Miten päihitän suruja ja mielipahaa?

Harhailen taas päiväkausia ajatuksissani tekemättömien asioiden ja tehtävien viidakossa, mikä lienee oikeasti aivan turhaa.  Joskus vain kiinnepiste maisemassa katoaa eikä ihminen tiedä, minne suunnistaa.  Tutkin julkaisemattomien blogipostausteni hakemistoa. Alla oleva teksti minun oli tarkoitus julkaista lokakuun lopussa 2018. Olin käyttänyt siinä pohjana vanhalla, hävinneellä ”Polulle kauas” blogialustallani 5.10.2008 julkaisemaa postausta.

27..9.2008 Efesos

En sitten kuitenkaan julkaissut sitä. Suuren kirjahyllyni kirjat tuijottavat selkääni kirjoittaessani. Lisäksi suuri osa kirjoista on laatikoissa/pöydillä (tai alakerran häkkivarastossa) odottamassa kierrätykseen lähtemistä, uudelleen lukemista tai ylipäänsä lukemista, paneutumista niihin tavalla tai toisella. Mutta en ehdi. En ehdi mihinkään niin kuin ennen. Mika Waltarin kirjaa en nyt löytänyt käsiini.  Mitä tästä kaaoksesta enää edes löytää?

Kirjoittaminen helpottaa aina hetkeksi kuten myös valokuvaus, lukeminen, historia ja tutkiminen... 5.10. 2008 Lähdin Istanbuliin. Siis vain virtuaalisesti.

Aloitin silloisen blogini seuraavalla lainauksella Mika Waltarin kirjasta ”Lähdin Istanbuliin”:

”Päätin hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.”

Otsikkona oli sama kuin minulla nyt: ”Miten päihitän suruja ja mielipahaa.” 

Eli teen sen matkustamalla omassa mielessäni. En lähtenyt tosin sillä kertaa Istanbuliin, kaupunkiin, johon edelleen kaipaan. Olen ollut siellä viikon keväällä 1992. Sen sijaan lähdin Efesokseen, jossa olin päässyt toisen kerran elämässäni käymään syyskuussa 2008 Samokselta käsin. Kopion sen kohdan tänne suoraan. 

”Juuri nyt haluaisin kävellä Efesoksen kaupungissa Vähä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa, Selsukin kaupungin viereisellä tasangolla, jonka itäistä reunaa Aigean meren aallot aikoinaan hivelivät. Kun nykyajan turistiryhmien meteli on kaikonnut ja portit ovat sulkeutuneet, voin helposti palauttaa mieleeni sen kaukaisen ajan. 

Kivet ja rauniot löytävät toisensa ja edessäni on muinainen Efesoksen kaupunki iltahämärissä päivän hyörinän ja kiireen laannuttua.  Historian haamut astuvat näyttämölle ja voin alkaa kulkea heidän kanssaan pitkin kivillä päällystettyjä katuja ja aloittaa samalla jatkuvan vuorokeskustelun rinnallani kulkevan kanssa.

Haluanko tavata Kleopatran, joka on juuri saapunut Efesokseen ylellisellä purrellaan?  Näen, millainen hän on, tutkin hänen ilmeitään, kuulen hänen äänensä, kyselen häneltä Caesarista, Marcus Antoniuksesta ja hänen lapsistaan.  Vai tulenko paikalle Jeesuksen jälkeisenä aikana muutama kymmenen vuotta myöhemmin?  Onko apostoli Paavali jo kolmannella lähetysmatkallaan palannut Efesokseen?  Efesos oli silloin vuosina 53–55 suurkaupunki noin 250.000 asukkaineen. Artemis-jumalaa palvottiin ja kaupungin ja sen ympäristön väkiluku kasvoi, koska ihmiset ympäri vähää-Aasiaa tulivat jumalattaren palvontaan ikivanhaan suureen temppeliin.

Efesoksessa huhtikuussa 1997. Sillä kertaa Marmariksesta lähtien.

 

Myydäänkö temppelien tienoilla hopeapatsaita? Tänäkin päivänä pienten matkamuistopatsaiden, kirjojen ja rihkaman kauppa kukoistaa Efesoksen ja Artemiin temppelin raunioiden lähistöllä. Paavalilla oli paljon tekemistä viedessään uuden uskonnon sanomaa. Voisin kysellä häneltä hänen matkoistaan, ihmeteoista.  Kun hän puhuu suuressa teatterissa, istun ylhäällä sataman puoleisella laidalla ja katseeni seuraa aina välillä satamakadun liikennettä.  Mutta Artemiin voima on suuri.  Kansa villiintyy helposti, koska kiihottajia on monenlaisia. Voisin kysyä Paavalilta, miten siinä oikein kävikään, kun yleisö hermostui. Vietiinkö hänen kaukana rannan puolen mäellä olevaan majaan turvaan vai vangiksi?  Nimittäin sitä osoitetaan Paavalin vankilana, vaikka Raamatun Apostolien tekojen mukaan hän ei joutunut siellä vangiksi.  Muuallakin mainitaan, että Efesoksessa Paavali vangittiin. Olihan hän saanut jo paljon kannattajia Efesoksessa ja sen ympäristössä. Minulla onkin häneltä paljon kysyttävää.

Istanbul huhtikuu 1992. Mahdottoman mielenkiintoinen kaupunki, Hagia Sofia.

Olenhan usein sivunnut hänen taivaltaan ja voisin jopa sanoa, että olen parin viime vuoden aikana suorastaan kulkenut hänen jalanjäljissään (Kreeta, Rooma). Eikä hän kuitenkaan ole koskaan ollut idolini, mutta jotakin sanottavaa hänellä lienee minulle. Vanha nainen Forum Romanumilla viime maaliskuussa (2008) kehotti minua menemään San Paolo Fuori le Muran basilikaan ja antoi postikortin siitä lahjaksi.  Sen kirkon paikalla oletetaan Paavalin haudan olevan. 

Mutta haluan viettää myös aikaa tavallisen kansan parissa, joten jätän apostolin omien mietteidensä pariin ja jatkan matkaani iltahämärässä. On alkanut tuulla ja taivas on kirkastunut. 

Minä Istanbulissa huhtikuussa 1992

 Kunpa minulla olisi oikeasti taito siirtyä ajoista toiseen. Mielikuvitus on mahtava väline, mutta sillä saattaa olla todellisuus ja tutkimukset rajoitteena. Minulle tämä on parasta leikkiä ja ajanvietettä, mitä voi olla. Se kannattaa elämääni ja vie sitä eteenpäin ja tuo vivahteita ja sävyjä ehkä omaan taiteeseeni, mitä se sitten onkaan ja miksi se ikinä kehittyykään. Ja auttaa joskus surressani, koska se taito on kasvanut ja versonutkin aikoinaan surusta. Mika Waltari kirjoitti aiemmin mainitsemani lauseen mennessään tutustumaan Zürichin historialliseen museoon hänen vaimonsa palattua Suomeen.  Hän vain osasi sitten hyödyntää ja yhdistää asioita tavalla, mitä harvat osaavat eli käyttämällä keräämänsä ainekset historiallisiin romaaneihinsa.”

Tämä teksti kertoo samalla minulle, että voisin jälleen yrittää paneutua kirjojen maailmaan. Niin jos vain ehtisin. Nuorena ja keski-ikäisenäkin luin useita kirjoja samanaikaisesti. Sitten tuli aika, kun niitä tuli haalittua, kun romaanikirjallisuus jäi sivuraiteelle ja ahmin tietokirjallisuutta. En halua enkä pysty lukemaan kirjoja jonkun toisen lukemana eli äänikirjoja. E-kirjoja luen silloin tällöin. Omat rakkaat kirjani ovat kaikki oikeita kirjoja. Ihminen itsessään on jo melkoinen kirja. Mika Waltari kirjoitti Istanbulin matkakirjan 1948. Vanhat kappaleet ovat antikvariaateissa melko hintavia.  Osan kirjoistani tulen viemään kierrätyskeskukseen, jos jaksan viedä. 

Istanbulin kissaa kuvasin edestä ja takaa.