Pinnistelyä

Aloitin  tämän postauksen 3.7.2025. 

Olen ehtinyt jälleen ajatella, että lopetan tämän blogikirjoittamisen. Tunnen painuvani entistä syvemmälle masennukseen ja arvottomuuden tunteisiin.  Tuntemukseni ovat pelottavia, kuten tänä aamuna. Haluaisin vetäytyä piiloon.  Paniikki velloo sisälläni. En tiedä, pystynkö peittämään sen ilman, että kiihtyisin lisää. Tällä viikolla minusta on tuntunut erityisen pahalta. Alan pelätä oman hallinnan tunteeni kadottamista.

Yleensä toiminta on auttanut minua eteenpäin, samoin kirjoittaminen. Nyt häpeän kaikkea kirjoittamaani ja tekemiäni virheitä. Tiedän, että kiihkeällä toiminnalla peitän tunteitani.

1.7.2025 Ainolan puutarhassa

Mainitsin aiemmin, että olen nähnyt alkavan hallinnan tunteen menetyksen joissakin ikätovereissani. Tarkkailen itseäni. Digitaalisten tiedostojeni sekamelska tuntuu välillä vaikealta, vaikka olen sen itse suunnitellut ja ylläpidän sitä. Aikani on ollut viime vuosina liian keskittynyt muuhun tekemiseen, joten ylläpitoon ja järjestämiseen aikani ei aina riitäkään.  Löydän kyllä vielä kaiken ja teen varmuuskopioita ulkoisille kovalevyille. Unohdan silti muun toiminnan paineessa, mitä olen tehnyt ja teen taas uuden kansion. Sitten en taas etsiessäni löydä mitään.

Sosiaalinen toimintani on kutistunut äärimmäisen vähäiseksi.  Syytän siitä jaksamistani ja ajan puutetta.  On myös yksinäisyys, yksinäinen elämäni, mikä ei ole minusta ollut koskaan aiemmin paha asia enkä siihen halua edes mitään isoa muutosta.

Viime aikoina olen alkanut entistä enemmän miettiä, miten saisin itseni palautumaan ja ilon takaisin elämääni.

4.7.2025

Olotilani ihmeellistä kyllä parani eilisen sukukirjakokouksen jälkeen. Masennukseni ei taida olla kovin syvää vaan se on vain vahva tunne, tunne, joka syntyy hetkessä ja katoaa myös hetkessä. Samanlaisia tunteita lienee muillakin ihmisillä. Vain minä valitan niitä kaikille näissä blogeissani.  Tosin monet muut valittavat nykyään vielä julkisemmin, sosiaalisen median sovelluksissa, omilla kasvoillaan.  Tämä kuvaa selkeästi sitä tämänhetkisen maailman sekopäisyyttä, jonka huomaa parhaiten vanha, koko elämänsä tarkkoja huomioita tehnyt ihminen.

On siis paras lopettaa vellominen ja alkaa tehdä vain niitä juttuja, joita rakastan.  Jopa niitä, joita ehkä haluaisin jättää. Kuulemma tiikeri ei pääse raidoistaan, minulle sanottiin, kun uhkailin lopettavani sukututkimuksen. 

Ehkä paneudun nyt myös syvällisemmin DNA-tutkimukseen äitilinjani osalta. Sitä pitkinhän pääsee kauas. Tänä vuonna on tullut äitilinjoista paljon uutta tietoa, että voisin kirjoittaa jutun, joka kiinnostaisi myös lapsenlastani. Kasa kirjoja ja paperia onkin odottanut kuukausikaupalla, että paneudun siihen.  Oma DNA on peräisin pohjoismaista, Suomesta, Baltiasta ja pienen pieni osa, suurempi kuin 1 % Espanjan sefardijuutalaisista. 

N

Näkymä kotini parvekkeelta 1.7.2025

 

6.7.2025

On sunnuntai aamupäivä. Innostukseni asioihin on sitten 3.7. jälkeen jatkunut. Olen paneutunut moniin asioihin syvällisen innostuneena ja tutkinut yksityiskohtia.  Niihin on kuulunut myös sukututkimus. Markkulan Viesti numero 63 oli oikolukuvaiheessa. Minä kirjoitin siihen vain lyhyen tekstin sukuseuran vuosikokouksesta ja annoin valokuvani käyttöön.  Heikki Uusitalo lupasi jo kokouksessa kirjoittaa tekstin Sydänmaan Lopelle tulleesta suvun haarasta, jonka mainitsin aiemmassa blogipostauksessani. Artikkeli on pian ilmestyvässä lehdessä otsikolla ”Markkuloita Vehmaisista Sydänmaalle”.

Artikkelin tiedot saivat minut tutkimaan lisää, mitä olen kirjannut eräistä henkilöistä omaan tutkimukseeni. Taas kerran huomasin, että olen aiemmin, vuosia sitten tutkinut Vehmaisiin,  1700-luvun lopulla, isojaossa, perustetun (1794) Sydänmaan, jota myös Ilobackaksi kutsuttiin, uudistilan alkujuuria ja ihmisiä, jotka muuttivat sinne ja mistä he tulivat.  Nyt vain tarkensin tietojani ja löysin lisää tutkittavaa liittyen omiin esivanhempiini. Kirjasin asian ensin tähän blogipostaukseeni, mutta otin pois ja jaan omana postauksena. 

8.7.2012 img_0120.jpg

 

8.7.2025

Toipumiseni alkoi oivalluksesta ja innostumisesta.   Muutos kuvaa minulle paluuta juurilleni. Monessakin mielessä.

Tänään on tiistai. Heräsin Minni tiiviisti kainalossani siinä puoli 8:n aikoihin. Muistan hänen tulleen viereeni, kun havahduin aiemmin hereille, mutta yleensä hän häipyy, kun nukahdan. Sade rummutti ikkunoihin.

Olen muistuttanut itseäni, että minun on aiheellista säilyttää kaikki se, mitä olen oivaltanut. Ymmärsin, miksi ja miten aloin niin pian tulla ulos masennuksesta, paniikista ja kiireestä saada kaikki tehtyä.

Tajusin, että olen sittenkin tehnyt aiemmin kaiken oikein, mutta olen unohtanut itseni. En koskaan saa aikaiseksi romaania, elokuvaa enkä mitään muutakaan, mihin olen ajatellut tähtääväni.  Ne eivät olisi muuttaneet elämääni paremmaksi. En ole koskaan halunnut arvostusta, kiitosta enkä kunnioitusta, minkä olen tiennytkin. Olen myös tiennyt, että olen pieni maan matonen tai elämästä riemuitseva lintu, joka on pieni tekijä luonnon kiertokulussa, mutta silti tärkeä itselleen ja ympäristölleen. Olen osa luontoa.

Kukaan ei saa pakottaa minua, kukaan ei saa enää kahlita minua, vaatia liikaa. Päätän itse,

Tehtäväni on jatkaa kaikkea sitä, mitä olen tähänkin saakka elämässäni tehnyt, mihin olen pyrkinyt. Koska touhusin vuosikaudet opiskelemalla maailmaa ja ympäristöä, sitten hyödyntämällä sitä eri asioihin, nyt on aika paneutua yksityiskohtiin ja tutkia, mihin ne johtavat.  Olen tehnytkin sitä jo pitkään, mutta en ole ymmärtänyt, että olen ollut oikealla tiellä. Näettekö, miten elämä ohjaa meitä?

Väliin tulee karvaita pettymyksiä, tunne, että minut on hylätty ja mitätöity. Ne ovat vain tunteita. Olen säilynyt koskemattomana tai en ehkä aivan.  Olen vain tehnyt parhaani. Minun ei tarvitse välittää kaikista kohuista.

Rakas lukijani, ehkä et pysy aivan mukana näissä ajatuksissani. Se ei ole tärkeätä. Minäkään en ole pysynyt mukana. Olen yrittänyt pitkään yrittää järjestää elämääni, löytää kaavion tai karsinan, johon kokoan koko elämäni, tehtäväni ja kaikki liittyvät asiat, jotta minun olisi helpompi olla, jotta kaikki olisi hallinnassani ja kirjattu ylös.

Olin kauhuissani, kun tämä kesä ei lähtenyt käyntiin enkä päässytkään kaikkialle, minne joskus ennen. Päivät kuluivat. Välillä huomasin, että aiempina kesinä oli ollut usein samanlainen tilanne. Olin vain yrittänyt kaunistaa sitä uskottelemalla, ettei mikään ollut muuttunut. Olin myös ollut jo vuosikausia töideni vankina.  Aloin ymmärtää kierrettä, missä olin elänyt kauan. Se oli myös syy stressiin ja ahdistukseen, joka tietenkin taas sairastutti minut.

Tässä vaiheessa toipumista voisi kutsua vielä oletetuksi toipumiseksi.

Ok.  Olen aina ollut aikamoinen analysoija, mutta yritän jättää sen vähemmälle, sillä koko ajan eteen tulee asioita, jotka vaativat ajatuksia ja toimenpiteitä. Suunnittelen usein myös asioita etukäteen. Yritän jatkossa heittäytyä enemmän sattuman ja yllätysten ohjaamaksi, tehdä nopeita päätöksiä.

Vaikka heitin äskettäin, etten jatkossa enää katso sukututkimukseen päin, se ei tule pitämään.

Tämä tekstikin olisi voinut jäädä kirjoittamatta, kun nyt ajattelen.

Tällaiset sateiset päivät ovat ihania! Ovat aina olleet.

Eilen kirjoitin Facebookissa muistoja 50 vuoden takaa. Kuvia en jaksanut kaivella ja teksti pohjautui almanakkaan, joka oli säästynyt tosi lyhyillä tai puutteellisilla merkinnöillä. Olen yrittänyt myös nyt vähentää tarvettani kirjata kaikki ylös.

Tänä päivänä kesällä 2012 (8.7.2012) olin kuvannut kivikkoista tienpätkää pellolle. En heti tunnistanut paikkaa eikä se ollut mikään ihme. Kuva vain otti minusta kiinni, kuten kaikki tie- ja polkukuvat. Ne puhuttelevat minua. Piti tarkistaa, missä olen ottanut juuri tuon kuvan.  Tietenkin löysin kuvan nopeasti ja kuva kertoi taas enemmän kuin silloiset, olemattomat kalenteri- ja päiväkirjamerkintäni.

Pitää lopettaa. Minni yrittää taas kiivetä kaulalleni, jo toisen kerran. Sopii. 

12.7.2025 Tuusulan jokilaaksossa 

 

torstai 10.7.2025

Ilta. Auringon säteet osuvat vielä nyt kello 10:n aikaan naapuritalon seinustalle. On aika mennä nukkumaan. Olen aamusta alkaen kärsinyt päänsärystä, sellaisesta, johon ei särkytabletti edes auta. Tuttu vanha säästä tai ilmanpaineesta johtuva päänsärky palasi. Ihme kyllä päänsäryt eivät ole vaivanneet viime vuoden jälkeen, jolloin seurasin niitä tiiviisti.  Olen viimeisimmän viikon aikana ymmärtänyt, että nyt annan elämän viedä, en tutki enää jokaista asiaa perin pohjin, annan aikaa sattumille. Teen, mitä mieleeni juolahtaa. Enkä ajattele koko ajan muiden ilahduttamista.

Eilen vietin parisen tuntia istuen penkillä, joka näkyy ikkunastani. Olin lähtenyt pienelle kävelylle. Eräs naapurini kulki ohitse ja aloimme jutella. Taisimme käydä koko elämämme läpi. Vanhojen ihmisten elämään mahtuu valtavasti asioita. Senhän te kaikki tiedätte.  Kun tulin kotiin, niin eräs ystäväni soitti ja kuuntelin pitkän puhelun hänen murheitaan. Jouduin keskeyttämään puhelun, kun lapsenlapseni tuli käymään ja lähdimme hakemaan rautakaupasta uutta suihkua ja paria lamppua. Hänen kesälomansa oli alkanut. Päivä oli ohi hujauksessa.

Minulta pyydettiin lisätekstiä syksyllä ilmestyvään lehteen, mutta päätin kieltäytyä siitä. Suojelen itseäni. En halua enää sitoa itseäni mihinkään aikatauluun. Koko olemukseni janoaa edelleen lepoa.

Alex, lapsenlapseni tulee jälleen viikonlopuksi. Jännitän sitä, mutta onneksi se on vain kaksi yötä. Ehkä pystymme olemaan sen ajan sovussa.  Nyt nukkumaan!

Nyt on 12.7. lauantai, melkein ilta. Avasin läppärini ajatuksella, josko rohkenisin julkaista tämän postauksen. Herätessäni aamulla keksin jo otsikon. Pinnistelyä. Se sopisi hyvin tämänhetkiseen tilanteeseen.

Alexin kanssa on mennyt oikein hyvin. Tänään on kesän harvoja hellepäiviä. Yritimme mennä käymään (minun mielikseni) jokilaaksossa, mutta alue sattui olemaan tulvan vallassa. Teimme lyhyen kävelyretken muualla ja palasimme kaupan kautta kotiin. 

11.7.2025 kotini parvekkeella