyytää kyytiä.  Ystäväni kanssa käymme kaupassa ja silloin tällöin erilaisissa tapahtumissa.  Joka päivä aamupala, ruoanlaitto ja kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat ja niitähän omakotitalossa on paljon enemmän kuin kerros- tai rivitalossa asuessa. Niistä en kovin usein kirjoitakaan.

Katselen Renkajärven suuntaan edellisen kuvan rapuilta. Takana kulkee Rengon raitti.

Eilen illalla erään keskustelun seurauksena mietin taas kuinka monennen kerran, että olisi aiheellista perehtyä paremmin Adob Photoshop Elements-ohjelmaan, jonka versio 5 on koneellani. Vuosien mittaan olen todella harvoin käyttänyt ohjelmaa johonkin erityistehtävään kuvien suhteen. Nyt huomaan, että olen jäänyt kauas kehityksen jalkoihin. Netissä myydään versiota 14 jopa verkkoversiona.  Ilmaisohjelma Faststone on riittänyt omiin pieniin tarpeisiini. Kaiken lisäksi, mistä olisin ottanut sen kaiken ajan?

Itse asiassa  Photoshopissa vierailuni johtui siitä, että selvitin itselleni joitakin teknisiä termejä, jotka eivät millään tahdo pysyä päässäni. Tänä päivänä kaikki valokuvaavat hullun lailla ja jakavat kuviaan milloin missäkin. Näytöllä katsottavia kuvia koskevat aivan eri säännöt kuin paperille tulostettavia. Näytöllä alkuperäinen digikuva  saattaa näyttää liian haalealta, joten sen valaistusta ja värejä voi hiukan säädellä, jotta se vastaa ehkä paremmin todellisuutta. Mutta olen joissakin tapauksissa huomannut, että säätely voikin olla vaarallista kuville, jotka haluaa printattuna tai johonkin julkaisuun. Jääköön tämän pohtiminen tällä kertaa tähän. 

Ulkoisen kovalevyasemalle äskettäin lataamieni kuvieni ollessa nyt ainakin hetken tavoittamattomissani, aloin tutkia sinne aiemmin skannaamiani valokuvia ja osittain skannata niitä uudelleen juuttuen sitten yhteen valokuvaan 1920-luvulta.

Kuva on lähetetty postikorttina hämäläiselle isoäidilleni 22.11.1925 Helsingin Diakonissalaitokselle. Siinä häntä onnitellaan 24.11. johdosta. Lempin nimipäivä. Päivä on edelleen Lempin nimipäivä. Minulle tuntemattomaksi jääneen isoäitini nimi oli Lempi Maria.  Hän oli syntynyt 1891 ja noihin aikoihin hän oli vasta noin 34-vuotias.  Mutta miksi hän on Helsingissä? 

Seuraavassa kuussa 13. joulukuuta 1925 hänen miehensä Kalle Kustaa, isoisäni kuolee keuhkotautiin. Hän syntyi 1879 ja oli kuollessaan 46-vuotias. Nuorin lapsista on vasta 3-vuotias. Vanhin Mirja on 10-vuotias, isäni 7-vuotias, sisar Eila 5-vuotias ja nuorin veli Jaakko siis vasta 3 vuotta vanha.

1800-luvulla ja vielä myöhemmin lukemattomat ihmiset kuolivat keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Taudin kuvauksessa kerrotaan, ettei se tartu helposti. Tartunnan saaneella bakteeri elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita eikä tartu muihin. Riski sairastua on kuitenkin elinikäinen. Olen usein miettinyt, miksi lapset ovat pysyneet terveinä, vaikka molemmat vanhemmat ovat ehkä kuolleet tautiin.  Wikipedian mukaan vain 10 % tartunnan saaneista sairastuu.

Muistan äitini kertoneen lentävästä keuhkotaudista, johon muun muassa sairastui hänen setänsä Taavetin vaimo Elina. Hän sairasti ja kuoli kotonaan siellä Karjalan kannaksen Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa 13.12.1918.  Elina oli syntyjään Kaukiaisen sukua Koivistolta. Toim. lisäys 2019: Taavetti ja Elina olivat avioituneet 1917 Elinan olleessa 20-vuotias. Lapsi Aarne syntyi heinäkuussa 1918 ja äiti Elina kuoli joulukuussa 1918 vain 21-vuotiaana.

En tiedä, olivatko seuraavat asiat kerrottu äidilleni myöhemmin vai muistiko hän kolme ja puoli-vuotiaana kokemansa niin hyvin.

Hänen mummonsa vei äidin katsomaan sairasta, joka sairasti talossa, jossa äiti oli syntynyt.  Sairaan vieressä oli kulhossa makeisia (bonbon), joita tarjottiin lapselle. Äitini jopa mainitsi tämän Elinan olleen iloinen ja kiva ihminen. Olihan hän kuollessaan tosi nuorikin vain 21-vuotias. Lapsikin oli jo olemassa. Tämä lapsi jäi sitten äidittömäksi ja eli meidän näkökulmastamme katsoen surullisen elämän. Se tuskin oli tuberkuloosin syy, mutta äidin varhainen kuolema oli varmaan haavoittava kokemus. Vastaavanlaisia kohtaloita löydämme menneiltä ajoilta vaikka kuinka paljon.

Aarno Forsiuksen sivuilta saa paljon tietoa keuhkotaudista ja sen hoidosta Suomessa. Tuberkuloosiin voi sairastua tänäkin päivänä. Työelämäni aikainen kolleegani, oman tyttäreni ikäinen Niina on sairastanut tuberkuloosiin ja on jakanut siitä ja parantumisestaan tietoa tubekuloosi.fi-sivustolla videon muodossa.

Jäänee salaisuudeksi, miksi minulle tuntematon mummoni, talon emäntä Rengosta oli Diakonissalaitoksella myöhäissyksyllä 1925. Kortin lähettivät naapurit allekirjoittamalla sen ”Eskolaiset”. Aurora Karamzinin 1867 perustama Diakonissalaitos sijaitsi tuossa vaiheessa jo nykyisellä paikallaan. Millaista inhimillistä tragediaa sisältyykään ihmiskohtaloihin. Voi olla, ettemme ne paljastu meille koskaan.

Ja vain yksi kuva, joka on postikortin kokoinen ilman tietoa kuvaajasta, voi herättää muistoja, arvailuja ja ajatuksia, joille ehkä ajan kanssa saa selvityksiä tai sitten ei. Aika ajoin olen ennenkin tutkinut joidenkin vanhojen valokuvien sisältöä kuten vaikkapa täällä, jossa käsittelen muutamaa em. hämäläisen isoisäni valokuvaa ja isäni lapsuuskuvaa. Muistan isäni kertoneen äitinsä vältelleen valokuvia ja varmaan myös hävittäneen niitä. Monille on tänäkin päivänä vaikea katsoa omia kuviaan. En vaan oikein ymmärrä, miten heidän ajatuksensa kulkevat. Ja mitä he ajattelisivat tänä päivänä katsoessaan julman tarkkoja digikuvia, jotka näyttävät kaikki kasvojen juonteet, rypyt ja löystyneen kaulan.

Valokuva 1920-luvulta on otettu tuolta ylhäältä mäeltä kirkkoa kohti. Nuo ladot seisoivat siinä vielä 1967.

1920-luvun  kuvataan olleen iloisen ja vallattoman. Oli selvitty vaikeista ajoista ja elettiin uuden ajan alkua monessakin mielessä. Wikipediasta voi lukea sen ajan Suomesta. Muutaman vuoden kuluttua ne tapahtumat ovat jo sadan vuoden päässä. Noilta vuosikymmeniltä tulee nyt paljon tutkimuksia, jotka voimme sovittaa  ikäpolveni isovanhempien aikuisiän viitekehykseen

Palatakseni valokuvaan. Se kuvaa synnyinkuntani kunniakkaan historiallisen Rengon (nykyään vain kyläpahanen Hämeenlinnan kaupungissa) Muurilan kylää Käräjämäen suunnalta 1920-luvun alussa. Olen blogeissani jakanut useasti joitakin omia tai isäni sieltä suunnalta ottamia valokuvia. Omalta osaltani ne maisemat jäivät taakseni 1968 lähtiessäni Saksaan. Viimeisen kerran olen hyväillyt tuota maisemaa lokakuussa sateisena lokakuun päivänä kotini ikkunasta. Kaikki tähän kirjoitukseeni liittämät valokuvat, huonosti talletetuista diakuvista aikanaan skannaamani liittyvät tuohon ympäristöön.

Kirjoitetaan vaan kortteja ja kirjeitä

Tänään kuten usein muutenkin minulle käy seuraavasti. Käyn hakemassa päivän postit postilaatikosta. Usein joukossa on muutama postikortti, joita saan ollessani mukana postcrossingissa, maailmanlaajuisessa postikorttiyhteisössä. Joskus siellä saattaa olla joku muukin postikortti tai jopa aarre, kirje.  Katson ensin postikorttien kuvia, sillä kuvat innostavat minua ja kulkevat tekstin edellä. Saatan saman tien alkaa suunnitella omia postikorttejani, penkoa vanhoja kortteja tai sitten alan kirjoittaa jonkin pienen aiheen innoittamana. Ehkä alankin lukea kirjaa, johon kuva minut johdattaa.

Kuvat ovat minulle elämän suola, joita ilman en osaisi elää. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä tärkeämmiksi ne ovat muodostuneet. Siinä tuskin on mitään erikoista, sillä maailma on täpösen täynnä kuvia. Toisaalta voisi luulla, että niihin olisi jo kyllästynyt. Näemme kaikkialla kuvia, paikoillaan olevia, pysähtyneitä hetkiä kuvana, liikkuvaa kuvaa. Kaikki valokuvaavat koko ajan. Facebookissa jaetaan koko ajan kuvia, valokuvia ja piirustuksia. Siellä on jopa ryhmiä, joissa kerätään ja julkistaan valokuvia jostakin tietystä aiheesta. Ennen Facebookia lähetimme sähköpostissa erilaisia kuvakertomuksia, joihin oli valittu kauniita kuvia sanallisen tarinan kuvittamiseksi. Voin tehdä sen johtopäätöksen, etten todellakaan ole yksin vaan kuvat merkitsevät muillekin hyvin paljon. Toisaalta kuviin voisi olla jo kyllästynytkin, mutta..

Margarethe pikkutyttönä, ehkä Stettinissä, josta hän oli alunperin kotoisin. Stettin oli vanha saksalainen kaupunki Pommerissa, mutta on vuodesta 1945 kuulunut Puolaan. Tässä linkki Pommeriin karttaan vuonna 1905 sellaisena, kun se oli Margarethen syntyessä  (1909)  oli.

Monet blogikirjoitukseni saavat siis alkunsa kuvista, joita pyörii ympärilläni eri muodoissa, itse tekemiäni, valokuvia, postikortteja ja kirjojen kuvia. Joskus minusta tuntuu, että elän itsekin kuvassa, joka päivä erilaisessa.  Niin käykin loppujen lopuksi, sillä kun olen poistunut tästä maailmasta, jään omiin kuviini elämään.

Mutta miksi vänkään niin mahdottomasti jonkin sortin tutkijaksi, kun fantasia voisi olla minulle se oikeampi? Aina ennenkin todellisuus ja taru ovat taistelleet sisälläni. Kun tänään saamani postikortin innoittamana pengoin laatikoitani etsien vanhojen postikorttien joukosta jotakin sitä kuitenkaan löytämättä, muistin kesken kaiken kirjan, jonka aivan varmasti muistan kirjoittaneeni hamassa lapsuudessani. En ole aivan varma asian todenperäisyydestä, mutta vuorenvarmasti asia aina silloin tällöin palautuu mieleeni. Ehkä jonakin päivänä löydän paksuun vihkoon kirjoittamani käsikirjoituksen jostakin noista paperia pursuavista laatikoistani ja voin vihdoin hakea itseni tai oman kuvani sieltä pois, sen vihon sivulta, johon olen piirtänyt tekstin joukkoon romaanini sankarin, itseni. Ehkä voin jatkaa sitä, julkaista sen. Nyt vihdoin, kun se on vuosikymmenet odottanut minua menneisyydessäni, unessani.  Sillä joskus uneksin siitä ja toisinaan epäilen kaiken olevan valveunta. Onko tämä alituiseen palaava muistikuvani totta vain olenko sen kehittänyt mielessäni?  Emme voi kiistää ihmismielen omituisuutta. Järkevilläkin ihmisillä on mustat kohtansa.

Tässä Christina isänsä ja mummonsa kanssa Fiefbergenin kylän raitilla. Oli kesä 1985.

Omien vanhojen kirjeiden ja kuvien penkominen tekee minut aina vähän surulliseksi. Ne kaikki kortit laatikoissaan, omani ja vanhempieni, tuovat mahdottoman paljon muistoja mieleen. Korttien joukossa oli ihanan ystävällisiä kirjeitä entiseltä saksalaiselta anopiltani, joista erästä aloin lukea.  ”Meine liebe Merja”, toi kyyneleet silmiini. Vaikka lähdin ja jätin hänen poikansa tuota kirjettä kymmenen vuotta aiemmin, niin hän edelleen kirjoitti minulle lämpimästi ja otti osaa silloiseen elämääni. Olin varmaan yhtä lempeä ja ystävällinen kirjoittaessani hänelle lapsistani, joihin hän palaa kirjeessään. Hän kertoo täyttävänsä seuraavan vuoden huhtikuussa 74 vuotta ja toivoo pysyvänsä terveenä, että saa kasvatettua jo kuolleen vanhimman tyttärensä Ingeloren nuorimmat lapset aikuisiksi. Hänellä oli siinä vaiheessa 22 lapsenlasta ja 2 lapsenlapsenlasta. Tyttärelläni on Saksassa suuri suku.

Kuvat ovat johtaneet minua  ja  johtavat edelleen moneen eri asiaan. Kirjeideni mukana olen aikoinaan lähettänyt paljon kuvia. Christinan isoäiti ”Oma Margarethe” katseli kirjettä kirjoittaessaan kuvia lapsistani. Hän totesi silloin 13 vuotiaan tyttäreni näyttävän jo pikku daamilta. Olin kertonut myös silloin pari vuotiaasta villikkopojastani Henristä, sisarelleni syntyneestä pojasta, omista vanhemmistani, joihin kaikkiin hän kirjoittaessaan palaa ja lähettää myös terveisiä. Kirje sisältää paljon asioita minulle tutuista henkilöistä. Lopussa vielä kirjoittaa joitakin rivejä Christinalle ja sujauttaa kirjeeseen vielä vähän ”taskurahaa”, jolla tämä voi ostaa jotakin pientä kivaa. Kolme vuotta myöhemmin kävimme Saksassa ja tapasin hänet viimeisen kerran.

Tässä  ensimmäinen  ottamani valokuva Christinan isästä kesällä 1968.

Emme enää kirjoita tuollaisia kirjeitä kuin harvoin. Viime vuosien aikana olen välillä innostunut kirjoittamaan, yleensä ikäisilleni tai vanhemmille ihmisille, koska ehkä oletan heidän vielä muistavan, mitä kirjeiden kirjoittaminen on ja arvostavan niitä. Vanhojen tallella olevien kirjeiden mukana voin palata vaikkapa nuoruuteeni 1960-luvulla. Saan myös hienon päiväkirjan tyttäreni elämän alkuvaiheista äidilleni kirjoittamistani kirjeistä ja häneltä saamistani. Äitini sodan jälkeen sukulaisilta saamat kirjeet tarjoavat myös kutkuttavan kiinnostavan näkökulman 1940-luvun loppuvuosiin. Olen usein miettinyt, miten toisin niitä esille. Ehkä saan ne kudottua jonkin tarinan joukkoon.

Kesällä 1997 Fred , poikansa Boris (tyttäreni velipuoli) ja silloinen ja nykyinen puoliso Karin vierailivat Suomessa. Vein heidät Suomenlinnaan ja pääsin itsekin kuvaan.  Karin ja Fred ovat tulossa toukokuussa Suomeen.

Kun joskus olen maininnut postikorttiharrastuksestani, on sen kalleutta kauhisteltu. Mikä tässä ajassa on vialla, kun kirjeiden ja korttien kirjoittaminen nähdään kalliina? Soittaminenkin on monen mielestä kallista. Mistä me mieluummin sitten maksamme? Kortin ja erityisesti kirjeen kirjoittaminen pistää meidät keskustelemaan kohteen kanssa läheisemmin kuin mikään muu. Keskitymme antamaan vastaanottajalle palasen omasta elämästämme. Omat kirjeeni ja korttini ovat tulevaisuudessa harvinaisuuksia.

Vasemmalla Christel, Fredin vanhimman veljen (velipuoli) vaimo, joka oli minulle suureksi avuksi muutettuani kielipuolena Saksaan. Christina keskellä ja kaksi hänen serkkuaan, molemmat  hänen isänsä sisarpuolen tyttäriä. Saksalaisilla oli aina paljon kotieläimiä, ankkoja, hanhia ja kaniineja.

Ja vaikka innostun jostakin kuvasta, niin kun se lähtee viemään minua eteenpäin, lopputuloksessa ei enää tunnista sitä alkuperäistä kuvaa vaan se on muuttunut toiseksi kuten tänäänkin. Saamassani kortissa oli kasa kirjoja ja puolikas omena. Natasha Tjumenista Siperiasta oli nähnyt minun suosikkikorteissani paljon kirjakortteja ja valitsi siksi minulle juuri tuon kuvan. Kirjat, kortit ja kirjeet, niiden osalta on aina odotettavissa yllätyksiä.

Lisää pikkuretkiä

Paljon omenoita on taas tippunut puiden alle. Kipaisen jossakin välissä ne sieltä poimimaan. Eilen illalla olikin tuulista. Katselin ikkunasta, kuinka tuulenpuuskat kaarsivat pihan kasvja, pensaita ja puita melkein vaakasuoraan. Tuuli taisi tulla jostakin pohjoisen ja lännen välistä. Säätiedotuksen mukaan eilen piti olla kunnon sateinen päivä, mutta päivän mittaan jouduimme vain pariin pieneen kuuroon. Täällä kotona ei ollut satanut ollenkaan.

Tämänpäiväiseen aiheesi liittyen tässä  pari omaa  postikorttiani. Ylimmän painos on loppunut, mutta alempaa lähtee vielä maailmalle.

Vietin eilisen päivän retkellä Hämeenlinnassa. Toinen sadekuuro yllätti kotimatkalla moottoritiellä ja vähän sen jälkeen saimme ihailla loppumatkan upeaa sateenkaarta. Vaikka minulla olisi runsasti muuta tekemistä täällä kotona ja vähän muuallakin, niin juuri nyt, näinä aikoina kaipaan erityisesti ajatusten siirtämistä ympäristöön ja muuhun kuin omiin huoliini. Sain eilen seuraa ystävästäni Tarjasta. Kotiympyröistä on todellakin hyvä päästä välillä kauemmas. Samalla kerään tuikitarpeellisia voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Sisareni Heljä liittyi Hämeenlinnassa seuraamme. Poikkesimme ensin Verkatehtaalla "Korttien tarinat" -postikorttitapahtumassa. Kiertelimme siellä jonkin aikaa, tällä kertaa pysähdyin oikeastaan vain Inge Löökin pöydällä ostamassa häneltä uusia postikortteja.

Vähän aikaa keskustelin Taneli Eskolan kanssa ja ostin muutaman kortinkin. Pari sanaa vaihdoimme siinä hänen järjestellessään pöytäänsä. Mainitsin joistakin niistä yhteyksistä, joissa olen hänen taiteeseensa viime vuosina törmännyt: Valokuvataiteen museo, luento Pentti Sammallahden näyttelyn yhteydessä syksyllä 2010, Sinebrychoffin näyttely Puutarhakuvia, yhteydet J.G. Granöön. Olihan muutakin kuten monet teokset valokuvataiteen alueelta, joita olen lueskellut.  Hän olikin yllättävän puhelias verrattuna parin vuoden takaiseen vierailuuni hänen pöydällään sen vuoden postikorttitapahtumassa. Uskaltaisinko pyytää hänen Facebook-kaveriksi?

Huomaan olleeni  ja edelleen olevani yllättävän arka yhteyksissäni muihin. On varmaan oikeasti tottakin, että itsetuntoni on pitkään ollut pohjassa. Asetan ja olen asettanut itselleni liian suuria vaatimuksia. Pidän usein itseäni huonompana kaikkia muita ja joskus jopa tunnen, että jotkut tuntuvat oikein nauttivan minun alemmuudentunteistani.  Osa on toki omaa harhaluuloani, mutta on siinä osa tottakin. Onhan niin, että lyötyä on helppo lyödä lisää. Tuollaiset pienet vastoinkäymiset vievät aina askeleen taaksepäin. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta sekin, että olen aikoinaan esittänyt kuviani Tuusulan rantatien galleriassa ja monessa muussakin paikassa. Sain paljon ihanaa palautetta, jonka voimin olisin voinut jatkaa vielä kesän 2010 jälkeenkin. Ihmisen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Se tie vain päättyi sillä kertaa siihen. Sen jälkeen olen harhaillut etsiessäni oikeata mutkaa polullani. Totta on, että useimmat esteet lähtevät itsestämme!

Näin sitä peilaa muun maalman kautta itseään. Vanhemmiten vain näkö siinä mielessä paranee, mutta ulkoisen sijasta se katse kohdistuu sisällepäin. Josko minusta vielä olisi johonkin? Vai junnaanko samaa rataa eteenpäin?  Eipä huolta siitä, aika näyttää senkin.

Postikorttitapahtumasta suuntasimme Hämeen linnaan, jonka kiersimme läpikotaisin. Oikea polveni ei kauheasti pitänyt rappujen kiipeämisestä, mutta siitä huolimatta kiipesin tutkimaan linnan lähes joka kolkan ylimpään kerrokseen sakka.

En voinut olla siinä kiertäessämme ajattelematta toukokuista taidehistorian ekskursiotamme Ahvenanmaalle, jolloin en pystynyt kiipeämään kirkontorneihin tai linnavuorelle. Nyt sentään jo  pystyn vaikka mihin, vaikka en aivan entiseen tapaan. Ajattelin myös Kastelholman linnaa, jonka esittely oli Ahvenanmaan matkalla minun tehtäväni. Valitettavasti se linna oli niin laaja, että porukka hajosi kaikkialle ja tuuli vei sanani. Kustaa Vaasa sai sillä kertaa suorittaa esittelyn.

Tässä muutama kuva muistoksi Kastelholman linnasta naiivin naisen silmin.

Hämeen linna ei ole raunioina kuten Kastelholma vaan viimeisen päälle restauroitu. Huonosta valosta johtuen eiliset kuvani linnan sisällä eivät ole paljon mistään kotoisin. Linnan esineistön näyttely kärsi myös huonosta valosta. Jotta esineiden, piirustusten ja rahojen yksityiskohtia pystyisi kunnolla tarkastelemaan, olisi aiheellista tehostaa näyttelytilojan aivan liian himmeää valaistusta. Tiedän, että asia ei ole kaikille tärkeä, mutta tällaiselle henkilölle, jonka pitää silmillään nähdä pieninkin piirto, asia on merkittävä. Tai sitten minun pitää alkaa kuljettaa taskulamppua käsilaukussa.

Kiersimme vielä Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon ja tutustuimme sen myymälään, josta mukaani lähti äskettäin ilmestynyt  "Kultaisilla teillä, Hämäläisen kirjallisuuden antologia".  Lisäksi ostin Hämeen historian V:n osan  1 eurolla. Vaikka se kuvaakin vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, niin sehän on myös minun historiaani ja saako enää mitään uutta kirjaa 1 eurolla?  Nyt vain lukemaan.

Retkiemme jälkeen sisareni tarjosi meille ruoat kotonaan, herkullista lasagnea ja salaattia. Istuimme sitten siinä ruokapöydän ääressä pitkään parantamassa maailmaa kunnes suoriuduimme kotimatkalle.

Muutama kortti lähti maailmalle "postikorttihulluille", kaltaisilleni.

Poukkoilua eri paikoissa ja ajoissa

Sanoin eilen ystävälleni viettäessämme päivää yhdessä ja parantaessamme tapamme mukaan maailmaa, että elän nykyään päivän kerrallaan, en uskalla sen kummemmin ajatella tulevaisuutta. Hän suositteli minua kuitenkin miettimään pahimman mahdollisen vision tulevasta valmiiksi, jotta se ei sitten yllättäisi minua. Itse asiassa olenkin aina tehnytkin niin, en ehkä pahimman kautta, mutta olen miettinyt, miten asiat voivat mennä.

Olen jatkanut kaiken muun toimintani rinnalla rentoutumista postikorteilla, vaikka en enää olekaan yltänyt entisiin määriin enkä ole pystynyt hoitamaan niiden synnyttämää yksityistä kirjeenvaihtoa. Postcrossingista ottamani osoitteet saavat odottaa joskus yli kymmenenkin päivää ennen kuin valitsen ja kirjoitan postikortin. Tästä linkistä pääsee katsomaan viimeksi lähettämiäni ja vastaanottajan rekisteröimiä postikortteja.  Juuri tänään matkalla on enää 6 lähettämääni korttia. Olen oikeutettu kerralla lähettämään 60 korttia. Mitä vähemmän lähetän, sitä vähemmän ilonpisaroita löydän päivittäin omasta postilaatikostani.

Tällä viikolla olen roikkunut taas pariin otteeseen Google Earthin taivaalla ja tutkinut paikkoja. Sehän on köyhälle ihmiselle nykyajan tekniikan tuoma tapa matkustaa helposti. En väitä sen mitenkään korvaavan oikeata matkustamista, mutta meillä itsekullakin on aikoja ja rajoitteita, ettei muunlainen matkustaminen ole mahdollista. Osan aikaa olen viettänyt Karjalan kannaksen yläpuolella. Sen Googlella olevat kartat eivät ole parhaita mahdollisia ja minun pitääkin tutkia, onko syy vanhassa versiossa. Sen sijaan vaikkapa Italian kartat ovat erinomaisia.

Olen jo pitkään haaveillut Italian matkasta. Tietenkin Pariisi on myös haaveissa mukana. Italiassa Roomassa vain sattuu koko ajan olevan noin 10 astetta lämpimämpää kuin Pariisissa. Puhuin jopa aikanaan opiskelutovereilleni, että olisi kiva lähteä yhdessä matkalle tutustumaan Firenzen taideaarteisiin.

Postcrossingin kautta olen jo pitkään vaihtanut kortteja amerikkalaisen eläkkeellä olevan Danin kanssa.  Vaihto tapahtuu yksi kortti kerrallaan niin, että minulla on jo mappi täynnä hänen lähettämiään kortteja, sähköpostiviestejä ja  kopioita omista lähettämistäni korteista  ja muuta kortteihin liittyvää informaatiota. Taide on ehkä eniten meitä yhdistävä tekijä. Hän osallistuu kotonaan Pennsylvanian osavaltiossa erilaisiin taidekursseihin ja käy paljon taidemuseoissa. Tänä keväänä hän tuli Eurooppaan, esi-isiensä maahan Italiaan, Firenzeen 4 viikon valokuvauskurssille asuen Firenzen keskustassa pienessä B&B hotellissa. Kurssin jälkeen hän suuntasi etelään käyden Caprilla (aah), Napolissa, Pompejissa ja Salernossa ja vieraili sitten pienessä kylässä, josta löysi vuonna 1893 syntyneen isoisänsä syntymätodistuksen ja talon, jossa tämä oli syntynyt.

Matkan jälkeen sain häneltä ihanan, mielenkiintoisen ja inspiroivan kortin, joka esittää englantilaisen  Henry Holidayn (1839-1927) maalausta Danten kohtaamisesta Beatricen kanssa. Keskiajan tunnettu kirjailija Dante Aliegheri eli 1265-1321.  Taiteilija on kuvannut kohtaamisen tapahtuvan Ponte Santa Trinita-sillan kupeessa. Taustalla näkyy Ponte Vecchion silta. Firenzen historiallinen keskusta on siinä lähellä. Dan asui lähellä kuvan paikkaa ja kurssipaikka oli myös siinä lähistöllä.

"La Vita Nuova",  Danten omaelämänkerrallinen teos, on innoittanut Holidayta maalaamaan aiheesta. Sama aihe on kiinnostanut myös monia muita taiteilijoita ja kirjailijoita kautta aikain, jopa turkkilaista suosikkikirjailijaani, nobelisti Orhan Pamukia. Omituisia teitä minuakin johdetaan.  Kirjahyllyssäni odottaa putoamaisillaan vuonna 1995 suomeksi ilmestynyt "Uusi elämä". Kirjan takakannessa on erään kriitikon lause: " Menneisyyden tulkitseminen nykyisyyden linssin läpi - ja toisin päin - on Pamukin tavoite Uudessa elämässä."

Christina, kävit meitä salaa kuvaamassa, kun otimme toissapäivänä päivätorkut.

Tämän ja seuraavan kuvan julkaisin jo Facebookissa. Luonto tarjoaa pienelle ihmiselle paljon uutta. Kunpa se vain olisi jatkossakin sinullekin yhtä tärkeä kuin isoäidillesi.

Sitähän me kaikki teemme, jollemme sitten vain elä ilman toivoa, unelmaa ja äärettömän kosketusta.

Kuvassa Beatrice on pukeutunut vaaleaan pukuun ja hänen seuralaisensa on Monna Vanna, Danten parhaan ystävän, myös firenzeläisen runoilijan Guido Cavalcantin rakastajatar. Takana kulkee palvelijatar.

Viime päivinä on moneen kertaan tullut mieleeni se, kuinka meidän historiamme on lyhyt. Amerikkalaiset julkkistähdet etsivät juuriaan ohjelmassa "Kuka oikein olet? Kun heidän juurensa johtavat Eurooppaan, he vaivattomasti pääsevät 1500-luvun ja sitä vanhempiin kirjallisiin tietoihin kuten  Ashley Judd eilen uusitussa jaksossa. Meillä on vaikea selvittää niin vanhoja tietoja ja tarkkoihin sukutietoihin voi olla mahdoton löytää katkeamatonta linkkiä nykyajasta taaksepäin. On tietenkin totta, että tavallisen ihmisen voi olla missä tahansa vaikea löytää juuriaan, kun mitään jälkeä ei ole jäänyt.

Samaan liittyen kun luin edellä mainitsemieni siltojen historiaa, suomenkielinen Wikipedia oikaisi ja jätti kertomatta esim Santa Trinitan vanhan puisen sillan historian. Nämäkin sillat ovat tuhoutuneet monta kertaa ja aina rakennettu uudelleen. Yritin eilen selvittää netistä Keravanjoen ylittävän  Keravan vanhan kivisen sillan historiaa käytyäni siihen tutustumassa, mutta en löytänyt. Jossakin lehtijutussa se oli Suomen vanhin kivisilta, jota arvoa käyttää myös tunnetumpi Espoon Kartanon kivinen Myllysilta vuodelta 1777.  Keravalla sillan lähistöllä olevan Keravan kartanon historia ulottuu 1640-luvulle, mutta Espoon kartanon 1500-luvulle.   Kivisiltoja ovat edeltäneet puusillat, sillä jotenkin jokien yli oli päästävä. Maailma näytti erilaiselta vuosisata tai vuosisatoja sitten.

Ehkäpä kirjasto auttaa näissä asioissa tai sitten ei.

Taustalla kohisee Helsinki-Lahti moottoritie. Aikoinaan sillan ylittävä tie vei Sipooseen.

Tuohon suuntaan mentäessä on aivan lähistöllä Keravan kartano eli silta lienee ollut sen mailla aikoinaan.