Talviunikuntoinen

En ole halunnut ajatella enää aikoihin, että elämä on pelkkiä velvollisuuksia.  Ajatus tuli mieleeni kaivaessani hetken loputtomia päiväkirja-, muistikirja- ja kalenterivarastojani. Huomaan niiden muuttuvan vähitellen rasitteeksi. Luin siinä samassa joitakin otteita, jotka jopa yllättivät minua.

5 vuoden päiväkirja oli hajanaisesti käytössä välillä 1993–2003. Se oli kymmenen vuoden aika, mutta noille merkitsemilleni vuosille olin merkinnyt muistaessani joitakin tapahtumia. Aina en ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaan. Samaan aikaan käteeni osui päiväkirja, jonka olin aloittanut keväällä 2004. Siitä tapahtumat jatkuivat.  Merkintöjä vilkaistessani ja niiden päättyessä ajattelin, että ehkä aloin toisaalta olla helpottunut raskaiden vuosien jälkeen. Edessä oli nyt uudenlaisia, selvitettäviä asioita. 

 

Ihminen unohtaa paljon asioita kiirehtiessään elämässä eteenpäin. Ajattelen, että en ole oikeastaan halunnut unohtaa lopullisesti. Siksi olen tehnyt muistiinpanoja, jollen ole ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaa. Onneksi ihminen unohtaa ainakin nimenomaan vaikeita tapahtumia, koska ei voi niitä enää jälkikäteen muuttaa ja mahdollisesti kaunistaa paremmiksi.

Vuodet välillä 1998–2003 olivat todella raskaita.  Isäni kuoli keväällä 1999 oltuaan sairaalassa edellisestä syksystä saakka.  Äitini sairastui sairaalakuntoon jouluaattona 2002 ja kuoli keväällä 2003. Minulla oli koko aika aivan liikaa töitä, työmatka rasitti.  Asuin 100 kilometrin päässä vanhemmistani. Tyttärelläni oli nuori perhe. Kotonani alkoi aiempien parempien vuosien jälkeen olla omanlaisensa helvetti, jossa kaikki vastuu jäi minulle.  En voinut edes jakaa surujani kenenkään kanssa. Olimme, silloinen ystäväni ja minä muuttaneet kesällä 2000 Helsingistä omakotitaloon Tuusulaan, jossa olin asunut jo aiemminkin, mutta ollut kahdeksan vuotta poissa. Olimme nyt lähellä lapsiani.

Uudesta elämästä maalla alkoi suurista odotuksista huolimatta tulla vähitellen vaikeata. Viiden vuoden kirjasta luin, että sairastin vanhempieni sairastumis- ja kuolinaikojen välillä ja niiden jälkeen yllättävän paljon. Olen sen unohtanut. Tosiasia on, että silloin raahauduttiin sairaana töihin ja levättiin viikonloput. Toinen osapuoli alkoi usein tehdä entistä enemmän töitä kauempana, pois kotoa, jotta voisi juoda vapaasti. Lopulta se kaikki tuli kotiinkin ja stressaannuin entisestään. Vihamielisyys ja kiusanteko olivat jokapäiväisiä. Itkuni oli jokapäiväistä. Kaikki omakotitalon työt kasaantuivat minulle. Kaiken lisäksi yritin pitää elämäni negatiiviset asiat salassa, häpesin sitä, miten minulle oli käynyt.

Alakulo- ja masennusajat lisääntyivät, en saanut nukkua tarpeeksi. Koko elämäni alkoi olla sellaista, mitä en halunnut sen olevan. Vain luonnonkauneuden seuraaminen piti minua hengissä ja siitä iloitsin. Aloittaessani uuden päiväkirjan keväällä 2004 kaikki oli jo pitkällä hajoamassa. Ilo oli kadonnut. Työ oli minulle tärkeä kiinnekohta elämään. Tosin totesin, että töissä ihmisellä on rooli, joka helpottaa. Kotona ei ole roolia vaan on täysin paljaana. Puutarhatyöt auttoivat myös jonkin verran. Olin oikeasti masentunut ja toivoton. Jätin perhejuhlia väliin.

Olisiko pitänyt puhua muille läheisille ja ystäville enemmän?  Kirjoitan kyllä puhuvani, jopa liian paljon. Tässä tulee mieleeni, että joskus myöhemmin monelle kaikki tuli lähes yllätyksenä. Toisin sanoen, on turha kuvitella, että läheiset ihmiset kuuntelevat meitä vaikeuksissamme. Ehkä kuulevat, mutta eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ja tuntea.  Sen tajusin vasta vuosia myöhemmin. Ihmiset ovat usein välinpitämättömiä läheisistään. Monilla on omia ongelmia eikä aika riitä muiden kuuntelemiseen tai ymmärtämiseen, osallistumiseen, empatiaan ja keskusteluun. Siksihän minä kirjoitan. Joskus aiemmin en edes ymmärtänyt, että oikeastaan se on ollut koko elämäni ajan selviytymiskeino. Olen tarttunut siihen lujaa varsinkin silloin, kun on ollut vaikeinta. Vuosien myötä aloin ottaa sen tavaksi ja suositella sitä kaikille muillekin.

Kirjoittaessani päiväkirjaa pohdin usein myös, miten vanhempani kokivat vanhenemisen. Hekin olivat avioliitostaan huolimatta aika yksin itsensä kanssa ja tuskin puhuivat siitä toistensa kanssa. Minä olin tuossa vaiheessa vasta noin 57-vuotias. Nyt myöhemmin olen ajatellut usein myös muita heidän elämänvaiheitaan ja vaikeuksiaan ja sitä, miten ne saattoivat vaikuttaa meihin lapsiin.

Talvikin yritti tulla 30.10.2024, mutta  meni nopeasti ohi

Nyt on marraskuun harmain aika. Olen oppinut pitämään tällaisesta ajasta. Oli täysin sattumaa, mitkä päiväkirjat osuivat käteeni muistuttamaan jostakin ajasta, josta opin paljon. Se olisi silti saanut jäädä väliin. 

Jatkan kirjoitustani pari päivää myöhemmin.

Minun oli pakko irrottautua palaamisesta tuohon aikaan ja lopettaa lukeminen. Aloin voida pahoin. Meillä itse kullakin on varmasti aika vähän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme pohtia elämämme vaiheita, melkein kuin tutkia niitä ymmärtääksemme ne. Silloin nuorempana olisi ollut enemmän kuin nyt, ainakin tuttuja, mutta vasta nyt ymmärrän, että suurimmalla osalla ihmisistä on tunnelukko, monet aiheet ovat oikeastaan kiellettyjä. Jos ystävä alkaa kertoa niistä, vastapuoli sulkeutuu ja alkaa ajatella ehkä omia asioitaan eikä pysty keskittymään toisen huoliin eikä edes kertomaan omista vastaavista ongelmistaan. Ihmisen joustavuus on koetuksella. Meitä estä myös häpeä ja se, miltä ehkä näytämme muille. Ongelmiaan paljastava ihminen on muille ongelma, rasite, joka on paras mitätöidä. Jokaisella pitäisi kai olla oma keskusteleva terapeutti!

Ihmisen on melkein pakko avautua joissakin elämäntilanteissa, kunnes paremman ajan koittaessa hän sulkeutuu. Kaikki eivät osaa koskaan avautua. Kulissien on pidettävä. Kun joku avaa omat kulissinsa, hänet jätetään helposti yksin.

Muuten, olen usein viime aikoina pakoillut läppärini avaamista. Tänään nostin sen ruokapöydälle. Aikomukseni oli kyllä aloittaa jälleen kerran täysin uusi teksti, mutta näin kävi, että jatkoin muutama päivä aiemmin aloittamaani kirjoitusta.  Oletan kammoni johtuneen monesta asiasta, joita on ehkä liittynyt juuri tähän vuodenaikaan ja aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, jotka ovat myös olleet sairauteni taustalla, ja jotka ovat aina myöhemminkin aktivoineet sen,

Vaikka pidän marraskuun pimeistä päivistä ja hiljaisuudesta, niin yritän olla eri tavoin hissukseen. Olen monta kertaa alkanut kirjoittaa terveysasioistani, mutta en sitten jatkakaan. Päätin kirjoittaa niitä vain päiväkirjaani. Olen ollut koko tämän vuoden puolikuntoinen, ensin nivelreumani aktivoiduttua. Kun nyt olen kipujen kaikottua saanut olotilani sen osalta hyväksi, niin vasen jalkani (sääri polvesta alaspäin), joka oli jäänyt sivuun isompien ongelmien taakse, alkoi oireilla. Kaaduin terveyskeskuksen edessä 4.4. mennessäni lääkärille ja venäytin jalkani.  Muistelen kirjoittaneeni siitä sen tapahduttua. Nyt hoitelen sitä kaikessa rauhassa. Lumeton marraskuu, talviunien aika ja hiljaisuus sopivat minulle hyvin.  

Tänään pihaa putsataan.