Kaikki tiet johtavat jonnekin

Pääsiäissunnuntaina Keravan hautausmaalla oli niin kylmä tuuli, että se meni luihin ja ytimiin. Kevätaurinko tuntuu niin ihanalta, että kuvittelee jo pärjäävänsä vähemmillä vaatteilla. +5 astetta ei ole vielä paljon, vaikka aurinko lämmittääkin. Kurkkuni kipeytyi ja olenkin sen jälkeen yrittänyt hoitaa itseäni, etten vaan saa nuhaa. Kevät  kun houkuttelee pihan siivoamiseen ja moneen muuhun ulkohommaan. Malttia tarvitaan tässäkin.

Poikkesimme hautausmaalta sattumalta myös kappelissa pidetyssä pääsiäispäivän musiikkihartaustilaisuudessa. Kaukaisen pääsiäisaamun tapahtumat tulivat hyvin sattuvasti esille virsissä ja raamatunteksteissä. Käyn harvoin kirkossa, mutta olen aina ollut hyvin kiinnostunut Raamatun tapahtumista. Vaikka ne ja varsinkin Jeesuksen elämä usein mitätöidään ja sanotaan sen olevan keksittyä, niin ei asia oikeasti voi olla niin. Kristinuskon sanoma on niin vahva, että Jeesuksen tarina ei voi olla pelkkää tarua. Pääsiäisen kertomuksessa on niin paljon sellaisia elementtejä, että ihmisen on jopa vaikea uskoa niitä. Mutta kysymys ei olekaan pelkästä uskosta tai uskonnosta. Sitä ihmisten on vaikea ymmärtää. Kysymys on enemmänkin siitä sanomasta, minkä Jeesus jätti maailmalle, rakkauden sanomasta.

Paluu Roomaan

Tässä vaiheessa vuotta kaukokaipuu valtaa aina mielen.  Silloin on hyvä matkustaa mielessään. Mikä kaupunki sopisikaan paremmin kuin Rooma.  Nyt ajatellessani, Rooma sopisi minulle mitä parhaimmin asuinpaikaksi. Olisihan se väenpaljouksineen valtava kontrasti tähän hiljaisuuteen ja rauhaan, jonka keskellä nyt elän. Kirjoitukseni ovat melko usein käsitelleet Roomaa, jossa olen käynyt vain kaksi kertaa. Siellä on lukemattomia paikkoja ja kohteita, joihin tutustuisin mielelläni syvällisesti paikan päällä, jotta myöhemminkin pystyisin kertomaan niistä jotakin ja tietäisin ne historialliset henkilöt, jotka ovat käyneet paikalla, mahdollisesti rakennuttaneet talot, palatsit ja asuneet niissä. Paneutuminen kunnolla Rooman historiallisiin kerroksiin olisi mahdottoman kiehtovaa. Koska oikea matkustamiseni näissä olosuhteissa on vain toiveajattelua, niin kirjallisuus ja mielikuvitus ovat jatkossa apunani.

Viime matkallani 2013 ostin Georgina Massonin Rooman matkaoppaan. Olin kirjannut sen päiväkirjaani jo 2008  tutustumisen arvoiseksi kirjaksi. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1965 ja ostamani ”The Companion Guide to ROME” by Georgina Masson on ties monesko painos vuodelta 2009. Sen on tarkistanut John Fort, joka on asunut Roomassa 35 vuotta ja kulkenut Georgina Massonin jalanjäljillä. Näin ollen kirja sisältänee myös uudempaa materiaalia sitten Massonin ajan.

Georgina Masson, brittiläinen kirjailija ja valokuvaaja,  syntyi 1912 ja kuoli 1980. Hänestä löytyy hyvin vähän tietoa netistä, mutta joka tapauksessa hän asui vuosikymmeniä Roomassa ja kierteli Italiassa kirjoittaen myös Italian puutarhoista. Hän on kirjoittanut myös kuningatar Kristiinasta. John Fort kertoo omassa esipuheessaan hänen syntyneen Rawalpindissä (Pakistan) ja käyneen koulunsa Bathissa (Royal School for Daughters of the Army at Bath). Sittemmin hän eli ja asui kymmenessä eri maassa Kiinasta Kongoon. 1944 hän tuli Roomaan aloitti työskentelyn Roomassa ja oli samalla Architectural Reviewin ja Times Literary Supplementin kirjeenvaihtaja. Hän kirjoitti elämänkerrat Fredrik II:sta ja Kuningatar Kristiinasta ja kirjat ”Italian Villas and Palaces” ja ”Italian gardens”. Kirjat hän kuvitti omilla valokuvillaan.

John Fort kirjoittaa myös hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, joiden ansiosta hänen matkaoppaansa eroaa myös kaikista muista Rooman oppaista.

Taidehistorian opiskelutovereideni kanssa keväällä 2013 tekemäni toinen matka ikuiseen kaupunkiin on jättänyt minuun pohjattoman Rooman kaipauksen. Kortit ja kuvat, jotka ostin matkaltani odottavat edelleen paneutumistani. Kävimme lukemattomissa kirkoissa ja näimme mahtavia taiteilijoiden mestariteoksia.  Lukijoilleni on varmaan käynyt selväksi, että olen syventymistä kaipaava nautiskelija, joka haluaa kulkea hitaasti.

”Kunpa olisin jo joskus nuorena matkoillani päässyt tähän olotilaan, missä nyt olen. On jännittävää olla yhtä maailman kanssa. Silloin on toisaalta näkymätön ja sivullinen, muttei kuitenkaan ole. Se on aika erikoinen tunne. Ennen nuorempana sitä kuvitteli olevansa jotenkin tärkeä.”

Lause löytyy Rooman päiväkirjastani 13.3.2008. Kirjoitin merkinnän ennen puoltapäivää istuessanne Colosseumin ja Forum Romanumin välissä Via D. San Gregorion aidan vieressä.  Sitten sukelsimme keväiselle Palatinus-kukkulalle, josta tulimme myöhemmin alas Forum Romanumille. Colosseumilla olimme jo käyneet. Päivät olivat rikkaita. Näkemistä oli paljon ja omaksuminen teetti vaikeuksia huolimatta loistavista opaskirjoista kuten Marja-Liisa Polkusen Rooman-oppaasta.

Normaalit turistit eivät välttämättä ole kiinnostuneet  historiasta vaan enemmänkin ruoasta, juomasta ja muista viihdykkeistä.  Roomassa joka paikkaan riittää silti kulkijoita ja kävijöitä. On hienoa sanoa käyneensä paikalla, vaikka ei siitä sen enempää tiedäkään.  Roomassa väenpaljous tuntuu suomalaisestakin aivan normaalilta. Suomessa vastaava ruuhka voisi olla jopa ahdistavaa.

En ole koskaan lukenut koko Georgina Massonin opaskirjasta. Se pitäisi olla kädessä, kun kulkee vaikkapa läpi Forum Romanumin, joka on uskomattomasti kiehtonut minua huolimatta siitä, että ennen ensimmäistä matkaani eräs ystäväni sanoi, että sinne ei kannata mennä, riittää kun katsoo sitä Colosseumilta.  Historiaa vanhojen kivien takana on tuskaisaa avata. Siinä tarvitaaan runsaasti mielikuvitusta kirjallisen tiedon lisäksi.

Enpä viitsi pitkästyttää satunnaista lukijaa sen enempää, mutta liitän tähän postaukseen joitakin Rooman valokuvia. Ihmiset taitavat yleensä matkustella oikeasti minua paljon enemmän, joten minun kuvitelmamatkani eivät ehkä edes kiinnosta.

Ajatella, tässä kuvassa näkyy myös Villa Lante. Kuvan olen ottanut Quriinaliksen kukkulalla olevan paavillisten hevostallien rakennuksesta, joka nykyään toimii näyttelytiloina (Scuderia del Quirinale). Huhtikuussa 2013 siellä oli upea näyttely Tizianin taiteesta.

Selatessani kevään 2008 päiväkirjaani, siellä oli tällainen kohta, jonka olin kirjoittanut varhain aamulla 10.3. päivää ennen lähtöni ensimmäistä kertaa Roomaan:

”Täältä tullaan Rooma! Viikonlopun olivat palikat sekaisin, päänsärky, pään turvotus vei innon ja inspiraation. Silloin maailmani näyttää vaikeasti hallittavalta. On ikään kuin ruumiinsa vanki, liian kiinni maassa ja kivussa. Vaikka toki tiedän, että minun kipuni on pientä verrattuna yleensä ihmisten kipuihin. Pystyn sentään toimimaan ja jopa tekemään töitä, en vain ole silloin kotona omassa kehossani. Nyt tuntuu jo paremmalta, vaikka se vaanii vielä niskan lihaksissa.

Matkaan en ole paljon ehtinyt valmistautua, mutta tarvitseeko? Eihän mikään mene niin kuin pitäisi. Ensin on haistettava ja imettävä Rooman ilmaa. Miten vuosisadat tuntuvat siinä, erotanko eri kerrokset intuitiivisesti? Pystynkö palaamaan johonkin aikaan, aikakauteen ilman sen suurempia vaikeuksia? Olenko joskus kauan sitten tullut itsekin pitkin Via Flaminiaa Roomaan? Vai tulinko sitä kärrypolkua, joka oli ennen kuin tie rakennettiin? Minkä kukkulan juurella asuin? Vai jäinkö silloisen kaupungin ulkopuolelle, Pincion metsiin vai vaelsinko läpi kaupungin Ostian sokkeloihin. Tunnenko luissani. mielessäni, ajan virrassa, sieluni vaelluksen? Onko minulla nyt mitään yhteyttä siihen ihmiseen, joka silloin olin? Vai olinko useampi ihminen? Entä kristittyjen vainot? En tiedä. Ehkä liian synkät kokemukset unohtuvat helpommin. Ehkä viipyilevä mietiskely kivisen aidan vierellä tai kukkulalla unikoiden kukkiessa tuokin ajat toisiaan lähemmäksi. Onhan se lähempänä ikuisuutta kuin ihmisen viha ja väkivalta.

Mikä pistää minut kirjoittamaan? Miksi en voi vain elää, syödä, juoda ja ulostaa (anteeksi.)! Miksi minun on pakko tuntea tätä tuskaa, sydämen ikävää, sielun kaiherrusta sinne jonnekin. Se pistää luomaan, näkemään niitä unia eri ajoista ja paikoista. Mistä tulet, minne menet?

Kauan sitten Rooman tiellä. Milloin olen etsinyt sitä Kreetan appelsiinipuulehdoista, Pariisin silloilta, Kanarian laakerimetsistä ja nyt Italian kukkuloilta. Jotakin äärettömän ihanaa ja tuttua oli aikoinaan lähellä Monte Leonia Adrianmeren puoleisella rannikolla keskellä maaseutua. Tuskin uskalsin avata sieluni silmiä, en oikeasti uskaltanut. Nyt voisin katsoa suoraan silmiin. Onko niin, että vanhempana ihminen taas alkaa muistaa eikä enää pelkää.

On se myös omituista, millaisia linnoituksia ihmiset ovat rakentaneet ympärilleen. Munkit, ne punaoranssiset ovat varmaan oikeassa. Ei ihminen tarvitse muuta kuin kaavun päälleen. Mutta kuinka paljon tarvitaan siihen, että pääsee niin pitkälle. Että luopuu valokuvauksesta, kirjoittamisesta, lukemisesta…. Vaikka tiedän toki, että ne kulkevat sittenkin mukana. Kynä kädessä, se tunne.  Pitääkö luopua koko ruumiistaan?”

Palaan Roomaan varmaan vielä useinkin. Ainakin mielikuvituksessani ja kuvien kautta.