Tyytymättömyyden talvi

En voi lopettaa kirjoittamista, mutta suoraan sanoen on myös aika rasittavaa käyttää jatkuvasti vanhoja blogeja uusien pohjana. Facebook sattuu sopivasti muistuttamaan vuosien takaisista julkaisuistani. Minua kiinnostaa joka kerta kovasti katsoa, mitä lienenkään kirjoittanut. Ja sitten olen siinä. Julkaisen jotakin vuosien takaista, mutta vain, jos siinä on jotakin sellaista, jonka haluan säilyttää mielessäni.

Tämä kuva on lapsuuden kodistani ja isäni ottama diafilmille. Kaikki muut kuvat likuunottamatta viimeisiä ovat talvelta 2012.

Joskus ihmisestä ei irtoa mitään sen kummempaa. Omat aarrelaatikot eivät innosta, inspiraatiot eivät lennä. Selailin muistiinpanojani eri aiheista. Viime vuonna kirjasin harva se päivä jonkin aiheen, josta olisin sen kirjoittaessani halunnut aloittaa, mutten juuri silloin ehtinyt.  Osasta olen jo aiemmin kirjoittanut, mutta muut odottavat sopivaa ajankohtaa.  Suoraan sanoen mikään niistäkään ei nyt innosta.

Olisiko se tämä talvi, kylmä ja vaativa, joka vie voimat aloittaa mielen leikki, joka veisi uusiin ja erilaisiin ulottuvuuksiin?  En jaksa nyt edes ajatella ryhtymistä toteuttamaan pidempiä projektejani.  Elän tyytymättömyyden talvea. Useimmiten aamuisin en jaksaisi edes nousta ylös vaan mieluummin jäisin peiton alle nukkumaan talven yli.

Takana on monta erilaista yrittämistä täynnä olevaa talvea. Niinhän nytkin. Auton akku  tuotti yllättäen ongelmia, joita en ole aiemmin kokenut. Talon kuntotarkistus on pitänyt tilata, kun se tuntuu olevan pakollinen juttu kiinteistönvälittäjän mielestä. Jokavuotiset hallitusten kokouksen ajoittuvat tammikuulle. En nyt jaksa edes innostua niistä. Viime vuoden ponnistelut talon myynnin johdosta ovat vieneet minusta viimeisetkin voimat. Mutta senkin olen maininnut jo monta kertaa. Nyt yritän vain selvitä päivän kerrallaan.

Siksi jaksankin taas uudelleen ihmetellä sitä jaksamista ja yrittämistä, mitkä ovat värittäneet viime vuosiani. Huolimatta kaikista niistä suuremmistakin vaikeuksista, joita silloin oli. Nyt mieluummin lähtisin jonnekin lämpimiin maihin ja jättäisin kaikki talvet taakseni, lopullisesti.

Miten ihmiset jaksavat ponnistella vuodesta toiseen? Olisi kiva kuulla.

Seuraavan blogin kirjoitin suunnilleen samoihin aikoihin tammikuuta neljä vuotta sitten (2012). Kuukautta myöhemmin syntyi muuten kolmas lapsenlapseni.

"Harrastusten lomassa

Mainitsin jossakin aiemmassa blogissani lainanneeni paikallisesta kirjastosta muutaman mielenkiintoisen uutuuskirjan. Yhden niistä ahminkin melkein saman tien kaiken kaikkiaan lähes 500 sivua. On omituista, että jotkut henkilöt tai heidän historiansa herättää enemmän mielenkiintoa kuin toiset. Olisin ehkä halunnut elää vastaavan elämän, se on se pieni pala tutkijan ja jopa tutkimusmatkailijan sielua, jonka olen saanut synnyinlahjakseni.

Johannes Gabriel Granö on ollut Suomen tunnetuin maantieteilijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut hänestä viime vuonna Allan Tiitan kirjoittaman elämänkerran ”Sinisten maisemien mies”. J.G. Granö (1882 - 1956) kierteli tutkien Siperiaa, Altai-vuoristoa, Petsamoa, kirjoitti kirjoja, valokuvasi ahkerasti, kehitti teorian maisematieteen teoriasta. Hän toimi professorina Helsingin ja Turun yliopistoissa, mutta myös Viron Tartossa. Muun muassa. En voi muuta kuin suositella kirjaa kaikille kiinnostuneille. Kirjan valokuvat ovat myös upeita. Ymmärrän täysin, että valokuvataiteilijat/valokuvauksen tutkijat kuten Taneli Eskola ovat olleet vaikuttuneita hänen teorioistaan. Itse näen niissä tieteen yhdistyvän taiteeseen, kun maisemaan tulee näkymän lisäksi sen havaitsija, joka kokee eri paikoista vaihtuvasti näkemällä sen maiseman omalla subjektiivisella tavallaan. Taiteilijan/tiedemiehen yhdistelmä- ah – kolahtaa juuri minuun.

Viime viikolla olen jaksanut yllättävän paljon, vaikka välillä olenkin vetänyt oikeaa jalkaani perässäni. Maanantaina alkoi sukututkimuksen jatkokurssi kansalaisopistolla, tiistaina kävin yliopistolla kuuntelemassa opettajan luentoa ja opiskelutovereideni esityksiä. Keskiviikkona kävin sukututkimuskerhon tapaamisessa ja tunsin samoin kuin taidehistorian tunneilla olevani kaltaisteni seurassa tai oikeassa paikassa. Ihmisten innostuksen ja kiinnostuksen nimittäin aistii melkein kouriintuntuvasti. Se eroaa paljon pinnallisesta kiinnostuksesta. Vapaamuotoinen mielipiteiden vaihto, toistemme kuunteleminen ja uuden oppiminen tai epäselvien tietojen oikeaan paikkaan siirtäminen tuottavat minulle valtavasti iloa. Sain ehkä myös apua muihin tuleviin tehtäviini kuten siihen proseminaariesitykseeni.

Nimittäin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä alitajuntani työskenteli kuumeisesti. Kunhan vain jaksaisin nousta ylös kirjoittamaan silloin, kun ne ajatukset pulppuavat. Kirjoitin päässäni puoliksi nukkuen valmiiksi johdannon, tehtävän rajauksen ja aloin käsitellä kohdetta. Mutta yhtä tyhjän kanssa, sillä enpä muista siitä nyt paljon mitään. Usein yliopistolta tultuani käyn seuraavan yön kierroksilla. Aika monta tehtävää proseminaarin lisäksi odottaa paneutumistani. Niiden on vain valmistuttava limittäin ja lomittain kaiken muun kivan tekemisen ja harrastuksen välissä. Valtavat määrät aiheeni ympärille liittyvää lukemista odottaa pöydällä. En vain pysty paneutumaan niihin asioihin kunnolla silloin, kun olen väsyneenä ruumiillisen tuskani kourissa. Nytkin kaikki nuo kirjat ympärilläni herättävät lähinnä huonon omantunnon.

2011 talvi

Torstaina jouduin sitten lumitöihinkin, jotka jatkuivat eilen perjantaina. Kävin molempina päivinä kylillä, tapasin ystäviä. Joka kerta auto oli kaivettava lumesta.  Eilen illalla olin pitkästä aikaa elokuvissa. Tuusulan kansalaisopiston alaisuudessa aloitti elokuvakerho, johon tietenkin heti liityin. Eilen esitettiin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe, jota runsas yleisö seurasi hiirenhiljaa, keskittyen. Olimme Hyökkälän koulun (lasteni ala- ja yläaste aikoinaan) hienossa auditoriossa ja elokuvan loppupuolella, kun kuningas Yrjö VI perheineen katseli uutisfilmiltä omia kruunajaisiaan, jonka jatkoksi näytettiin Hitlerin puhe suurille väkijoukoille, palohälyttimet räpsähtivät soimaan. Elokuvan katselu piti keskeyttää ja poistuimme pihalle odottamaan hälytyksen selvittelyä. Palokunta tuli paikalle ja hälytys saatiin lopulta katkaistua. Jatkoimme elokuvan katselua. Sen jälkeen virisi vielä vilkas keskustelu yleisön tuntemuksista elokuvan suhteen. Minusta oli nautinto katsella hienoa, lämminhenkistä elokuvaa ”Bertien” kasvusta Englannin kuninkaaksi ja ymmärtää, miten vaikea on joskus hypätä oman varjonsa yli. Elokuvan aikana oli taas satanut lunta.

Kotiin palattuani ajattelin, että nythän en kahteen päivään liiku minnekään. Minua kehotetaan kovasti liikkumaan, venyttelemään, tekemään sitä sun tätä. Tunnen silloin itseni vanhaksi mummoksi, joka ei yleensä paljon liiku. Niinköhän muut minut näkevät? Miten tulkitsemme toisiamme, jos emme kuuntele heitä tarkalla korvalla?  Itse näen asian hiukan toisin.

Tosiasia on nyt, että mitä enemmän liikun ja liikuttelen käsivarsiani, sitä liikuntakyvyttömämpi olen aina iltaisin.  Siitä seuraa, että yöt ovat hyvin tuskallisia, koska heräilen aivan liian usein liikkeiden aiheuttamaan kipuun. Välillä edelleen olkavarret kipuilevat, välillä oikea polveni. Sama rankahan niitäkin liikuttaa. Yritän nukkua kuitenkin niin pitkään, että pystyn nousemaan virkistyneenä ja jäsenet levänneinä. Aamupäivät ovat iloni edelleenkin. Silloin pystyn liikkumaan entiseen tapaan enkä osaa varoa. Tarvitsen siis näköjään vielä näitä lepopäiviä toipuakseni liiasta liikkeestä. Olisiko kuitenkin niin, että itse tiedän parhaiten, mikä sopii juuri minulle? Olenko oppinut tästä jotakin? Täyttä elämää voi elää myös hiljaa. On tärkeätä osata vain olla ja hengittää Äärettömän ihmeellistä voimaa."

1966 kuljeskelin sisarteni kanssa samoissa mutta jo paljon muuttuneissa maisemissa Rengon kirkonkylässä  kuin elokuvassa Punainen viiva 1950-luvulla.