Särkynyt mikä särkynyt

Joinakin päivinä kaikki menee pieleen.  Oikeastaan en voi sittenkään yleistää. Päivä voi olla ihan hyvä, hyvistä hetkistä koostuva, vaikka kaikki ei onnistukaan. Välillä kuitenkin saamme naamallemme märästä rätistä. Milloin mitenkin. Peilin rikkominen voi tarkoittaa jotakin enemmän. Eikö joskus sanottukin, että se tarkoittaa seitsemän vuoden onnen menetystä. Minun onneni on mennyt monta kertaa rikottuani peilin milloin mitenkin. Eikä sillä ole itse asiassa mitään tekemistä asioiden pieleen menemisen kanssa. Se kuitenkin sai minut kirjoittamaan tästä aiheesta, joka aika ajoin tulee mieleeni tietyistä sanoista.

Tällä viikolla rikoin suurentavan peilini toisen puolen, kun se toinen puoli, normaali, hajosi pudottuaan käsistäni lattialle. Karjalassa kesäkuun alussa  2010.  Vietin sisareni ja pikkuserkkuni kanssa päivää äitiemme kotipaikalla Kuolemajärven Tammikossa. Nyt paras meikkauspeilini on kahdessa osassa. Se on paras siksi, että se ei suurentamisen ohella vääristä kuin useimmat suurentavat peilit.  Jos olen joskus lainannut sitä jollekin, niin sitä on kauhisteltu. Hyvä suurentava peili kun näyttää kaikki näppylät, ihomadot, rypyt ja laskokset naamassa suurena. Haluamme pitää illuusion, että olemme aina kauniita ja nuoria.

Loppujen lopuksi, mitä ulkonäöstä! Kyllä se sielun kauneus on ihmisessä tärkeintä.  Sitä tai paremmin sen puutetta ei ulkoinenkaan kauneus pysty peittämään.  Ulkoista kauneutta korostetaan nykyään liikaa. Se aiheuttaa varsinkin nuorille paljon ongelmia. Mutta kyllä se kalvaa ihmisiä minkä ikäisenä tahansa. Muistan parikin kaunista ystävää menneiltä vuosilta. Nämä pähkäilivät koko ajan ulkonäköään ja odottivat koko ajan läheisiltä ihmisiltä vahvistusta, että ovat hyvännäköisiä.  Peilitkin vääristävät, mutta auta armias, jos niitä ei olisi ollenkaan! Niin on ollut joskus ennen.

Peilien rakastajana keikuin lapsena usein peilin edessä ja juuri sellaisissa tilanteissa sattui niitä peilin särkymisiä. Pikkuinen Axelkin oikein innostuu peilin edessä ja alkaa keskustella oman kuvansa kanssa. Oma kuva missä muodossa tahansa, peilin kautta tai valokuvana on äärettömän kiinnostava aihe.  Siitä  voisi kirjoittaa vaikka mitä.  Ihan samoin kuin maisemasta.  Jospa minäkin joku päivä voisin sulkeutua jonnekin kammioon kirjoittamaan ilman näitä arjen käytännön huolia.

Pikkuserkkuni Tuula ja minä 2010.  Sisareni Heljän kuvia.

”Katso peiliin” on lause, joka saa minut lähes tolaltani.  Ihmistä kehotetaan joissakin tilanteissa katsomaan peiliin.  Sitä ehkä käytetään hyvin monessa mielessä. Usein ihmisen valittaessa jostakin, toinen käskee katsomaan peiliin, omaan napaansa.  Minä en käytä sanontaa koskaan. Minusta se on äärettömän loukkaavasti sanottu, vaikka usein onkin ennen kun valittaa olosuhteita, aiheellista vilkaista peiliin eli miettiä, olisikohan itsessä jotakin parannettavaa. 

Aikoinani 2000-luvulla, kun aloitin silloisen asuinkumppanini kanssa keskustelun mistä aiheesta tahansa tai esitin pyynnön, kysymyksen tai sanoin mitä tahansa, minulle sanottiin ”Katso peiliin.”  Eikä se tarkoittanut, että huulipunani olisi levinnyt tai silmämeikit olisivat olleet poskilla, vaan se oli vaatimus tarkastella asiaa ensin oman itseni kautta, tehdä asia ehkä itse, hoitaa pyydetyt työt itse. Herraa ei pitänyt vaivata, ei varsinkaan liian vaikeilla asioilla.  Ymmärsin sen olevan hyökkäys takaisin, koska minun asiani ymmärrettiin aina hyökkäyksenä tai ainakin tyytymättömyyden ilmaisuna.  Olen niitä asioita monta kertaa jälkikäteen miettinyt. Siitähän syntyy auttamatta oman itsensä syyllistämisen kierre.

Kun aikaa kului, tämä peiliin katsominen ja syyllistäminen, johti puhumattomuuteen. Olin vuoden kokonaan puhumatta. Vastasin, jos minulta jotakin kysyttiin, mutten ottanut mitään asiaa keskusteltavaksi.  Puhumattomuus on aika kestämätön juttu. Minut se ajoi lopulta tekemään ratkaisuja, mikä oli itse asiassa hyvä juttu.

Muuttaako tuollainen käyttäytyminen ihmisen persoonallisuutta?  Tuskin, sillä kyllä minulla muuten on riittänyt puhetta, vaikka olenkin usein joukossa hiljaa.  Voisin joskus olla vielä enemmän hiljaa. Huomaan sen innostuessani.  Parempi on kuunnella muita ja tehdä.  Turhan puheen välttäminen on ollut  tekijä, joka on johtanut minut kirjoittamaan.  Ja kun vielä rakastan hiljaisuutta yli kaiken, niin siinähän se on.

Vanhemmiten viihtyy entistä enemmän yhdessä muiden kanssa jonkin yhteisen harrastuksen piirissä. Myös pala yhteistä menneisyyttä saattaa yhdistää. On silti paljon asioita, joista haluaa pysytellä ulkopuolella.  Toisaalta satunnaiset kohtaamiset ja keskustelut ovat usein mukavia ja piristävät päivää. Niistä voi oppia paljon.

Kaikki ei mene pieleen, vaikka tällä viikolla myös ulkoinen kovalevyasema jämähti. Se oli varmistusasema, jonne aloin siirtää myös muilta irrallisilta asemilta tavaraa, valokuvia, tiedostoja. Aloitin myös laittaa sinne äskettäin skannaamiani valokuvia.  Se on ikään kuin kunnossa, mutta kun aseman tunnusta klikkaa, se ilmoittaa levyn olevan viottunut. Olen pelännyt jonkun muun aseman menevän epäkuntoon, mutta että tämä viimeksi hankkimani kolmen terabyten Seagate Backup Plus tekeekin sen. Takuu ei kuitenkaan korvaa  kadonneita tiedostoja. Ilmeisesti laite pitää lähettää jonnekin ulkomaille saadakseen sitten uuden. Saa nähdä, miten selviän tästä vastoinkäymisestä.

Olen tähän mennessä selvinnyt hyvin valtavien kuvavarastojeni kanssa. Nyt teki pahaa huomata, että suunnittelemani työt noiden kuvakansioiden kanssa menivät hukkaan.  Todennäköisesti on aloitettava alusta. Eikä minulla ole nyt varaa hankkia uutta asemaa. Ei ole aikaakaan. . Kannattaisi vain tehdä tuollaisia perheenemännän tehtäviä; leipoa, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Niitähän teen silti koko ajan lomittain ja limittäin. Ei tulisi niin pahoja menetyksiä. Tätä kirjoittaessani upea kermakakku odottaa syntymäpäiväänsä juhlijaa.

Äitin perheen kotiranta 2010 siellä Tammikossa.