On lauantai 20.9. Keskeytin siivoamisen uuvuttuani. Sain alkuviikosta siirrettyä kaikki huonekasvit sisälle ja tehtyäni niiden kanssa vähän muutakin, joten päätin aloittaa imuroinnin ja siivouksen parvekkeelta. Harmaasta kokolattiamatosta irtosi ainakin pikkulapsen käsineihin riittävä määrä kissankarvoja. Rakas kissaystäväni, yhden ihmisen (minun) ja kissan (Minnin) yhteinen perhe on usein ajatuksissani ensimmäisenä. Kun uppoudun tutkimuksiini ja kirjoittamiseen, hän on välillä ihmeissään ja asettuu tuijottamaan minua. Kissan jokainen asento merkitsee jotakin. Kissa sinänsä kertoo kissojen pitkän pitkästä yhteydestä ihmisen ja eläimen välillä. Sekin on todella kiinnostava aihe.
Olen ollut helpottunut siitä, että sukukirjaprojekti on lähestymässä loppuaan. Olen ollut kiinni kirjaprojekteissa jo 2017–2018 alkaen. Ehkä saan vihdoin aikaa hengähtää ja tehdä aivan muuta tai vain olla ja levätä silloin kun siihen on tarvetta.
On paljon lukemista ja eri asioihin paneutumista. Eilen satuin lukemaan sukututkimukseen liittyvää materiaalia. Tutustuin Suomen sukututkimusseuran koulutustilaisuuksiin. Osuin lukemaan seuran nyt syyskuussa ilmestynyttä vuosikirjaa, joka on seuran jäsenille digitaalisena luettavissa. Huomasin, että siellä oli Aino Katermaa-Ottelan artikkeli kertoen Hämeenlinnasta syksyllä 1721, jolloin isovihan jälkeen venäläiset poistuivat Hämeenlinnan kautta. Artikkelin nimi on ”Syksyllä vuonna 1731 Hämeenlinnassa - Miltä Hämeenlinnan kaupunki lähiympäristöineen näytti?” Kirjoittaja on keskiajan historian dosentti ja erikoisalana on mainittu hänen omilla sivuillaan ” Suomen 1600- ja 1700-luvun historia, historiallinen maantiede ja kartografia, uuden ajan paleografia”. Paras olla menemättä liian syvälle, hän on tutkinut aiemmin myös esimerkiksi Rooman historiaa, joka on ollut myös oma mielenkiinnon kohteeni.
Artikkeli Hämeenlinnan menneisyydestä ajalta ennen, kun kaupunki siirtyi uudelle paikalle, oli monessa mielessä kiinnostava, lähinnä kuitenkin lähiympäristön pitäjissä pyörineiden sukujeni takia. Hämeenlinna oli perustettu 1639 linnan ympäristöön. Lukija löytää seuraavan linkin takaa paljon tietoa Hämeenlinnan historiasta.
Jokin kumma vainu johti minua taas. Isovihan ajasta olen kirjoittanut ennenkin. Siksi oli mielenkiintoista lukea, miten Hämeenlinnan kaupunki vapautui venäläisistä. Se koski myös lähiympäristöä, joka joutui ruokkimaan sotilaat. Kaupungissa oli oleskellut koko isovihan ajan vain harva asukas. Huomasin tekstissä tutun nimen Sofia Katariina Ahlman, tomeraksi mainitun naisihmisen, joka toimi kaupungin tilanteen tutkijoille nk. informanttina ja oli oleskellut alueella koko sodan ajan ja omistanut siellä tontin ja mökin. Hänen sanottiin olleen naimisissa Hattulasta olleen nahkojenmyyjän kanssa. Naisen nimi kuulosti harvinaisen tutulta.
Olen kirjoittanut usein aiemmin blogipostauksia esiäidistäni Anna Oreniasta, joka liittyy molempien hämäläisten isovanhempieni juuriin. Hän avioitui Härkälän taloon Janakkalan Nuolialassa, josta etsin ko. talon paikkaa kesällä 2023 (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/07/tarkennan-katsettani.html).
Annan isä oli Krister Orenius. josta olen kirjannut sukututkimukseen seuraavan tekstin:
Ylioppilasmatrikkeli: 1693/94 Krister Orenius Christiernus Christierni, Tavastensis 3998. Vht: Lopen kirkkoherra Krister (Christiernus Matthiæ, † 1691) ja Ingeborg. Helsingin triviaalikoulun oppilas (1691). Ylioppilas Turussa 1693/94 [Orenius] Christiern. Tav _ 205. Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 31.5.1701. — Apulaispappi Janakkalassa 1701. Rengon kappalainen 1709. Isonvihan aikana Vihdin vt. kappalainen, sitten Hattulan 1719. Hattulan pitäjänapulainen 1724. † Hattulassa 29.6.1732.
Pso: 1:o 1701 Elisabet Henriksdotter († 1723); 2:o 1724 Sofia Katarina Ahlman tämän 3. avioliitossa († 1732).
Krister Orenius vaikutti useissa seurakunnissa isovihan aikana. Rengossa hän toimi mm. kappalaisena. Hänet mainitaankin Rengon historiassa muutamaan otteeseen. Hänen lapsensa syntyivät tuona vaikeana aikana. Pienet tiedon palaset venäläisten valloittajien Krister Oreniuksen huonosta kohtelusta hänen toimiessaan seurakuntalaisten ja valloittajien ristitulessa ja vieläpä joutuessa vastaamaan molemmille osapuolille rangaistuksilla, antavat hänestä loppujen lopuksi sankarillisen kuvan. Hänellä oli neljä lasta, joista nuorin eli Anna Orenia (Härkälä avioliitossa) syntyi 1713 ja oli mainitsemani esiäitini. Lasten äiti Elisabet Henrikintytär kuoli 1723 Annan ollessa 10-vuotias.
Tämän jälkeen Krister Orenius meni vielä naimisiin tuon aiemmin mainitsemani kolme kertaa aviossa olleen tomeran naisihmisen kanssa, joka oleskeli Hämeenlinnassa koko isovihan ajan, mutta muutti sieltä Hattulaan, jossa molemmat kuolivat 1732. Seikkaperäinen kuvaus Sofia Katariina (Juhontytär) Ahlmanin kuolemasta 59-vuotiaana 15.2.1732 ja muista seikoista kuten aviomiehistä löytyy täältä:
Hattulan seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I F Kuolleiden ja haudattujen luettelot. Kuolleiden ja haudattujen luettelot (1730–1751). Tiedosto 1. Kansallisarkisto.
Vaikeasti luettavassa tekstissä saatetaan mainita myös Krister Oreniuksen kuolema myöhemmin samana vuonna myös 57- vuotiaana.
Minusta tuntui tätä asiaa tutkiessani, että olen ehkä liikaa kiinni näissä vanhoissa jutuissa. Ainakin muut ajattelevat niin. Sorry vaan, mutta se on iso ilo elämässäni. Ehkä huomenna imuroin kotona muualtakin kuin parvekkeelta.
sunnuntai
Tänään imuroin ”arkistohuoneen” siltä osin, kun pystyin. Jatkoin olohuoneen imuroinnilla niin pitkään kuin jaksoin. Olohuone on myös nykyään arkistohuone, täynnä laatikoita, jotka on käytävä läpi. Aina välissä siirrän eteisen laatikoihin kierrätykseen lähteviä kirjoja ja muuta sinne sopivaa. Sitten taas unohdun tutkimaan jotakin asiaa. Mihin tarvitsen valokuvia, joita olen ottanut ehkä usean kuukauden aikana puutarhassani 20 vuotta sitten analogisella kameralla. Jäin tuijottamaan kuvaa mullasta. Olen tottunut siihen, että tiedän, milloin olen ottanut kuvan. Onko se jo keväältä, kun mullasta nousee pari kasvin alkua? Toisessa kuvassa on ruohonleikkuri, jonka ostimme aikanaan kesällä 2000 suoraan talon myyjältä. Sitten huomaan, että olen ruohonleikkurin sijaan yrittänyt ottaa kuvaa rusakosta, joka tulee juuri taloa ympäröivän piikikkään aidan välistä. Osa kuvista voisi sopia puutarhakirjaan, jota joskus ajattelen tekeväni.
Milloin minusta tuli yksityiskohtiin takertuva tai kiinnostunut? Olen ehkä joskus myös miettinyt, miksi muistan asioita mahdottoman yksityiskohtaisesti. Viime vuoden aikana olen vuorostaan ajatellut sitä, miksi muistini on tullut joidenkin tämänhetkisten asioiden suhteen valikoivaksi. Olen ymmärtänyt, että minun on juuri nyt annettava aikaa itselleni. Oikeastaan siihen on pakottava tarve, koska en enää jaksa niin paljon. Lopetan joskus raskaat tehtävät ennen kuin kaadun niiden alle. Onko myös niin, että aikaa on vähemmän, kun tulee tai on tullut vanhaksi?
Vielä tähän kirjoittamiseen. En ole koskaan osannut kirjoittaa blogipostausta yhdellä istunnolla. Läppäri on seissyt tuntikausia pöydällä kirjoitettuani alun. Usein jatkoin myöhemmin tai seuraavana päivänä. Se kaikki jatkuu nytkin. Monta tarinaa on kertomatta. Tänään mieleeni tuli, etten ole edes kertonut täällä karjalaisen äidinpuoleisen isoäitini syntymään liittyvää tarinaa, vaikka olen kertonut siitä muualla. Itse asiassa pelkäsin oikeastaan aluksi, että henget eivät antaisi minulle rauhaa, jos kertoisin sen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään salaisuutta, joka voisi enää loukata ketään. Siitä sitten, kun sen aika koittaa.
tiistaina 23.9. Olen siis selvinnyt tiistai-iltaan. Tänään olikin paljon tehtävää, koska eilisen päivän olin taas mahdottoman huonovointinen ja nukahtelin vähän väliä. Tänään aamukahvin jälkeen pyyhin pölyt, imuroin sisällä ja pyyhin lattiat kostealla. Lopuksi iltapäivällä kävin vielä kaupassa.
Trexan pistoksen jälkeen on ollut lähes aina odotettavissa huonoa vointia. Kaikkea en voi siis laittaa vanhuuden nimiin. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon pölyä on ehtinyt kertyä, koska monet siivoukset ovat kahden vuoden aikana jääneet puolitiehen. Joskus sitten jaksan paljon, mutta katsotaan nyt, miten väsynyt olen huomenna.
torstai 24.9.
Eilisen aherruksen jälkeen yritän ottaa tänään kevyemmin. Illalla on Helsingin Karjalatalolla Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Ystäväni Malla on luvannut tulla Riihimäeltä luokseni ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Tilaisuuden valmistelu vaatii usein aika paljon. Ensin on huolehdittava alustajan hankinnasta, sitten sähköpostikutsun laatimisesta ja lähettämisestä runsas viikko aiemmin. Tänä vuonna olen ollut Elisan sähköpostiohjelman kanssa vaikeuksissa ja siihen on tuhrautunut aivan liian paljon aikaa. Nyt Elisa on taas muuttamassa ohjelmaa, joten mitähän on odotettavissa? Kutsut pitää lähettää piilotettuna kopiona, jotteivat sähköpostiosoitteet näy kaikille. Lisäksi ilmoitan tilaisuudesta Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Kunpa muistaisin käydä hakemassa esiintyjälle kukan kiitokseksi. Tilaisuudessa otan muutaman valokuvan vastaisen varalle. Karsimme alkuvuodesta toimintaa, emme enää järjestä kahveja ja teetä tilaisuuteen. Toimikunta on supistunut eikä uusia näytä olevan saatavissa. Olen ajatellut, että jatkan niin kauan kuin jaksan ja pysyn pystyssä.
Tänä aamuna Markkulan sukuseuran WhatsAppissa tuli viesti, että sukuseuramme sukutukija Raimo Markkula on kuollut syyskuun alussa. Muistaakseni hän on saman ikäinen kuin minä. Kuolinviestejä on tänä vuonna tullut muitakin. Ne masentavat ja synkistävät ajatuksia, vaikka ovathan ne jokaisen kohdalla jonakin päivänä odotettavissa. Arvatkaa, kuinka vihaankaan lausetta, jonka joku sanoo, kun kerron jonkun kuolemasta: ”Kaikkihan kuolevat”. Kuinka paljon elämää, työtä, ponnisteluja ja ihmisen ominaisuuksia häviää tästä maailmasta, kun kuolemme.
Kaiken lisäksi, olen täälläkin usein kirjoittanut, että oma kuolemakin viipyy usein ajatuksissani.
torstaina 25.9.2025
Kyllä tiedän, etteivät nämä postaukseni ole kovinkaan innostavia muille kuin minulle, mutta jatkan samaa tahtia kertomalla myös arkisia päivän tapahtumia.
Tänä aamuna harvinaista kyllä heräsin lopulta WhatsApp-puhelun ääneen ensin ihmeteltyäni, mikä se on. Viestikin oli tullut aiemmin, mutta niitä en kuule. Siis nukuin vielä makeasti kello 8.09 ja olisin varmasti jatkanut uniani vielä tovin. Tyttäreni tarvitsi apua. Alex oli loukannut edellisenä päivänä jalkansa koulun liikuntatunnin metsäretkellä jalan osuessa syvään kuoppaan. Koulussa terveydenhoitaja oli tarkistanut eikä murtumia näyttänyt olevan. Mutta lääkärille piti mennä näyttämään. Tyttärelläni oli muuta menoa, joten minua tarvittiin kuskaamaan. Sehän onnistui ja olin mukana, kun Alex kävi lääkärillä ja röntgenissä. Vielä piti tavata lääkäri uudelleen, mutta minun oli pakko mennä siirtämään auto tunnin paikalta toiselle. Terveyskeskuksen ympäristö on aamuisin mahdottoman täynnä autoja ja vieressä on kenttä, jonne voi jättää tunniksi auton. Kerranhan sain siellä 60 euron sakon, kun en muistanut laittaa pysäköintiaikaa näkyviin. Kun menin takaisin, Alex oli käynyt lääkärissä uudelleen, mutta halusivat kertoa myös saattajalle. Tyttäreni ehti silloin jo paikalle. Jalkaan tuli ortoosi 2–4 viikon ajaksi. Kouluun pitää kyllä mennä.
Eilinen Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus oli taas innostava, vaikka välillä minusta tuntuu raskaalta tilaisuuksien suunnittelu, kutsut ym. Kerhoiltana muistan taas, mistä on kysymys.
Arjen iloja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti