tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kevät oli täynnä synttäreitä

Joillakin päivillä on vahva merkityksensä. Minulle sellaisia päiviä ovat ainakin vanhempieni syntymäpäivät. Muun muassa. Olen kirjoittanut ja käsitellyt tätä aihetta ja tähän liittyviä asioita niin useasti, että taas kerran on toiston mahdollisuus. Aika yleistähän on, että vanhat ihmiset juuttuvat johonkin ja toistavat sitä samaa koko ajan, niin, että kaikki ovat kyllästymiseen saakka kuulleet aiheesta.
Tällaisella toistamisella ja asioihin juuttumisella ei itse asiassa ole enää edes väliä, sillä eihän kukaan edes kuuntele ketään. Annetaan vanhojen ja nuorempienkin ihmisten elää siinä omassa monologissaan! Muistikin heikkenee ja asiat menevät sekaisin mielessä. Yllättäen näin käy myös nuoremmille ihmisille. Tämä nykyinen maailman meno on usein liikaa aivan kaikenikäisille. Onneksi telkkarin ja Facebookin voi välillä sulkea. Ja kuunnella luonnon ääniä. Niinhän minä usein teen.
Liika toisten ihmisten tarkkailu ja omaan itseensä käpertyminen vievät aina tilaa ja aikaa kaikelta uudelta ja kiinnostavalta.
Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa (ja myös bloggareina) meillä kaikilla on mahdollisuus olla toimittajia.  Uusi ihana maailma on kääntänyt monta asiaa päälaelleen. Lehtien toimittajat ja yleensä koko media käyttää nykyään sosiaalista mediaa uutislähteenään.  Lehtien seuraavan päivän otsikot on jo päivää aiemmin julkistettu vaikkapa Facebookissa.
Kaikkeen julkistamiseen liittyy myös vastuu, jota jokainen voi ajatella omassa mielessään.
On jännittävää elää tätä maailman murroskohtaa tietäen samalla, että on ollut myös aivan toisenlaisia aikoja. On hienoa muistaa oman elämänsä lisäksi omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää.  Silti on ehkä turha olla huolissaan tulevasta ajasta. Se kun usein tulee mieleen, että historian suuretkin tapahtumat on jo unohdettu ja kyseenalaistettu.
Eilen 21.3. olisi ollut äitini 101. syntymäpäivä, jos hän olisi vielä elänyt. Olisin halunnut muistaa häntä Facebookissa liittäen muisteluun valokuvan tai kortin. Sukelsin arkistoihini enkä oikein osannut päättää mitään. Koko Facebook on tympäissyt minua jo pidempään, kyllästymisvaihe on meneillään. Samoin on käynyt monen muunkin asian suhteen.  Silti jatkan tätä bloggaamista itsepintaisesti, onhan mottoni edelleen ”Teot ratkaisevat.”
Facebook oli kuitenkin taas ystävällinen ja muistutti blogistani neljän vuoden takaa, jonka jaan tässä uudelleen. Siinä 22.3.2012 muistelin perheeni synttäreitä.
 ”Kevät oli täynnä synttäreitä

Joitakin päiviä ei koskaan unohda. Eilen muistelin äitiäni, koska oli hänen syntymäpäivänsä tai olisi ollut, jos hän olisi vielä elossa. Hän olisi täyttänyt 97 vuotta. Kun vaan kävelen eräälle laatikolle, jonka otin talteen äidin kuoleman jälkeen, löydän postikortteja pitkältä ajalta. Työnnän käteni laatikkoon ja vedän sieltä esille vuonna 1992 hänelle lähettämäni kortin, jossa onnittelen häntä syntymäpäivän johdosta. Sieltä tulee esille myös siskoni Heljän hänelle lähettämä kortti tekstillä ”onni on päivien hetkissä ja elämän valo hetkien oivaltamisessa”. Se on äitienpäiväkortti samana vuonna.

Moni lukijoistani varmaan ajattelee minun olevan vain muistoissa eläjä. Se ei pidä paikkaansa paitsi että se pitää myös paikkansa, koska en koskaan pysty päästämään irti muistoani niistä ihmisistä, jotka olen tuntenut.

Mutta onni on löydettävissä vain tästä hetkestä. Toisaalta pitkä jänne elämässä antaa sille sen valon sieltä kaukaa lähtien, niiltä omilta lapsuuden mansikka-ahoilta. Ja me kaikki menemme kovaa vauhtia kohti sitä tuntematonta, vaikka lahjakkaasti yritämmekin sen unohtaa.


Niin sieltä kaukaa, jolloin meidät jättäneet ihmiset olivat vielä nuoria, paljon nuorempia kuin minä nyt. He elivät aivan toisenlaista elämää kuin me samanikäiset nyt, vaikkapa omat lapseni ja lapsenlapseni nyt. Näen eron selkeästi. Ikään kuin menneisyys, muistot 1950 - 1960-luvuilta alkaisivat puhua. Vanhempani elivät silloin ikävuosia neljän ja viidenkymmenen välissä. Lapset kasvoivat, menivät kouluun ja alkoivat aikuistua. Liikuimme paljon, kyläilimme usein ja meillä kävi vieraita. Mutta elämässä oli myös paljon työtä. Elämänrytmi oli vain toisenlainen. Kylällä oli vilkasta. Autoja ei ollut vielä paljon, kuunneltiin radiota ja luettiin lehtiä. 21.3.1957 kirjoitin päiväkirjaani lyhyesti sen enempää selittämättä:

”Tänään on äidin syntymäpäivä ja isän nimipäivä. Annoimme kaikki lahjat jo eilen. Luettelen ne nyt. Heljä osti vampun ja ostimme muutakin.”

Kaikkia merkkipäiviä juhlittiin ja lahjat olivat tärkeitä. Luettelin ne päiväkirjassani siltä osin kun muistin eli usein tavattoman suuripiirteisesti.

Nyt myöhemmin olen miettinyt, olisiko minulla silloin ollut vaikeuksia hahmottaa tiettyjä asioita ja löytää niille sanoja? Sinä keväänä äiti teki meille kaikille tytöille nailoniset alushameet syntymäpäivälahjaksi. Saman vuoden kesällä (1957) saimme nuket.


Päiväkirjani kertoo, että eräänä kesäkuun aamuna herätessämme ja mennessämme alas, keittiön lattialla oli neljä alastonta nukkea. Olisinkohan minä ollut jo vähän vanha nukeilla leikkimään, koska en paljon niistä leikeistä muista? Vuodelta 1951 on säilynyt kirje Haikara - Nukke-nimiseltä yritykseltä Turussa. Silloin sain nimittäin Ilkan, poikanuken. Taisin kuitenkin aina pitää enemmän muunlaisista leikeistä kuin nukkeleikeistä.  Nukkien ulkonäköä en ole unohtanut ja tämä viimeinen tyttönukke vuodelta 1957 jatkuvasti irtoavine päineen kulki pitempään mukanani. Äiti oli ommellut kaikille kauniit vaatteet.  Hän oli tuohon aikaan vähän yli 40-vuotias eli saman ikäinen kuin nuori tyttäreni nyt!


Me kaikki neljä tyttöä kuten myös vanhempamme vietimme syntymäpäiviä keväällä alkaen 21.3. äidistäni ja päättyen Heljään 6.5. Myöhemmin meille syntyi vielä veli, joka putosi sarjan ulkopuolelle, kun syntymäpäivä sattui olemaan kesäkuun puolivälissä. Niin isoja synttäreitä ei meillä kuitenkaan koskaan vietetty kuin Saksanmaalla, jonne muutin syksyllä 1968. Siellä koko suku kokoontui jokaisen perheenjäsenen synttäreille, oli tämä siten isoisä tai vauva.

Kakkukahvien jälkeen juhlia jatkettiin pitkälle yöhön. Toisaalta havaitsin myöhemmin, että sielläkin tapahtui myöhemmin muutos. Yhteydet katkesivat eivätkä perheyhteydet eivät ole enää samalla tavalla tiiviit.  Ihmiset ovat kaikkialla hajonneet omaan yksityisyyteensä, omiin pieniin lokeroihinsa, kupliinsa, joissa haluavat olla rauhassa. Jos jotakin järjestetään, se on suunnitelmallista, ei enää spontaania, päivien hetkien synnyttämää.


Vanhemmiten sitä kait herkistyy herkemmin. Kun luen tuota ensimmäisenä puhtaaksi kirjoittamaani päiväkirjaa, solahdan taas hetkessä niihin vuosiin 1957 - 1958. Lyhyet kommenttini päivästä tuovat sen hetken elävästi mieleen ja voin halutessani palata juuri siihen hetkeen muistaen jopa vähän enemmänkin.

Kuten 11.6.1957 kirjoittaessani:

”Tämä päivä alkoi sateisena. Kun katselin ikkunasta ulos, en nähnyt ketään paitsi Lotan. Lotta on hevonen. Kun olimme syöneet, alkoi aurinko paistaa täyttä terää. Olimme silloin vintissä. Kohta menen ulos. Päivällä oli kauhean kuumaa.”


Hyvin yksinkertaisesti. Mutta kun luen tuon, muistan vielä hyvin, että sateen lisäksi ilmassa oli sumua ja silmäni olivat rähmäiset. Voin vieläkin haistaa sen aamun tuoreuden avattuani huoneemme ikkunan. Näen pikimustan Lotan vihreyden keskellä. Huomaan myös, että silloin vältin kirjoittamasta ikävämmistä asioista, mikä näin jälkikäteen on valitettavaa. Sen lienemme perineet jo geeneissämme kuten monta kertaa on käynyt ilmi. Minä tosin olen jo hypännyt sen ulkopuolelle siirryttyäni avoimuuden aikakauteen. Suosittelen sitä muillekin. Ja joitakin asioita toistaa aina uudelleen.”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti