tiistai 30. maaliskuuta 2021

Unesta todellisuuteen

Eräänä yönä nukuin yhteen menoon yli kuusi tuntia. Siis edellisestä heräämisestä. Se on harvinaista, koska herään öisin usein. Olin juuri nähnyt mahdottoman ihanaa unta. Herätessäni oli jo aamu, joten jaksoin kirjoittaa unen lopun muistiin. Uni oli oikeastaan paljon pitempi, mutta muistin vain sen hienon lopun, kun kävelin kameran kanssa Pykälämäestä kotitalolle.


 

Kuten olen aiemmin maininnut, rakastan valokuvaamista myös unissani. Ne ovat niitä parhaimpia unia. Tällä kertaa mukanani oli vanha järjestelmäkamerani, joka toimi filmillä. Tosin unen loppuvaiheilla tullessani jo kotipihalle, se olikin myöhempi digitaalinen versio Canonista eli kuvat tallentuivat muistikortille. Muistin nimittäin, että kuvien jakamiseksi/tallentamiseksi muualle, minulla ei ollut mukana lukijaa, jolla siirtäisin isokokoisen muistikortin kuvat eteenpäin. Ohitin silloin juuri toisen lähiympäristössä olleen ladon, jota myös puimalaksi kutsuttiin.


 

Mukana luontoretkellä oli muitakin, mutta ketä, se jäi herätessäni mielestäni lukuun ottamatta äitiäni ja hänen siskoaan.  Parhaiten muistan äitini. Olin aloittanut ihanan luonnon kuvaamisen Pykälämäessä, joka lapsuudessani oli paikka, jonne teimme pienestä pitäen retkiä. Aluksi ehkä vanhempien sylissä, myöhemmin sisarten seurassa tai yksin. Sama toistui, kun seuraava sukupolvi syntyi. Eräässä kuvassa tyttäreni nukkuu vauvana sylissäni ollessamme siellä.

Kuvasin isoa latoa, joka kauan sitten jo lapsuudessamme, eräänä talvena sortui, ehkä lumen painosta ja tuhoutui. Luonto kukki. Oli aivan alkukesä. Perunat kukkivat valkoisin kukin avarilla pelloilla. Kuvasin niitä ja kaikkea muuta. Ihastellen.  Lato oli myös kuvauksellinen, samoin lähimetsän puut. 


 

Alueella oli paljon kukkivia tuomipuita. Valkoiset kukinnot roikkuivat oksissa. Olin haltioitunut. Samalla varmaan keskustelin mukana olleiden kanssa, vaikka lienen pian keskittynyt kuvaamiseen. Lopussa untani olimme jo lähellä kotitaloa.  Jälkikäteen ymmärsin, että olimme ison rakennelman vierellä, joka aikanaan oli ison kuusen ja kiven vierellä. Se ehkä purettiin jo 1930-luvulla? Lapsuudessani se oli valtavan iso kuoppa, jonne veimme metalli- ja lasiroskat. Myöhemmin se peitettiin, mutta aina myöhemminkin pelkäsin, että putoaisin kuoppaan, jos kävelisin sen kohdalla. Äiti käveli nuorena ja hymyilevänä rakennelman takaa perässään sisarensa Ilma. Nostin kamerani ja kuvasin hänet. Kuvaan tuli hymyilevä äiti, jonka takana Ilma juuri ilmestyi rakennuksen takaa. Rakennus lienee aikoinaan ollut jonkinlainen eläinsuoja.



Upea uni. Palasin lapsuuteen, mutta samalla olin kameroineni aikuinen minä kaikkine muistoineni. Kauan sitten kuolleet ihmiset tulivat tapaamaan. Hymyillen. Elämä on unen heijastuksen takana, se on yksi kerros  monien kerrosten joukossa. Meillä on paljon tapoja lävistää kerrokset kulkien niiden välillä. On sääli, että emme aina arkielämässä tunnista niitä. Elämä on vaikeaa ja tarkoitettu vaikeaksi, jotta oppisimme. On hurjaa ajatella ja jopa kokea, että meitä aiemmat sukupolvet haluavat auttaa. Sieltä jostakin. Kun annamme sen tapahtua.


 

Olen jo pitkään tutkinut vanhoja valokuvia, joissa ei ole selvitystä. Mutta mitä enemmän olen ajatellut ja sisäistänyt vanhempieni ja muiden heidän läheistensä elämää eri lähteiden kautta, olen pystynytkin selvittämään lisää. Kuvat ovat hienoista hienoin lähde, jopa ilman nimiä. On niin, että enää ei ole ketään muita tunnistamassa. Meidän vanhempien on laitettava itsemme likoon kaivamalla tietoa. Onneksi olen tietämättäni sen enempää taltioinut palasia menneestä ajasta.  Voin näin jakaa edes täällä blogeissani jotakin eteenpäin. En tiedä, onko kukaan sukuni jäsenistä siitä edes kiinnostunut.

Kauhistelen aina sitä materiaalin määrää, jota on kymmenissä laatikoissani. Tänä vuonna olen kyläkirjatekstin valmiiksi saatuani alkanut entistä enemmän keskittyä vanhempiini. Olen jakanut heidän kuviaan Instagramissa, josta olen siirtänyt ne automaattisesti Facebookiin. Äidin lottagalleriainfo valmistui. Isä pääsi Sotapolku-palveluun jo 2017. En ole vielä ollut kovin innostunut jakamaan kuviani muiden Facebook-ryhmissä. Ehkä se johtuu siitä, että en halua sekoittaa suunnitelmiani ja mielikuviani omista pyrkimyksistäni. 

Tässä isä istuu ja vasemmalla kuvassa Keijo Alfred Aavikko. Selvitystä myöhemmin tässä blogissa.

Eilen otin taas kerran sattumanvaraisesti käteeni isäni ”Aseveljien kalenterin 1945”. Käyn sen nyt läpi palatakseni ko. vuoteen, jolloin minua ei vielä ollut. 

Isäni oli siirtynyt 26.12.1944 Helsinkiin Invalidisairaalaan. Kysymyksessä on Punaisen Ristin Invalidisairaala, joka sijaitsi osoitteessa Munkkiniementie 15.  Kalenteri alkaa noista hetkistä. Voin vain kuvitella isäni ja kaikkien muidenkin tunteneen helpotusta sodan loputtua. Huolet kuitenkin jatkuivat.Isäni haavoittui vakavasti selkään 17.6.1944, kun joukot olivat vetäytymässä Karjalan kannaksella. Hän oli silloin 26-vuotias. Hän pääsi vasta 1.1.1945 eroon katetrista. Samana Uudenvuoden päivänä, joka sattui maanantaipäiväksi Henriksson ja Grip kävivät häntä katsomassa.  Ketä he olivat,ehkä he olivat koulukavereita tai aseveljiä.

perjantaina 5.1. hän osti tai sai puvun Tailorilta kaupungissa. Olisiko hän tilannut silloin mittoihinsa tehdyn puvun? Ostiko hän Mirjalle, Tatulle ja jollekin kolmannelle kirjan? Joku, jonka nimestä en saanut selvää, kävi häntä katsomassa. 

Tässä molemmat tutustumassa sotatoimialueeseen. Olen kirjoittanut heistä aiemminkin, mutta silloin en tiennyt toisen henkilöllisyyttä.

 

Loppiainen oli lauantaina 6.1. Tälläin hän kävi katsomassa elokuvan "Sabotaasi". Helsingin Sanomat samana päivänä kertoi, että elokuvaa esitettiin silloin Helsingissä jo kolmatta viikkoa. Tukholmassa  "miehitetyn maan sankarien vapaustaistelua" kuvaavaa elokuvaa oli esitetty yli 30 viikkoa. Elokuvaa esitettiin Rexissä, osoitteessa Mannerheimintie 24. Sen oli ohjannut Lauritz Falk. Oikeasti elokuvan nimi on ollut "Lev farligt". Tietoa siitä löytyy täältä.

 

Mirja s. 1915


9.1. tiistaina olikin hänen isosiskonsa Mirjan 30-vuotissyntymäpäivä, jota varten hän oli ostanut aiemmin kirjan.

10.1. olisiko hän käynyt kaupungilla, jossa oli tylsää? 11.1. Pohjanheimo leikk. (ehkä Pohjanheimo leikattiin)  12.1. läh. pois kumipullo? Rak. K. Ap siirretään.

lauantaina 13.1. hän liittyi Sotainvalidien veljesliittoon. Maininta 54.sotasairaala. Hallussani on kuvallinen 15.5.1948 päivätty sivu jäsenkortista, jossa hän liittyi Sotainvalidien Veljesliiton Rengon alaosastoon.  Samana päivänä hän ilmeisesti kävi katsomassa elokuvan Mrs Miniver.  Se oli yhdysvaltalainen, William Wylerin ohjaama draamaelokuva vuodelta 1942. Ko. elokuvaa esitettiin tuolloin jo viidettä viikkoa Helsingin Savoy-elokuvateatterissa (HS 14.1.1945). Elokuvasta oli tullut kassamenestys ja se oli palkittu useilla elokuvapalkinnoilla vuosien mittaan. Wikipedia kertoo ”Elokuva valittiin vuonna 2009 Yhdysvaltojen kongressin kirjaston National Film Registryyn, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä amerikkalaiselokuvia.[2] The New York Timesin kriitikot valitsivat sen vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[3]”

Olisiko tämä ensimmäisiä isäni kuvista, jossa äitini pilkahtaa. Aivan kuvan keskellä!

Helmikuun ensimmäisellä viikolla hän ilmeisesti teki ostoksia, koska sivu on lista: sähkölamppu (pöytä), sukset ja siteet, kirjoituspöytä, Kuusinen takki, kartta 1:400000 Akateeminen kirjakauppa, sorsa + katetri + pillereitä, piirustuspaperia, kyniä, tussia ja teriä.

torstaina 8.2. Vappu kävi katsomassa. (pitääpä tutkia kirjeitä)

Helmikuun puolessa välissä hän miettii puuasioita ja tekee laskelmia. Olisiko puukaupat mielessä? Seuraavalla viikolla aloitteleva maanviljelijä kirjaa viljan hintoja.

Maaliskuun alussa näyttää siltä, että puita kaadetaan. Toivolan veljekset 22,5 mottia, Peltola 29 mottia. Erilaisia lukuja on koko maaliskuu täynnä. Minun on niitä vaikea tulkita muuten kuin, että hakkuita tehdään lähialueilla. Takapelto, Leveemäki, Harvia, Niittu ovat kohteina.

Merkinnät loppuvat. Pesänjako on merkitty tapahtuvaksi 10.4. Hän on ottanut ehkä käyttöön uuden kalenterin.

Kalenterin lopussa on osoitteita. Olin jo tätä aiemmin selvittänyt erään hänen sotakuvissaan esiintyneen upseerin henkilöllisyyden. He olivat peräkkäisissä reserviupseerikoulun (RUK) ryhmissä upseerikoulussa ja saivat vänrikinnatsat ja molemmat nimitettiin myöhemmin luutnantiksi ja sodan jälkeen yliluutnanteiksi.  Isä oli RUK:ssa 19.09.1940 - 31.01.1941 ja Keijo Alfred Aavikko oli 18.11.1940-27.3.1941. Todennäköisesti he tutustuivat jo tuolloin. Joka tapauksessa molemmat olivat sitten jatkosodassa kiväärijoukkueiden vetäjinä. Teoksessa ”Valkeasaaressa läpimurto”, joka kertoi JR 1:n tarinan, Keijo Aavikko mainitaan vain kerran ja etunimi on muuttunut Teijoksi. Syy saattaa olla siinä, että hän on kuollut jo 1984.

Löysin tämän Keijo Aavikko-nimisen sotakaverin ensin Helsingin Sanomien Aikakoneesta, jossa lueteltiin aikanaan kaikki sotilasylennykset. Sen jälkeen etsin häntä hautahaun kautta ja löysin hänet ja hänen vaimonsa Helsingin Malmin hautausmaalta. Hän oli vuoden isääni nuorempi. 1945 kalenterissa löydän hänen osoitteensa ja puhelinnumeronsa Helsingissä. 

Tässä toinen isäni kuvista, jossa äiti vasemmalla, vieressä Anu Arvila myöh. Lukkala (1921-2004), josta tuli hyvä ystävä äidille.(hän lienee jo edellisessä kuvassa)


Kalenterin puhelinluettelosta selviää myös, että aiemmin mainittu Grip asuu Seinäjoella ja Henriksson Helsingissä Mäkelänkadulla. Muitakin mainittuja nimiä löydän luettelosta.

Äitini on myös mainittu. H. Sirkiä Selänpää. Olisiko epäselvä merkintä 5.1. ollut "H Sirkiä käynyt katsomassa"?

Aika yllättäen jouduin aamun unestani sodan jälkimaininkeihin. tutkimattomat ovat aivojen ja mielen tiet.

Kirjoitan useita blogejani samanaikaisesti sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. Niinhän kirjojakin luetaan, milloin mitäkin. Loppusanoja kirjoittaessani saattaa olla kulunut jo viikko aloituksesta. Ideasta on usein jo paljon pidempi aika. Toisaalta blogi ankkuroituu tähän päivään jonkin ajankohtaisen tapahtuman kautta, johon sitten liitän muuta tarinaa. Sattuma ohjaa myös usein kirjoittamista, kun joku kirja, paperi tai pöytäkirja sattuu sopivassa hetkessä käsiini. Minua painostaa usein se, että en osaa pysytellä vain yhdessä teemassa vaan kuljen mielijohteideni viidakossa.

Sellainen nyt vain satun olemaan. Jokainen meistä saa olla juuri sellainen kuin on.

Pykälämäessä.

 

 

 

 

 

2 kommenttia:

  1. "On hurjaa ajatella ja jopa kokea, että meitä aiemmat sukupolvet haluavat auttaa. Sieltä jostakin. Kun annamme sen tapahtua." Ajattelen ihan samoin! Ja edellinen kirjoituksesi paikoista osui minuun myös hyvin syvästi. Hyvää pääsiäismaanantaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni! Samoin sinulle hyvää tätä päivää ja hienoa kevätaikaa. En tiedä, näetkö vastaukseni kommentteihin?

      Poista