Valittajamummi, lukumummo...

Huomaan usein selatessani juttujen aloituksia, joita olen kätkenyt jonnekin läppärini alahakemistoon pois työpöydältä tai jopa paperikasoihini, että ne tulevat myöhemmin eteeni tavalla tai toisella. Ikään kuin ne vaatisivat, että kirjoittaisin ne valmiiksi, jatkaisin, muokkaisin ja kehittäisin niitä. Kirjoitusaihiot elävät melkein kuin omaa elämäänsä, vaikka ne ovat vain sanoja peräkkäin. Usein niissä on kuitenkin aiheena jotkut kauan sitten kuolleet ihmiset. Henkien maailma pysyy ulottumattomissamme. Voimme silti kunnioittaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat ammoin kuolleet, muistelemalla heitä kirjoittaen.

Tämän blogin kuvat ovat sitten yhtä sekamelskaa, vain sattumanvaraisesti väliin liitettyjä...

Ongelma on se, ettemme tiedä heistä mitään sen enempää. Kirjailijat kirjoittavat hienoja romaaneja löytäen arkistotietoja täydentämään kaiken mielikuvituksestaan. He käsittelevät usein henkilöitä, jotka ovat tunnetumpia tai kuuluisia. Minä en ole kirjailija ja kirjoitan vain moderniin elämään kuuluvia blogeja (jotka kyllä pitäisi tallentaa jonnekin muuallekin kuin verkkoon) aivan tavallisista ihmisistä, heistä, joista ei ole jäänyt tallelle paljon mitään. Ehkä löydämme joitakin asiakirjoja, mutta niitäkin kovin vähän, kun menemme kauas taaksepäin. Vanhimmat valokuvat ovat usein viime vuosisadalta. 

Olin juuri viime viikolla aloittanut kirjoittaa juttua seuraavaan Markkulan Viestiin. Tänään sattumalta osuin kirjoituksen alkuun marraskuulta 2016, jossa kirjoitin samasta aiheesta, mutta eri lähtökohdasta. Oli tavallaan onnekas sattuma, että löysin sen juuri nyt.

...eri ajoilta ja eri paikoista

Jaoin tänään uudelleen Facebookiin 26.10.2016 kirjoittamani blogin ”Sukellus kirjekasaan.” Toisaalta se muistutti, että pitäisi taas sukeltaa sinne ja moneen muuhunkin asiaan. Toisaalta käsittelin siinä asioita, joita voisin tutkia lisää. Sota-aika oli vanhempieni historiassa niin merkittävä aika, sen jälkimainingit tulivat hiukan näkyviin kirjeissä. Niissä mainittiin joskus tärkeitäkin henkilöitä, joita he olivat rintamalla ollessaan tavanneet. Sodan aikana rakentuneet yhteydet taisivat kovin usein katketa sen jälkeen. Paluu arkeen oli hieno asia, mutta myös raskas. Työtä oli paljon, uusi elämä oli edessä. Nuoruus oli menetetty sodassa eikä varmaan enää jaksettu pitää yllä kaikkia yhteyksiä. Ehkä he tapasivat joitakin sodanaikaisia ystäviä, mutta siitä ei ole jäänyt tietoja.

... kun välillä tuntuu raskaalta katsoa monia kuvia viime vuosilta

Useimmiten olen kirjoittanut paljon vanhemmista asioista. Tiedän, että ne eivät ole ehkä useimpien mielestä kovin kiinnostavia. Kirjoittaessani kokoan ajatuksiani. Elämme häkellyttävän sekavaa aikaa, tietoa tulvii monesta suuntaa. Osa tiedosta on valheellista ja väritettyä tarkoituksena vaikuttaa poliittisesti. Menen entisiin aikoihin kotini hiljaisuudessa, lukiessani ja kirjoittaessani. Rentoudun. Ikääntyessämme tarvitsemme entistä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Toki kaiken ikäisille se on tärkeätä. Ajatukset selkenevät.

... joskus taas ne tuottavat iloa

Vietin viime viikolla yhden iltapäivän Helsingin kirjamessuilla. Oikeastaan en henkisesti edes ollut siellä. Väenpaljoudet, kulku ruuhkassa, meteli, valot, kaikki tuntuvat joskus olevan liikaa. En jaksa seurustella, en ole koskaan pitänyt small talkista. Koko ajan keskustelimme seurassani olleen ystävättären kanssa melkein sisäänpäin kääntyneinä. Tapaamme harvoin, ehkä kerran vuodessa. Keskustelemme aina kaikesta mahdollisesta. Eräässä yhteydessä hän käytti sanaa priorisointi. ”Karvani” nousivat taas pystyyn. Priorisointihan tarkoittaa minkä tahansa tekemisten asettamista tärkeysjärjestykseen.

Nyt tätä kirjoittaessani muistan, että kun aikoinaan kymmenisen vuotta sitten tapasimme useammin asuessamme lähekkäin, keskustelimme usein myös sanoista. Jo silloin tapahtui niin, että inhosin joitakin sanoja. En muista enää niitä kaikkia, mutta väittelimme niistä silloin.  Priorisointi-sanaa käytetään nykyään usein puhuttaessa mm. terveyden- eli sairaudenhoidosta. 

... kaikki päivät ovat erilaisia

Työelämäni aikana esimieheni käyttivät tuota sanaa paljon. Minulle sanottiin joskus, että minun pitäisi enemmän priorisoida hoitamiani asioita. Olisiko niin, että esimiehet pitivät alaisiaan tyhmempinä kuin olimme. Olihan aina itsestään selvää, että osasin itsekin asettaa tekemäni työt tärkeys- tai kiireellisyysjärjestykseen. Inhoni sanaa kohtaan tulee varmaan jo työelämän ajoista. En itse käytä sitä koskaan. Olen silti taitava asettamaan omia nykyisiä työtehtäviäni siihen järjestykseen, mikä niille kuuluu. En ehkä saisi kutsua niitä työtehtäviksi, koska ne ovat vapaaehtoisia enkä saa niistä mitään korvausta kuin tekemisen ilon. Niitä ei voi ehkä kutsua edes harrastuksiksi tai olen huomannut, että niitä ei mielletä samanarvoisiksi esim. liikunnan, käsitöiden, lukemisen, valokuvauksen ynnä muiden harrastusten kanssa.

... lokakuun lopussa on valmis käymään talviunille herätäkseen keväällä

Siksi nämä nk. työtehtävät lomittelevat omien harrastuksiksi luettavien ja perheeseen liittyvien asioiden kanssa. Joitakin asioita tippuu aina pois jo pelkästään jaksamisen takia. Monia työtehtäviin liittyviä asioita on pahasti kesken ja jääkin kesken. Niitä tippuu sieltä varastosta vähitellen eteeni. Tavalla tai toisella.

Mielekäs elämän sisältö on ihana asia. Meistä jokaisella se on erilainen.

Sain sentään tämän blogini otsikkoon erään asian, josta en edes aio kirjoittaa sen syvällisemmin kuin mitä nyt seuraavaksi kirjoitan. Lapsenlapseni sanoi tässä äskettäin, että hänen äitinsä sanoo minua valittajaksi. Siitä tuli nimitys ”valittajamummi”. No on hän myöhemmin sanonut äitiäänkin valittajaksi että tasoissa ollaan.

...lasten elämää on tullut seurattua

Asia on niin, että läheisemme ja ystävämme eivät usein näe meitä kokonaisuutena vaan tarttuvat johonkin asiaan, kun ”valitamme” heille vointiamme ja sitä, ettemme ehdi ottaa lapsenlasta juuri tarpeen vaatiessa hoitoon. 

Minulla on silloin tällöin hyviä tutkimus- ja kirjoitushetkiä ja muita menoja liittyen ”työharrastuksiini” enkä aina mielelläni keskeytä tai jätä niitä väliin. Pitkään jatkuneet nilkkaongelmani väsyttivät ja ovat pitkään raastaneet minua ja jaksamiseni oli niin ja näin. 

Olen aina ollut kaikkivoipainen ja apuni on ollut käytettävissä. En ole itse oikeastaan koskaan saanut apua keneltäkään (paitsi joissakin harvoissa tilanteissa) enkä edes odota saavani sitä edes tulevaisuudessa. Autan jatkossakin kaikkia apuani tarvitsevia oman kapasiteettini puitteissa. Tässäkö pitäisi sitten harrastaa sitä inhottavaa priorisointia? 

Samat kysymykset saattavat pohdituttaa muitakin lukijoitani.  Meillä jokaisella on omanlaisemme elämäntaival, joka saattaa sisältää tärkeäksi kokemiamme tehtäviä.  Kukaan toinen ei saisi asettaa toisen taivalta kyseenalaiseksi ja tuomita sitä. Yritetään vain ymmärtää toistemme elämän vaikeita kohtia arvostelematta niitä sen enempää.

... on asioita, joita on jo melkein unohtanut

”Lukumummo” olisi kiva ja kovin tärkeä tehtävä, jos siihen olisi aikaa niiltä muilta tehtäviltä. Lapsenlapseni kertoi nimittäin, että heillä on koulussa lukeva mummo. Sen tarkemmin hän ei ole yksilöinyt sitä edes pyytäessäni. Tuli vaan taas mieleen, kun aikoinaan äskettäin eläkkeelle jäätyäni tarjoudun töihin, nyt armeijapalvelusta suorittavan lapsenlapseni kouluun. Kerran hain hänet koulusta hänen pyörryttyään rokotuksen saatuaan. En ollut vielä aloittanut moniakaan nyt aikaani vievistä vapaa-ajan työharrastuksista, joten minua kiinnosti silloin kovasti sen ajan kouluelämä. Kyselin, että olisiko työskentely koulussa mahdollista. Jätin yhteystietoni. Pari vuotta myöhemmin lapsenlapseni tuli sanomaan, että nyt minua oli kysytty, mutta yhteystietoni eivät olleet enää tallessa. Liian myöhään, minulla oli jo niin paljon muita tehtäviä. Tänä syksynä asia on palannut useastakin syystä mieleeni, kun seuraava lapsenlapseni on aloittanut koulun.

... toisinaan on jo päässyt yli, mutta sitten taas ei

Lukevan mummon tehtävä olisi tosi hauska. Sittemmin olen kyllä lukenut lapsenlapsilleni, jos he sitä ovat halunneet. Valittavan mummon rooli ei minuun oikein istu. Mutta lapset ovat tulevaisuus. Ymmärrän hyvin, että elämäntehtäväni ei kiinnosta heitä nyt yhtään. Joku päivä se saattaa kiinnostaa. Silloin en enää ole sitä kokemassa.

Aihe eli nuorempien mukaantulo jatkamaan puhututtaa usein, erityisesti karjalaiseen yhteisöön liittyvissä tapahtumissa. Eilen istuimme Pääkaupunkiseudun uusikirkkolaisten tapaamisessa. He olivat kutsuneet sinne meitä kuolemajärvisiä, muolaalaisia ja kivennapalaisia kertomaan toiminnastamme. Sielläkin se tuli esiin. Samoin sukuseurassamme olemme välillä huolissamme, miten käy, kun me aktiiviset emme enää jaksa jatkaa. Moni seuraavien polvien henkilö kokee yhteyden Karjalaan niin ohueksi, ettei se enää aja toimintaan. Nimittäin toiminta ja tekeminen on se, mikä on tärkeätä. On äärimmäisen hienoa, että evakkojen sukupolvi, kirjoitti talteen historiat ja kaiken kehyksen menneille ajoille. Siitä on kenen tahansa parempi jatkaa ja löytää lisää.

Kaikenlaisia mummoja ja pappoja (minun perheeni nimitykset) tarvitaan myös tulevaisuudessa. Nytkin voisin lisätä tuohon vielä ”itkumummon”. Minun selitykseni sille on ihminen, joka vain itkee mennyttä aikaa uskaltamatta edes katsoa tosiasioita. Kahdeksankymmentä vuotta sitten tähän aikaan elettiin kohtalokkaita aikoja ennen talvisodan syttymistä. Itkettävä aika oli edessä. Kotieläimetkin itkivät. Siitä varmaan lisää myöhemmin, jos ehdin niiltä töiltä…

Ja esteistä ja omasta tilasta kertominen ei ole valittamista vaan suoraa puhetta!