Elämän virrassa

On tullut täysin selväksi, että olen elänyt monenlaisia vaiheita jo pitkään. Niinhän me kaikki, en poikkea muista ihmisistä. Olen hyvin avoimesti kertonut kaikesta enkä aio siitä linjasta poiketa jatkossakaan. Kun eteen tulee uusia järisyttäviä käänteitä, kestää aikansa selvitä shokista eikä edes pysty jakamaan asioita muille. Olen monta kertaa kirjoittanut, että elämää ei pysty hallitsemaan. Olla oman onnensa seppä – se kuulostaa edellisen vastakohdalta, ikään kuin omaa elämäänsä pystyisikin mestaroimaan. Tässä on eräs monista elämän paradokseista, joita voi olla vaikea ymmärtää. Ne tuntuvatkin olevan asioita, joiden kanssa joudumme painimaan. Sitä mestarointia olen tehnyt pitkään monilla erilaisilla tavoilla. Pysyäkseni tolpillani, jaksaakseni.

Keravan kivisillalla tammikuussa 2016.

Kun kohtaa asian, joka tuntuu sillä hetkellä katastrofilta, on hetken shokissa. Ihminen alkaa ehkä kuten minä teen, miettiä selviytymisvaihtoehtoja, jotka tuskin toteutuvat tavalla, joilla niiden kuvittelee toteutuvan. Kun on vielä kieriskellyt ongelmissa vuosikaudet, alkaa tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää. Syyllisyys tulee vanhoista kokemuksista, jotka ovat syntyneet ajasta, kun eli syyllistävän ja narsistisen ihmisen läheisyydessä. Emme näköjään oikein koskaan vapaudu kokemuksistamme.  Ne aktivoituvat vaikeilla hetkillä, varsinkin jos on olemassa vielä säikeitä menneeseen. Syyllisyyden kintereillä kiiruhtaa häpeä, se niin tuttu tunne myös menneiltä ajoilta. Minussa on varmasti paljonkin vikaa, kun minulle tapahtuu asioita, joita muut eivät tunnu kokevan.

Näistä kaikista asioista olen kirjoittanut paljon. Kirjoittamiseni on tavallaan ollut tärkeää terapiaa itselleni. Jotta jaksaisin eteenpäin. Kun möyrii omissa ongelmissa, hoitaa niitä asia kerrallaan kuntoon, ei paljon jaksa auttaa muita ehkä vielä suuremmissa ongelmissa olevia kanssaihmisiä. Saako niitä asioita edes koskaan kuntoon? Tietenkin olen yrittänyt tapani mukaan ulkoistaa asioita. Näen kaikessa kohtaamassani avun, jolla voin hetkeksi mitätöidä ongelmani. Loppujen lopuksi joudun ne käymään läpi enkä näe niistä vapautusta enkä tiedä, minne joudun.

Edellinen blogikirjoitukseni oli hiukan enteellinen. Unennäkö ehkä oikeasti ennustikin tulevaa, joka konkretisoitui pari päivää myöhemmin ja muutti kaiken suunnan. Umpikujasta tuli totta. Ehkä kaiken tarkoitus minun kohdallani onkin se, että minun on luovuttava kaikesta. Vai onko vain lopullisesti luovutettava ja annettava asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan ottamatta sen enempää kantaa tilanteeseen. Lopetettava muille selittäminen, todettava vain faktat. Ihmiset ovat joka tapauksessa jo kaikonneet kauas tällaisesta luuserista. Nostaako jopa itsesääli päätään?

Olen alkanut herätä aamuyöstä pohdintaan. Miten ilmoitan tästä asiasta niille, joita asia koskettaa. Läheisimmät ihmiset tietävät, mutta nuo muut ovat juuri niitä, jotka syyllistävät, uhkailevat, kiusaavat. Riittää, että niitä on yksi. Saan taas pelätä sähköpostiviestejä. Minulla ei ole paljon aikaa. Toisaalta en vielä tiedä, miten tämä jatkuu. Ehkä on paras vain odottaa.

Pohdinnan jälkeen, kun palaan nukkumaan, alan nähdä unia. Ne ovat melkein kuin jatkoa noille edellisen blogini unille. Niissä on vahva symboliikka. Menen niissä kuitenkin vahvasti läpi rikkinäisten rakennusten. Niissä on paljon ihmisiä ja joku ystävä, joka muuttuu aina toiseksi. Niissä on myös linkki kaukaiseen työelämääni. Mutta ne eivät kerro, miten eteenpäin.

On ehkä vain jatkettava hetki kerrallaan, otettava vastaan, mitä eteen tulee. En oikeastaan jaksa nyt enempää. Voimani ovat vähissä. Samat oireet, joilla sairauteni alkoi syksyllä 2011, pyrkivät kehoni läpi. Se yksi lääke ei taida enää riittää.

Tuusulanjärvellä Alexin syntymäpäivän aamulla 16.2.2012

On ironista lukea nyt edellistä blogia tietäen tämän hetken tilanteen. Jotta tämä ei olisi liian synkkä kirjoitus. liitän tähän perään vanhasta blogistani kirjoitukseni samalta päivältä 2012.  Viime viikolla Alex täytti jo neljä vuotta.

Muutenkin kaikista ikävistä asioista huolimatta sen jälkeen on paljon vettä virtanut sillan alitse. Sukututkimukset ovat tuoneet paljon uusia asioita. Kirjoituksessa mainitsemani asiat ovat hyvin pitkälle selvinneet minulla asiakirjojen kautta.  Arvostakaamme perhettämme ja harrastuksiamme.

”20.2.2012  Sukua ennen ja nyt

Eilen tapasin ensimmäisen kerran tärkeän henkilön, kolmannen lapsenlapseni. Pikkuinen poikalapsi syntyi tyttäreni perheeseen torstaina iltapäivällä (16.2.2012 15.05). Tiedotin asiasta FB:ssä ja saamistani kommenteista näin selkeästi, kuinka iso ja iloinen asia on uuden ihmistaimen syntymä muillekin kuin asianosaisille. Lämmin kiitos vielä kerran kaikille!

Nyt kun minulla vihdoin on valokuvia, yritän saada kirjoitettua tännekin. Oikeastaan en ole edes aiemmin ehtinyt. Päivät ovat olleet niin sirpaleisia ja vanha nainen tarvitsee välillä lepoa. Enhän missään nimessä halua joutua uudelleen samaan kurimukseen, missä olin kuukausikaupalla. Kunto on mennyt huonoksi. Huomasin sen pari päivää sitten sauvakävelylenkillä. No, nyt sitä saan kyllä vahvistettua lumitöillä, kun lunta on viikon aikana tullut kymmeniä senttejä lisää. Eilen oli erityisen vaikea päivä, mutta mitäs me suomalaiset kaikkeen tottuneet. Sää kuin sää, kyllä me sen päihitämme. Hampaat irvessä mielen malttini säilyttäen raivasin iltapäivällä kotiin tullessani kunnan auraustraktorin pihalleni työntämät jääkokkareet pois, jotta sain ajettua pihalle. Lähtiessäni puolenpäivän jälkeen olin jo tyhjentänyt autopaikat kunnolla aamusta asti sataneesta lumesta.  Hyrylässä oli kaaos, tuskin pääsin kaupan pihalle ja kerran olin vähällä juuttua teiden risteykseen.

Jos en aiemmin edellisinä talvina ole tuntenut työtä kehossani, niin kyllä nyt tunnen. Yö oli vähän levoton. No ei se mitään, nyt aamulla odottivat samat työt. Lunta oli tullut saman verran ja sää oli muuttunut suojakeliksi. Kunnan auran jättämät valtavat jääkokkareet pitää nostaa käsin syrjään, jos vain jaksaa. Lumitöitä on luvassa myös tuleville päiville.

Hain eilen  mukaani vauvan isosiskon Annan ja sitten suuntasimme metsien keskelle tyttäreni luokse. Vauveli kiersi sylistä syliin tuijottaen kutakin sylissäpitäjää tiukasti sinisillä silmillään. Toivottavasti näin käy jatkossakin, että hänellä on monta syliä äidin ja isän lisäksi. Ajatelkaapa, että vuonna 2100 tämä pikkuinen on vasta 88 vuotias.

Mummi kun ajattelee tällaisia asioita, pitkälle tulevaisuuteen. Mutta myös taaksepäin. Varmaan tulevaisuudessakin joku on syvemmin kiinnostunut tämän päivän asioista.  Yhden viime viikon päivän vietin nimittäin Kuolemajärven kylän Karjalaisten kylässä Sirkiän talossa yrittäen selvittää, ketä kaikkia talossa silloin asui ja mikä heidän kohtalonsa oli. Rippikirjat antavat yllättävän paljon tietoa, kun jaksaa seurata niiden kautta talossa asuvia perhekuntia. Rippikirjassa on yleensä 5 vuotta. Aloitin jaksosta 1769-1775. Ajatelkaapa, että siitä on jo lähes 250 vuotta.

Täältä näet, mitä yleisellä tasolla Suomessa tapahtui 1700-luvulla. Jatkossa kaivelen varmaan lisääkin noita aikoja saadakseni enemmän tuntumaa aikakauteen. On hyvä tarkistaa myös henkikirjat saadakseen lisätietoa. Nimittäin Kuolemajärvi-säätiön vuonna 1957 julkaisema Kuolemajärvi historia, muistelmia ja kuvauksia kertoo väestömäärien kehityksestä. Siinä viitataan vuoteen 1754, jolloin Kuolemajärven kappelissa oli henkikirjojen mukaan 1201 asukasta ja vuonna 1810 rippikirjan mukaan 2446 henkeä. Sirkiän talossa kuoli vuonna 1775 aika monta lasta ja yritin etsiä sille selvitystä. Em. kirjassa kuitenkin kerrotaan, että 1770-luku oli harvinainen siitä, että kuolleisuus ei ylittänyt syntyvyyttä. Tukea en saanut myöskään syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luetteloista. Tässä on hyvä myös muistaa, että Turun rauhasta vuonna 1743 lähtien alue kuului Venäjälle kuten koko Kymijoen itäpuolinen ja Saimaan eteläpuolinen alue.  Olemme vanhassa Suomessa.

Sirkiän talon vanhana isäntänä ja rippikirjaan ensimmäiseksi merkittynä oli tuolloin vuonna 1769 Yrjö Simonpoika, syntynyt todennäköisesti noin vuonna 1700. Hän kuoli maaliskuussa 1772. Samassa taloudessa asui myös hänen poikansa, nuori isäntä Tuomas Yrjönpoika, joka oli syntynyt vuonna 1735 isänsä Yrjön 1. avioliitosta vaimon kanssa, josta ei ole löytynyt tarkempia tietoja.  Muita asukkaita olivat Tuomaksen vaimo Kristiina Tahvontytär ja heidän lapsensa Eeva s. 1767 ja Juhana s. 1770. Molemmat lapset kuolivat vuonna 1775 rippikirjan merkinnän mukaan. En löytänyt heitä kuitenkaan kuolleiden luettelosta, olisiko papilta merkintä unohtunut vai olisiko se ollut käytäntö?

Nimittäin talossa asui myös vanhaisäntä Yrjön nuorempi vuonna 1749 syntynyt poika Tahvo tämän toisesta avioliitosta, vaimo Maria Pietarintytär s. 1752 ja lapset Katri (s.1771), Yrjö (s. 1772) ja Mikko (s. 1774). Katri ja Yrjö on myös merkitty kuolleiksi vuonna 1775. Jotakin epäselvää heidän osaltaan on, koska seuraavassa rippikirjassa 1776 - 1783 he vielä näkyvät ja Katrin perään on kuolinvuodeksi kirjoitettu 1776 ja Yrjön osalta 17. Kommunikaatio ei ole oikein pelannut ilmoittajan ja kirjaajan välillä. Tämä vain osoittaa, kuinka vaikeaa ja hidasta on seurata alkuperäisistä kirjoista ihmisen elinkaarta. Virheitä esiintyy paljon ja osa virheistä jatkaa elämäänsä sitten muissa sukututkimuksissa, jollei asiaa ole tutkittu useamman henkilön toimesta. Toisaalta kaikki ei ehkä ole enää edes kovin kiinnostavaa. Sitkeä sissi haluaa kuitenkin kaivaa kaikki poterot,

Talossa asui kolmaskin perhe nimittäin Isak Löppösen 4-lapsinen perhe. Toisissa lähteissä perhe on Leppänen. Miten he liittyvät Sirkiöihin? Aikamoinen sarka minullakin on edessä, jos jatkan pitkäjänteisesti ja laajasti tällä saralla. Katsotaan, miten mummon käy?

Aurinkokin pilkahti jo näkyviin. On aika valmistautua päivän muihin tehtäviin.”

Mites nyt? Kotipihalla 13.2.2016.