Joillakin
päivillä on vahva merkityksensä. Minulle sellaisia päiviä ovat ainakin
vanhempieni syntymäpäivät. Muun muassa. Olen kirjoittanut ja käsitellyt tätä
aihetta ja tähän liittyviä asioita niin useasti, että taas kerran on toiston
mahdollisuus. Aika yleistähän on, että vanhat ihmiset juuttuvat johonkin ja
toistavat sitä samaa koko ajan, niin, että kaikki ovat kyllästymiseen saakka
kuulleet aiheesta.
Tällaisella
toistamisella ja asioihin juuttumisella ei itse asiassa ole enää edes väliä,
sillä eihän kukaan edes kuuntele ketään. Annetaan vanhojen ja nuorempienkin
ihmisten elää siinä omassa monologissaan! Muistikin heikkenee ja asiat menevät
sekaisin mielessä. Yllättäen näin käy myös nuoremmille ihmisille. Tämä nykyinen
maailman meno on usein liikaa aivan kaikenikäisille. Onneksi telkkarin ja Facebookin
voi välillä sulkea. Ja kuunnella luonnon ääniä. Niinhän minä usein teen.
Liika
toisten ihmisten tarkkailu ja omaan itseensä käpertyminen vievät aina tilaa ja
aikaa kaikelta uudelta ja kiinnostavalta.
Facebookissa
ja muualla sosiaalisessa mediassa (ja myös bloggareina) meillä kaikilla on
mahdollisuus olla toimittajia. Uusi
ihana maailma on kääntänyt monta asiaa päälaelleen. Lehtien toimittajat ja
yleensä koko media käyttää nykyään sosiaalista mediaa uutislähteenään. Lehtien seuraavan päivän otsikot on jo päivää
aiemmin julkistettu vaikkapa Facebookissa.
Kaikkeen
julkistamiseen liittyy myös vastuu, jota jokainen voi ajatella omassa
mielessään.
On
jännittävää elää tätä maailman murroskohtaa tietäen samalla, että on ollut myös
aivan toisenlaisia aikoja. On hienoa muistaa oman elämänsä lisäksi omien
vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää. Silti on ehkä turha olla huolissaan tulevasta
ajasta. Se kun usein tulee mieleen, että historian suuretkin tapahtumat on jo
unohdettu ja kyseenalaistettu.
Eilen
21.3. olisi ollut äitini 101. syntymäpäivä, jos hän olisi vielä elänyt. Olisin
halunnut muistaa häntä Facebookissa liittäen muisteluun valokuvan tai kortin.
Sukelsin arkistoihini enkä oikein osannut päättää mitään. Koko Facebook on
tympäissyt minua jo pidempään, kyllästymisvaihe on meneillään. Samoin on käynyt
monen muunkin asian suhteen. Silti jatkan
tätä bloggaamista itsepintaisesti, onhan mottoni edelleen ”Teot ratkaisevat.”
Facebook
oli kuitenkin taas ystävällinen ja muistutti blogistani neljän vuoden takaa,
jonka jaan tässä uudelleen. Siinä 22.3.2012 muistelin perheeni synttäreitä.
”Kevät oli täynnä synttäreitä
Joitakin päiviä ei koskaan
unohda. Eilen muistelin äitiäni, koska oli hänen syntymäpäivänsä tai olisi
ollut, jos hän olisi vielä elossa. Hän olisi täyttänyt 97 vuotta. Kun vaan
kävelen eräälle laatikolle, jonka otin talteen äidin kuoleman jälkeen, löydän
postikortteja pitkältä ajalta. Työnnän käteni laatikkoon ja vedän sieltä esille
vuonna 1992 hänelle lähettämäni kortin, jossa onnittelen häntä syntymäpäivän
johdosta. Sieltä tulee esille myös siskoni Heljän hänelle lähettämä kortti
tekstillä ”onni on päivien hetkissä ja elämän valo hetkien oivaltamisessa”. Se
on äitienpäiväkortti samana vuonna.
Moni lukijoistani varmaan
ajattelee minun olevan vain muistoissa eläjä. Se ei pidä paikkaansa paitsi että
se pitää myös paikkansa, koska en koskaan pysty päästämään irti muistoani
niistä ihmisistä, jotka olen tuntenut.
Mutta onni on löydettävissä
vain tästä hetkestä. Toisaalta pitkä jänne elämässä antaa sille sen valon
sieltä kaukaa lähtien, niiltä omilta lapsuuden mansikka-ahoilta. Ja me kaikki
menemme kovaa vauhtia kohti sitä tuntematonta, vaikka lahjakkaasti yritämmekin
sen unohtaa.
Niin sieltä kaukaa, jolloin
meidät jättäneet ihmiset olivat vielä nuoria, paljon nuorempia kuin minä nyt.
He elivät aivan toisenlaista elämää kuin me samanikäiset nyt, vaikkapa omat
lapseni ja lapsenlapseni nyt. Näen eron selkeästi. Ikään kuin menneisyys,
muistot 1950 - 1960-luvuilta alkaisivat puhua. Vanhempani elivät silloin
ikävuosia neljän ja viidenkymmenen välissä. Lapset kasvoivat, menivät kouluun
ja alkoivat aikuistua. Liikuimme paljon, kyläilimme usein ja meillä kävi
vieraita. Mutta elämässä oli myös paljon työtä. Elämänrytmi oli vain
toisenlainen. Kylällä oli vilkasta. Autoja ei ollut vielä paljon, kuunneltiin
radiota ja luettiin lehtiä. 21.3.1957 kirjoitin päiväkirjaani lyhyesti sen
enempää selittämättä:
”Tänään on äidin syntymäpäivä
ja isän nimipäivä. Annoimme kaikki lahjat jo eilen. Luettelen ne nyt. Heljä
osti vampun ja ostimme muutakin.”
Kaikkia merkkipäiviä
juhlittiin ja lahjat olivat tärkeitä. Luettelin ne päiväkirjassani siltä osin
kun muistin eli usein tavattoman suuripiirteisesti.
Nyt myöhemmin olen miettinyt,
olisiko minulla silloin ollut vaikeuksia hahmottaa tiettyjä asioita ja löytää
niille sanoja? Sinä keväänä äiti teki meille kaikille tytöille nailoniset
alushameet syntymäpäivälahjaksi. Saman vuoden kesällä (1957) saimme nuket.
Päiväkirjani kertoo, että
eräänä kesäkuun aamuna herätessämme ja mennessämme alas, keittiön lattialla oli
neljä alastonta nukkea. Olisinkohan minä ollut jo vähän vanha nukeilla
leikkimään, koska en paljon niistä leikeistä muista? Vuodelta 1951 on säilynyt
kirje Haikara - Nukke-nimiseltä yritykseltä Turussa. Silloin sain nimittäin
Ilkan, poikanuken. Taisin kuitenkin aina pitää enemmän muunlaisista leikeistä
kuin nukkeleikeistä. Nukkien ulkonäköä
en ole unohtanut ja tämä viimeinen tyttönukke vuodelta 1957 jatkuvasti
irtoavine päineen kulki pitempään mukanani. Äiti oli ommellut kaikille kauniit
vaatteet. Hän oli tuohon aikaan vähän
yli 40-vuotias eli saman ikäinen kuin nuori tyttäreni nyt!
Me kaikki neljä tyttöä kuten
myös vanhempamme vietimme syntymäpäiviä keväällä alkaen 21.3. äidistäni ja
päättyen Heljään 6.5. Myöhemmin meille syntyi vielä veli, joka putosi sarjan
ulkopuolelle, kun syntymäpäivä sattui olemaan kesäkuun puolivälissä. Niin isoja
synttäreitä ei meillä kuitenkaan koskaan vietetty kuin Saksanmaalla, jonne
muutin syksyllä 1968. Siellä koko suku kokoontui jokaisen perheenjäsenen
synttäreille, oli tämä siten isoisä tai vauva.
Kakkukahvien jälkeen juhlia
jatkettiin pitkälle yöhön. Toisaalta havaitsin myöhemmin, että sielläkin tapahtui
myöhemmin muutos. Yhteydet katkesivat eivätkä perheyhteydet eivät ole enää samalla
tavalla tiiviit. Ihmiset ovat kaikkialla
hajonneet omaan yksityisyyteensä, omiin pieniin lokeroihinsa, kupliinsa, joissa
haluavat olla rauhassa. Jos jotakin järjestetään, se on suunnitelmallista, ei
enää spontaania, päivien hetkien synnyttämää.
Vanhemmiten sitä kait
herkistyy herkemmin. Kun luen tuota ensimmäisenä puhtaaksi kirjoittamaani
päiväkirjaa, solahdan taas hetkessä niihin vuosiin 1957 - 1958. Lyhyet
kommenttini päivästä tuovat sen hetken elävästi mieleen ja voin halutessani
palata juuri siihen hetkeen muistaen jopa vähän enemmänkin.
Kuten 11.6.1957
kirjoittaessani:
”Tämä päivä alkoi sateisena.
Kun katselin ikkunasta ulos, en nähnyt ketään paitsi Lotan. Lotta on hevonen.
Kun olimme syöneet, alkoi aurinko paistaa täyttä terää. Olimme silloin
vintissä. Kohta menen ulos. Päivällä oli kauhean kuumaa.”
Hyvin yksinkertaisesti. Mutta
kun luen tuon, muistan vielä hyvin, että sateen lisäksi ilmassa oli sumua ja
silmäni olivat rähmäiset. Voin vieläkin haistaa sen aamun tuoreuden avattuani
huoneemme ikkunan. Näen pikimustan Lotan vihreyden keskellä. Huomaan myös, että
silloin vältin kirjoittamasta ikävämmistä asioista, mikä näin jälkikäteen on
valitettavaa. Sen lienemme perineet jo geeneissämme kuten monta kertaa on
käynyt ilmi. Minä tosin olen jo hypännyt sen ulkopuolelle siirryttyäni
avoimuuden aikakauteen. Suosittelen sitä muillekin. Ja joitakin asioita toistaa
aina uudelleen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti