Isän esimerkki

Maailma hukkuu valokuviin. Minullakaan ei ole enää aikoihin ollut kunnolla aikaa eikä halua paneutua vanhoihin valokuviini. Vaikka kyllä pitäisi. Projektit eivät koskaan näytä vähenevän. Kaikkea ei todellakaan ehdi ja uusia asioita tulee koko ajan eteen.

Tämä isäni ottama valokuva on suunnilleen niiltä ajoilta, joista tässä blogissa kirjoitan. Nuorin tytöistä taitaa olla vielä kehdossa, kun me pallinaamat (=minä) olemme talviurheilun parissa.

Mutta asia kerrallaan. Kun epätoivo valtaa siitä syystä, että koemme olevamme riittämättömiä tekemään kaikkea sitä, mitä pitäisi tehdä, kannattaa ottaa esille joku pieni tai pieneltä tuntuva asia tai kokonaisuus. Pienistä asioista niitä yhteen kokoamalla rakentuu loppujen lopuksi iso asia. Joskus minusta tuntuu, että samalla, kun kirjoitan näitä ikuisia blogejani, opetan itseäni kehittymään. Samalla teen jotakin omasta mielestäni kallisarvoista työtä. Tekeminen on se asia, mikä loppujen lopuksi ratkaisee. Siinä pieniä asioita käsitellessä, ne tekemättömät työt myös valmistuvat ajallaan. Useilla tehtävillä kun on määräaika, aikaraja, johon mennessä niiden pitää olla valmiita. Sellaisia töitä kun sattuu taas olemaan useita odottamassa paneutumistani. Ne ovat minun vapaehtoistyötäni, vaikka jostakin kumman syystä niitä ei ehkä sellaisena pidetä.

En nyt löytänyt tähän sopivia valokuvia. Isäni ei tainnut ehtiä tuolloin 1950-luvun alkuvuosina paljon kuvaamaan. Oli toivuttu sodasta, oli perhe, pienet lapset, maanviljelys ja muu toiminta.

Joskus teen töistäni listan, erityisesti silloin, kun huomaan niiden alkavan painaa ja tulevan uniini. Kaukaisen työelämäni aikana tällainen töiden luettelointi oli todella hyvä juttu. Listat helpottivat kärsimystäni, koska tekemättömiä töitä kertyi tunnolliselle ja kiltille ihmiselle koko ajan lisää. Kaikki jutut piti hoitaa kunnolla ja viedä ehdottomasti päätökseen. Mikään asia ei saanut jäädä kesken.

Viime aikoina olen taas usein ajatellut isääni. Huomaan muistuttavani monissa asioissa häntä. Hän oli usein asioissa alkuunpanijana, mutta saattoi sitten vetäytyä sivummalle.  Hän toimi muutamassa yhdistyksessä sihteerinä, hoiti kirjoitushommat, muttei sitten tullut sen kummemmin esille paitsi mainintana. Niin käy minullekin ja niin käy meille kaikille. Isä olisi varmaan mielellään kirjoittanut enemmän. Monta kertaa olen ajatellut sitä, että blogin kirjoittaminen olisi sopinut hänelle, jos sellaiseen olisi silloin ollut mahdollisuus. Nyt voimme olla kiitollisia siitä, että olemme saaneet uusia mahdollisuuksia osallistua. Maailma tulee luoksemme ja me voimme mennä maailmaan. Kukin omalla tavallamme. 

Kun isäni sai auton, oli sillä helppo huristaa kirkonkylälle 14 kilometrin päähän harrastusten pariin. Tämän kuvan otin syyskuussa, kun ajoin lapsuuteni kotikylän läpi omiin harrastuksiini

Koen siis tavallaan jatkavani siitä, mihin isäni jäi. Jalostan sitä joksikin. Vanhempieni jälkeen arkistoimistani papereista löytyy paljon sellaista, mistä voin nyt kirjoittaa tuodakseni heitä näkyviin niin, että jälki näkyy myös minun jälkeeni. Eräänä aamuna käsiini osui 1994 ilmestynyt ”KyläSanomat” – lehtinen, Rengon kylätoimikuntien äänenkannattaja. Lehdessä on monta mielenkiintoista artikkelia, joista kaikista voisin kirjoittaa. Vuodesta 1994 on kulunut 25 vuotta, saman verran kuin vanhin lapsenlapseni täytti tänä syksynä. 

Silloin minä myin pankin yritysasiakkaille (SYP) maksuliikepalveluja, Solo Monipankkia ja opetin siinä samalla tietokoneen käyttöä pankkiasioiden hoitamiseen. Samana vuonna olimme näköjään myös hoitamassa SKOP:in fuusioon liittyviä asiakkaiden siirtoja. Suurimman osan työajasta vietin asiakkailla. Asuin Helsingin Puotilassa. Olin 47-vuotias.

Muistaakseni olen jo keksinyt, kuka tämä tämä mies isän vierellä on. Isä oli 1950-luvun alussa aika tukevassa kunnossa. Sodam vammoista toipuminen oli vielä kesken.

Minulla on tallessa eri vuosien almanakkoja.  Ne antavat viitteitä sen ajan elämääni. On muitakin lähteitä kuten lähettämiäni kirjeitä, jotka kopion silloin talteen. Ne voisin kyllä hävittää. Vuosi oli erittäin värikäs ja kalenterimerkintöjen mukaan myös työntäyteinen.  Minulla ei ollut aikaa paneutua vanhempieni elämään saati kylähistorioihin. Äitini täytti maaliskuussa 79 vuotta. Tyttäreni täytti 25 vuotta ja syksyllä syntyi Anna. 

Tarkoitukseni on nyt kuitenkin palata sinne taustalle, asioihin, jotka vuosikymmeniä myöhemmin alkoivat kiinnostaa erityisen paljon. Vuoden 1994 alussa uudenvuodenpäivänä sain kuten myös muut sisarukseni isältäni lahjaksi edellisenä vuonna valmistuneen Rengon historia teoksen. Edellä mainitsemassani ”KyläSanomissa” on artikkeli teoksen valmistumisesta. Siinä kerrotaan kirjan julkistuksesta helmikuussa 1994. Koska isä oli mukana historiatoimikunnassa, hän varmaan sai kirjoja käsiinsä etukäteen. Kirja oli saatu painettua joulukuussa 1993. Työ oli alkanut kymmenen vuotta aiemmin, kun Rengon kunnanhallitus hyväksyi kirjastolautakunnan esityksen kokouksessaan 2.5.1983 ja valitsi historiatoimikunnan. Kirjan historiallisen osuuden kirjoitti fil. kand. Jussi Härme ja esihistoriallisen ja Rengon kirkon historian osuuden kirjoitti fil.tri Markus Hiekkanen.

Isäni taisi projektia aloitettaessa olla jo jäänyt jo eläkkeelle, koska hän oli silloin 65-vuotias. Rengon historia tuo siis minulle aina mieleeni myös isäni, joka rakasti myös historiaa ja oli siis eräänlaisena haltijana oman kotikuntansa historiakirjaa tehtäessä. En muista, että siitä oli sen kummemmin puhetta, mutta enhän siihen aikaan välittänyt vielä tällaisista asioista. Sääli. Tämäkin laiminlyöntini jo vaatii, että kirjoitan näistäkin asioista.

Kun nyt ei-ammattilaiset alkavat tehdä kyläkirjaa tai sukuseuran kirjaa, aikaa varataan vain pari vuotta! Siitä ei vielä nyt sen enempää. Lehdessä on nimittäin pari muutakin asiaa, joista haluan vielä kirjoittaa. Ellen sitten ole jo kirjoittanut.

Rengon ilmoituksen mainossivua.

Lehdessä kerrotaan, että Rengossa oli ilmestynyt kokonaista 70 vuotta monistettu ”Rengon ilmoitukset”. Minullakin on niistä muutama jäljellä. Ajatella, ne olivat alkaneet ilmestyä jo 1914. Nyt ne siirrettiin julkaisuun nimeltä ”Kotokulma”, joka oli Janakkalan ja Rengon pitäjien yhteinen julkaisu. Muutoksia tuli myöhemmin lisää ja lisää ja lopuksi Renko 2009 hävisi kuntien kartalta liityttyään Hämeenlinnaan, itseään nuorempaan paikkakuntaan.

Siinä oli Kaloisten kauppa joskus. Kuva syyskuu 2014.

Kun kaivan aarrearkkuani, löydän myös muutaman lehden nimeltä ”Renkolainen” vuodelta 1991. Kotokulmiakin löytyy. Mutta pysyn nyt asiassa, ettei juttuni tapansa mukaan paisu. Nopeasti löydän kaksi ”Rengon Ilmoitukset” - lehteä vuodelta 1977.  Pari naista monisti paperille koneella kirjoitettua irtonaisista sivuista koostuvaa lehtistä, joka toimi kunnan ilmoitustauluna. Monisivuista neljään osaan taitettua lehteä jaettiin tilaajille. Oletan, että se rahoitettiin ilmoitus- ja tilaajamaksuilla. Nyt tällaiset asiat ovat siirtyneet sanomalehtiin, Facebookiin tai jonnekin muualle. Jollet tilaa lehtiä etkä edes lue niitä netissä kuten useat eivät tee, niin et enää tiedä mistään mitään! Olet silloin myös hyvä kohde maailmaa täyttäville valeuutisille.

Muistan, että meille tuli kotiin aina ko. lehtinen.  Nuo kaksi hallussani olevaa lehtistä päälle hutaisten käsin kirjoitella isäni nimellä on varmaan toimitettu hänelle käteen, sillä siihen aikaan hän oli Rengossa Osuuspankissa konttorinjohtajana.

Paluumatkalla harrastuksista oli jo aurinkoista. Piti pysähtyä kuvaamaan kotikontuja. Syyskuu 2014.

 

Kolmas ”Kyläsanomien” artikkeli koski Renko-seuraa, jonka 40-vuotishistoriikki oli ilmestynyt. Siinäkin isä on ollut mukana. Hän toimi 1954 Rengon kunnanhallituksen puheenjohtajana ja kutsui koolle kokouksen Nevilän koululle 12.12.1954 kello 12.00.  Ilmoitus oli julkaistu ”Rengon ilmoituksissa”.  Paikalla oli 14 henkilöä.  Mukana oli myös lääninarkistonhoitaja Väinö Heikkilä edustamassa silloista Hämeen Heimoliiton puheenjohtajaa ja Hämeen maaherraa S. Mattsonia pitämällä alustuksen. Mukana kokouksessa olevat henkilöt olivat lähes kaikki sellaisia, joiden nimet kertovat minulle jotakin. Mutta koska pysyttelen tässä blogissa yhdessä asiassa, en aio lähteä rönsyilemään nyt. Ehkä sitten myöhemmin. Yhdestä asiasta kun paisuu aina jotakin suurempaa.

Koska en aio tässä käsitellä koko Renko-seuran historiaa, otan tiedot kokouksen pöytäkirjasta, jonka kirjoitti isäni. Olen löytänyt sen joskus netistä ja tulostanut paperille. Hän suoritti kokouksen avauksen ja toivotti saapuneet tervetulleiksi. Samalla hän piti pienen puheen, jossa mainitsi mm., että ”paikallinen kotiseutuyhdistys varmaan oikein johdettuna voisi tuoda paljon kanssakäymistä eri piirien kesken ja näin selventää ihmisten välisiä suhteita. Toiminta olisi myös kaikin puolin hyödyllistä ja tarpeellista oman kotipitäjän tuntemisen edistämiseksi. Tärkeimpänä tehtävänä avaaja piti kotipitäjän menneisyyden selvittämistä ja monipuolisten sivistyksellisten pyrkimysten tukemista ja kehittämistä tulevaisuudessa.”

Harrastukset johtivat myös Rengon vanhalle hautausmaalle. Tässä ohitamme kohta Oinaalan Markkulan.

Kun yhdistyksiä perustetaan, niin kokouksessa sitten ensin keskustellaan ja esitetään erilaisia näkökantoja, miksi perustamisen katsotaan olevan aiheellista. Pöytäkirjaan on kirjattu useita mielipiteitä, jotka sopivat kaikille yhdistyksille.  Muistitiedon keruu, magnetofonin hankinta, töiden kerääntyminen harvoille, naisten tärkeä osuus. Isäni mainitsi, että ”kaikenlaiset tulevaisuuteen tähtäävät aloitteet kaikilla elämän aloilla ovat yhtä tärkeitä kuin menneisyyden selvittäminen”. 

Renko-seura ry tosiaan perustettiin ja se on elossa vieläkin. Kotisivut löytyvät täältä. Isäni ei kuitenkaan ollut yhdistyksen toimihenkilönä, vaikka lienee vaikuttanut taustalla. ”KyläSanomissa” on Renko-seurasta kokonaisen sivun verran kertomusta ja paljon tuttuja nimiä.  

Tätä kirjoittaessani koen taas elävästi, että historiamme on puutteellinen, jollen saa sitä kaikilta osin täydennettyä. Vanhempieni ja heitä edeltävästä sukupolvesta on vaikea löytää minkäänlaisia jälkiä. Kirkon asiakirjat kyllä, mutta kaikki se, mitä he ovat tehneet puuttuu, kuviakin on vähän.  Pienetkin jäljet heidän tekemistään tulevat häviämään vanhojen arkistojen hävittyä. Aineistoa tuskin siirtyy edes virallisiin arkistoihin, koska henkilöiden elämää ei katsota niin tärkeäksi, että edes hänen jälkeläisensä eivät ymmärrä sen arvoa. Onneksi meitä on aina joitakin henkilöitä, jotka katsomme myös tulevaisuuteen ja haluamme viedä sanomaa menneisyydestä tulevaisuuteen. Tosin, tuskin se täällä netissäkään säilyy ikuisesti.

Tulevaisuuteen katsomisen mainitsi myös isäni. Hänen antamansa esimerkki tai miksi sitä nyt voisi sanoa tuntuu vain vahvistuvan minussa. Ajan kuluessa olen vähitellen oppinut kiinnittämään huomiota entistä useampiin merkkeihin. Eikä muuten ole ollenkaan pahitteeksi, että me vielä elävät jätämme myös jälkiä itsestämme! Kiitän…