maanantai 15. lokakuuta 2012

Viestejä menneisyydestä

En aio kirjoittaa mitään syvällistä, sillä sellaista ei sitten millään irtoa. Vietin pari päivää Vantaan Hiekkaharjussa kuljeskellen "Kuulutko sukuuni"-tapahtumassa. Lauantaina olin siellä aamusta tilaisuuden loppuun, sunnuntaina aamu jäi pois, mutta viivyin paikalla aina sulkemisaikaan saakka. Voisin sanoa, että päivien jälkeen takki oli tyhjä, kuten joskus sanotaan. 

Mietin eilen taas kerran sitä, mikä saa meistä jotkut hurahtamaan sukututkimukseen, historiaan ja kaikkeen näihin liittyvään. Jaksaisin tuntikausia kuunnella aiheeseen liittyviä luentoja ja myös ihmisten kertomuksia. Suurin osa em. tapahtumaan osallistuneista oli iäkkäämpää väkeä, mutta kyllä joukossa on aina myös nuorempia. Viime aikoina olen usein ajatellut sitä, kuinka alkutaipaleella olen näiden asioiden suhteen. Kun vähän ennen tapahtuman päättymistä seisoin Hiitolan ja Kurkijoen sukuja esittelevässä huoneessa ja tutkin parin miehen kanssa Karjalan karttaa, minusta tuntui suorastaan omituiselta. Näillä miehillä oli omakohtaisia kokemuksia Neuvostoliiton ajalta laivoilla liikkumisesta Viipurin edustalla ja sinne johtavissa muissa vesistöissä, joista he kertoivat tarinoitaan. Siihen minä aloin tietysti taas kerran kertoa äitini taipaleesta jalkaisin merenjäätä pitkin Koivistolta Säkkijärvelle talvisodan päättyessä. Kun kerron sitä tarinaa, yritän kovasti pinnistellä, josko muistaisin jotakin enemmän. Ja joskus minusta melkein tuntuu, että olen kokenut sen kaiken itse.


Äiti siellä jossakin. 


Talvisodan aikaa

Kotiin palattuani, kaivoin äidin muistelmat (jotka edelleen odottavat jatkokäsittelyä)  ja luin taas kertaalleen, mitä hän oli tuosta ajasta kertonut. Olen siitä ehkä joskus jo kirjoittanutkin tai sitten en. Ainakin suunnittelin kirjoittavani tarinan blogiini kun talvisodan päättymisen 70-vuotisjuhlaa vietettiin. Mutta muistaakseni se jäi tekemättä, Jäinkin eilen lukemaan arkistolaitoksen sivuilta löytyviä digitoituja sotapäiväkirjoja löytääkseni edes pienen maininnan siitä, että kaksi lottaa oli mukana marssilla, kun suomalaiset joukot siirtyivät talvisodan loppuvaiheissa meren jäätä pitkin Vilaniemeen, Säkkijärvelle.  Löysin kyllä  alueella olleiden joukkojen päiväkirjoja, joihin nyt yritän yhdistää äitini kertomusta.

En pysty katselemaan enää sota-aiheisia elokuvia, mutta jos ei pysty enää edes lukemaan aiheesta?  Olin nimittäin kauhuissani siitä pommien määrästä, mikä Koivistolle jo joulukuusta ja todennäköisesti koko talvisodan ajan tuli. Pommitus tuntui vain kiihtyvän loppua kohti. Nyt matkustaessamme Karjalan kannakselle, välimatka vaikkapa Koivistolta Kuolemajärvelle metsien halki saattaa tuntua pitkältä, mutta sotapäiväkirjojen kautta välimatka vain lyheni. Meren rannat kaartuvat lahdeksi ja hyvällä säällä jopa nähdään kauas. Koivistolta seurattiin tapahtumia Kuolemajärvellä Muurilassa ja Seivästöllä. Tiedotus pelasi varmaan omia kanaviaan pitkin. Tutut kylien nimet mutta myös vieraammat paikat vilahtivat silmissäni. 

Jalkaväkirykmentti 12, sen kolmas pataljoona oli jossakin Kuolemajärven Karjalaisten kylän maastossa, koska siellä esiintyi tuttuja paikannimiä. JR 11 oli taas jossakin Kuolemajärven kirkolla.  Vaikka sotapäiväkirjojen tekstit ovat niukkoja ja asiallisia, niin rivien välistä koko kauheus tulee lähelle. Varsinkin kun asia sattuu vielä koskettamaan omia vanhempia ja sukua. 


Jos haluaa tutkia sotapäiväkirjoja  omaisensa sotataipaleen osalta, on tiedettävä tarkkaan, missä yksikössä ja milloin tämä palveli. Tiedot löytyvät sotilaspassista tai  ne voi tilata Kansallisarkistosta tai käydä siellä niitä itse tutkimassa.. 


Sotapäiväkirjoista kerättyä

Keräsin Koiviston alalohkon esikunnan päiväkirjasta seuraavia asiaan liittyviä merkintöjä:

3.12.1939 kello 12.23 Seivästön ja Karjalaisten kylät alkaneet palaa. Poltetaan omien joukkojen toimesta. Kysymyksessähän ovat oman sukuni kylät. Muualta olen lukenut, että asukkaat evakuotiin vähän ennen joulukuun alussa.

Päiväkirjan mukaan aamuvarhain 16.2.1940 tuli 4. divisioonalta lopullinen käsky II Armeijakunnan perääntymisestä ja 4 divisioonan ryhmittymisestä uudelleen puolustukseen. Käskyä pidettiin murheellisena, koska 4D:n puolustus oli hyvin kestänyt ja esimerkiksi JR12:lta jäivät aivan ehjät pesäkkeet ja asumiskorsut. Summassa, joka oli myös Kuolemajärven kyliä, oli jouduttu lopuksi antamaan periksi, mikä sitten pakotti muuallakin väistymään.  

Samana iltana JR:n 12:n esikunta saapui Koivistolle. 

Kävin läpi myös JR12:n 3 komppanian päiväkirjaa. Komppania oli sijoitettuna Kyrönniemen tienoille, sinne Kuolemajärven Lautarannan läheisyyteen. Helmikuun alkupuolella alkoi vihollisen toiminta kiihtyä. Useita komppanien miehiä haavottui ja kuolikin. Vastapuolen tappiot olivat huomattavasti suurempia. Surullista luettavaa oli, kun komppanian vetohevonen, Viima nimeltään kuoli 11.2. kranaatinsirpaleiden repimänä. 16.2. tuli sitten tieto, että komppanian tulee vetäytyä seuraavaan paikkaan eli Humaljoelle. 18.2. Humaljoen kylä jo paloi. Siirryttiin eteenpäin Saarenpäähän. Seuraavana päivänä 19.2. yöllä  jo koko Koiviston kauppala paloi.

JR 12:n esikunnan päiväkirja: 19.2.1940 kello 24.00  koko Koivisto sytytettiin liekkeihin ja paloi. Traagillinen näky Tiurista katsottuna.

Koko talvi oli erityisen kylmä. Jo tammikuussa oli jopa yli 40 astetta pakkasta. Helmikuun alussa vaikkapa 8.2.-9.2. 1940 pakkasta oli lähes 40 astetta. Helmikuun 20 päivänä Koivistolla ja ilmeisesti laajemmallakin alueella oli ankara lumimyrsky, joka tukki maantiet ja vaikeutti myös jäällä kulkemista. Kaikkina päivinä ei säästä ole mainintaa.

Muut lähteet kertovat, että alkutalvi ei ollut ollenkaan kylmä vaan paremmin hyvin lauha. Talvisodan ratkaisutaistelujen aikaan vallinneet kylmät ilmat ovat siis ilmeisesti eräänlainen myytti, joka on alkanut elää omaa elämäänsä, 


Äidin tarinasta

Palaan äitini kertomukseen. Hän oli tuolloin 24-vuotias ja oli jäänyt Koivistolle, jossa hän oli ollut noin kolmisen vuotta töissä Simo Lahden kaupassa. Sodan syttyessä kauppias vaimoineen oli lähtenyt pois. Äidin kertomuksen mukaan kauppias perusti uuden liikkeen Selänpäähän, joka oli paikkakunta Kouvolasta pohjoiseen radan varressa. Kauppiaan tytär, Irja,  jäi myös Koivistolle. Tytöt asuivat kaksin isossa kauppiaan talossa. Ilmeisesti jonkin aikaa siellä asui myös postineiti Laila Melamo.  Pommitukset olivat särkeneet yläkerran ikkunat, jossa kaikkien asunnot olivat olleet. Äiti oli jäänyt hoitamaan kauppaa ja myymään sen varastoa pois suomalaisille sotilaille.  Hän oli myös aiemmin  liittynyt Koiviston lottiin ja kävi Palokunnantalolla ja muuallakin töissä. Irja Lahti (myöh. Ratia)  toimi ilmavalvontalottana.

Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Silloin oli torstaipäivä, Olen kirjannut ylös, että äiti olisi lähtenyt polkupyörällä ajamaan kotiaan kohti. Yleensä hän kävi kotonaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa joka toinen viikonloppu. Hän lähti lauantaina töiden jälkeen ja palasi sunnuntaina, koska työt kaupassa alkoivat kello 8.00. 

Perjantaina 1.12. oli Kuolemajärvellä Seivästöllä annettu määräys, että naisten ja lasten olisi lähdettävä. Viimeistään lauantaina 2.12. olisi kaikkien viimeistään poistuttava. Äitini kertomuksen mukaan Muurilassa tuli joukko-osasto vastaan ja kertoi Tammikon jo palavan. Yrittikö hän kotiinsa juuri lauantaina 2.12.? 



Äidin valokuvien joukossa oli tämä kuva, jossa takana lukee Irja Ratia ja Yrjö Lahti Urjalassa 1940. Siinä sisarukset ovat pyörällä liikkeellä. Äitikin varmaan kävi kesällä 1940 tapaamassa omaa perhettään evakkopaikassa Urjalassa. En tiedä, kuka on kuvan ottanut. Ymmärsin äidin kertomuksesta, että Yrjö Lahti  ennen sotaa vieraili  yhtenä viikonloppuna äidin kotona Tammikossa ja otti siellä joitakin kuvia.  Siihen aikaan hän oli  noin 15-16-vuotias koulupoika Koiviston yhteiskoulussa. En pysty tarkistamaan tietojen oikeellisuutta. Ehkä alla oleva kuva on hänen silloin ottamansa. Kuva on otettu ennen sotia.

Tässä äidilleni tärkeässä kuvassa, jonka hän käsittääkseni sai joltakin muulta paljon myöhemmin on äitini perhe kotipihallaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa  ennen sotia. Vanhemmat Aino ja Abraham Sirkiä ja vielä kotona ollet nuoremmat sisarukset oikealta lukien Kerttu, Martti, Hannu, Ilma, Yrjö, äitini Helvi ja Lauri.

Eräs pieni sirpale äidin kertomuksessa on se, kun hän Irjan ja tämän sulhasen Yrjö Ratian kanssa hautasi maahan kirjoja. Ajankohta jäi epäselväksi, mutta ilmeisesti siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että Koivistolta joudutaan lähtemään.  Todennäköisesti päivämäärä oli 17.2. 

Joulukuun ankarat pommitukset tulevat hänenkin kertomuksestaan esille. Talojen ikkunoita särkyi ja kokonaisia rakennuksia tuhoutui mm. eräs valokuvaamo, jonka kuvat levisivät tielle. Kotiväestä ei ollut mitään tietoa. Erään kerran hänen kulkiessaan rantatietä pitkin Palokunnantalolle, venäläinen hävittäjä tuli alemmas ja yritti ampua häntä. Äiti kiersi halkopinon taakse ja pelastui. Kysyin tuossa kohdassa kertomusta hänen pelkäämisestään. Äitini vastasi, ettei hän siinä tilanteessa edes osannut pelätä.

Kun sitten Koivistolta oli lähdettävä, äiti sattui juuri silloin olemaan toisen lotan (Irja Suurhasko)  kanssa laittamassa ruokaa nk. karvahattukomppanialle (toivottavasti pystyn tämän joskus selvittämään). Koivistolla olevat lotat kuljetettiin linja-autolla pois alueelta Viipuriin, mutta nämä kaksi lottaa unohdettiin. Silloin he joutuivat tuolle kylmälle taipaleelle meren jäätä pitkin. Alvatissa he viettivät yhden yön ja keittivät sotilaille kahvia lumesta. Matka jään yli kesti kaksi päivää noin 30 asteen pakkasessa. Huopatossut jäätyivät kiinni jalkoihin, mutta äiti ei antanut leikata niitä pois vaan antoi niiden itsestään sulaa. Jaloista irtosi nahka, mutta tärkeät huopatossut säilyivät ehjinä. Säkkijärveltä he marssivat Haminaan. Jälkeenpäin johtajalotta tuli pyytämään tytöiltä anteeksi sitä, että heidät oli unohdettu Koivistolle.

Tämä on vain yksi pieni sekava kertomus tuhansien joukosta. Meidän rauhassa ja yltäkylläisyydessä eläneiden on jatkossa entistä vaikeampi eläytyä sota-aikaan. Pienten ihmisten tarinoita on vielä paljon kerrottavana. Ja taisin mennä taas syvälle kauas jonnekin.



Siirtokarjalalaisten tie on neliosainen kirjasarja, jota en ole hankkinut itselleni. Se on nyt hetken hallussani ennen kuin palautuu oikealle omistajalle. Tässä kuvassa sarjan kolme osaa.





6 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoinen ja koskettava postaus, kiitos. Olet todella saanut kootuksi hienoa, autenttista aineistoa, joka on myös tuleville sukupolville kullanarvoista. Aloitin itsekin sukututukimuksen hiukan yli kolme vuotts sitten, ja kyllähän siihen tosiaan hurahtaa. Nyt olen pitänyt hieman paussia, mutta palaan aina uudestaan suvun arvoitusten, murhenäytelmien, ylpeydenaiheiden ja ihmisten äärelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentista. Näitä vastaavanlaisia tarinoita minulla on paljonkin odottamassa aiheisiin paneutumistani. Niiden kirjoittaminen ja jo pelkkä sukututkimus itsessään vie ajan lisäksi mukanaan tie minne. Mutta kiinnostavintahan ovat juuri ne tarinat.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tarinastasi jatka kaiken kirjoittamista mitä tiedät se on arvokkainta mitä meillä on ja ne tiedot täytyy tallentaa. Olin itsekkin messuilla Vantaan seudun sukututkioiden edustajana Sitä kaikkea mitä asioita tämä harrastus antaa itselle ja monille muille ei voi sanoin kuvata. Hyvää jatkoa Pia Granroth

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Sukututkimus ja kaikki siihen liittyvä vie kyllä niin totaalisesti mennessään. Näissä ympyröissä varmaan joskus tavataan.

      Poista
  4. Samaan sukututkimukseen olen myös jäänyt kiinni. Ukkini sotapäiväkirjat tuhottu tai siirretty ruotsiin sodan lopussa. Säkkijärveltä hänkin. Itsellä pysähtyy eräässä kohdassa tutkimus kun mies vaan ilmaantuu kirkonkirjoihin, ei syntymätietoja y.m. Jos jollain vinkkejä, minuun saa yhteyttä facebookin kautta. Ainoa tällä nimellä, jompaan kumpaan kaveripyyntö tai viesti.

    VastaaPoista