tiistai 13. syyskuuta 2022

Monenlaisia voimavaroja

Minusta on tullut jännittäjä. Kun olen lähdössä jonnekin etukäteen sovittuun tilaisuuteen, on sen sitten kuinka vaatimaton tahansa, vaikka vain verikoe tai kauppaan lähtö jonkun muun kanssa, alan jännittää etukäteen. Valmistaudun ajoissa ja minulla on yleensä sitten paljon vapaata aikaa ennen lähtöä. En silti osaa rentoutua ja tehdä jotakin muuta. Joskus väsähdän ja haluaisin ottaa pienet torkut, mutta jos teen niin, niin minun on laitettava kännykän herätyskello soimaan, koska muuten unessani rentoudun niin hyvin, että koko meno jää väliin.

"Minun peltoni" 9.9.2022
 

Alan jo yhdistää tämän eläkeläisten kiireeseen, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Silloin yksikin meno päivässä piti koko päivän varattuna. Minuakin kun on alkanut ärsyttää liian monta menoa samana päivänä. Tulen hajamieliseksi.

Muistan isästäni sen, että hänelle oli tärkeää laittaa silmälasit aina samaan paikkaan. Näin hän löysi ne nopeasti. Tätä ongelmaa minulla ei ole, tarvitsen sen verran vähän silmälaseja, että yleensä löydän ne nopeasti ovat ne missä tahansa, usein otsalla.  Olen kyllä huomannut ongelman myös joillakin muilla.

Vanhetessamme meistä itse kullekin tulee erilaisia, usein pieniä ongelmia. Yritetään olla niin, etteivät ne häiritse meitä. Odottaessani lähtöä Turkuun Kuolemajärvijuhlille, aloin kirjoittaa, vaikka minulla ei ollut enää kuin puoli tuntia aikaa lähtöön. Olisiko minun aina muulloinkin kokeiltava kirjoittamista, jotta osaisin olla rento ja ilman jännitystä? Aloittaessani mietin kyllä, pitäisikö laittaa kello soimaan, koska silloin tällöin huomaan unohtuvani, varsinkin tehdessäni mielestäni mielenkiintoisia asioita vaikkapa ollessani selaamassa laajoja valokuva-arkistojani kovalevyiltäni.

Matkalla Turkuun Paimion kohdalla 11.9.20221

Itse asiassa nukun nykyään edellisen yön ennen menoa jonnekin todella hyvin. En edes heräile niin usein kuin normaalisti. Edellisenä yönä näin aivan aamuyöstä hengästyttävän unen, johon heräsin. Minulla oli vielä noin tunti aikaa suunnittelemaani heräämiseen, mutta riipustin nopeasti hämärässä jotakin muistikirjaani, jotta muistaisin unen. Pähkäilin untani pitkään ja mietin, mitä se voisi minun näkökannastani ajatellen tarkoittavan. Unen muistaminen oli sen verran harvinaista, sillä en todellakaan ole viime aikoina nähnyt mitään sellaista unta, joka olisi muistiin kirjoittamisen ja tulkitsemisen arvoista, koska en ole muistanut mitään herätessäni.

Matkalla kotiin 13.9.2015

Olin taas jossakin Helsingissä tai kaupungissa kuten silloin tällöin olen työpaikalla, joka ei muistuta yhtään työpaikkojani, mutta on niiden arkkityyppi. Se sijoittuu kuitenkin aina siihen Helsingin Aleksanterinkadulle, jossa vastakkain on Nordea ja vanha yliopiston rakennus, ollen erityisen sokkeloinen ja vaikeakulkuinen rakennus. Muutenhan olen tuntenut molemmat paikat hyvin eivätkä ne ole vaikeakulkuisia.  Uneni talossa oli jokin asuntokin, mutta uni johti kuitenkin siihen, että lähdin esittelemään kahdelle työ- tai opiskelutoverilleni erästä erityisen mielenkiintoista paikkaa. 

Se oli valtava kauppa, kirjasto tai arkisto. Siellä oli hyllyt ylös asti kirjoja ynnä muuta tavaraa vapaasti valittavissa ilman mitään hintaa. Niin kuin kotonani, mutta vapaasti valintaa ei ole täällä vielä julistettu, vaikka olen sitä joskus suunnitellut. Toinen mukana olevista henkilöistä oli etsimässä ruotsin sanakirjaa, toisen etsimiskohdetta ei oltu määritelty. Minä lähinnä tutkin kaikkea ja yritin siinä ohessa tarkkailla, olisiko missään ruotsin sanakirjaa. Hyllyt ylettyivät niin korkealle, etten olisi kyllä kaikkea nähnyt enkä edes ylettynyt ottamaan käsiini. Halleja oli paljon, ehkä jopa eri kerroksissa kuin tavaratalossa.

Tämä kirja Paimion karjalaisista ilmestyi myös 2015. Ehdin selata sitä hetken.


Minulla on muuten kirjahyllyni ylähyllyllä vanha ruotsalais-suomalainen sanakirja, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut 1953. Sanakirjan on toimittanut Knut Cannelin ja minun kirjani on seitsemäs painos, joka on painettu Tampereella 1953. Laakapainomenetelmällä, mikä mainitaan painoksen esipuheessa. Silloin kirjat olivat vielä arvossaan. Esipuheessa, jonka päiväys on 14.9.1939 eli ilmeisesti jonkun painoksen julkaisuajankohta, kerrotaan, että professori Knut Cannelin teki neljä vuosikymmentä sanakirjatyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimeksiannosta. Olisiko ensimmäinen painos ollut suppea versio oppikouluja varten ja ilmestyi jo 1904? Knut Cannelin ehti kuolla ja työstä huolehti sen jälkeen fil. maisteri Aulis Cannelin. Näen muualta, että Knut Leopold Cannelin kuoli 1938 ollessaan 77-vuotias ja hänen poikansa Aulis kuoli 1960.  Historiaa yhtä kaikki, kaiken lisäksi olen aikanaan saanut sanakirjan eräältä SYP:n notariaatin aikaiselta työtoveriltani, joka on saanut kirjan 1957.

Tie, jota pitkin ajoimme Kipinoiselle 13.9.2015 Paimiossa. Tässä jo pois lähdössä.

Palaan uneeni. Siellä eräässä hyllyssä useiden matalien hyllyjen tai pöytien takana näin korkeammassa kirjahyllyssä kirjan, jonka otsikossa mainittiin Kuolemajärvi. Kirjasta puuttui puolet, mutta kannet olivat silti tallella. Se näytti mielenkiintoiselta ja ajattelin noutaa sen. Kaverini olivat jo aikoja sitten hävinneet. En edes saanut tietää, ovatko he kiinnostuneita paikan kaltaisesta aarreaitasta. Kiemurtelin hyllyn luokse ja vedin kirjan mukaani. En tutkinut sitä, olin vain iloinen, että löysin jotakin, mitä en ollut ennen lukenut.

Ajattelin vielä etsiä jotakin vietävää lapsenlapselleni Alexille, sillä olin juuri tullut tiskien ja hyllyjen luo, jossa oli paljon lapsille sopivaa tavaraa. En ehtinyt ottaa mitään vielä mukaani, kun käännyin takaisin päin ja rappuja alas liihotteli eräs työkaverini vuosien takaa. Hän asuu Keravalla enkä ole vuosiin nähnyt häntä, ajatellut kyllä. Hänellä ei ollut mitään kirjaa tai vastaavaa käsissään. Hän sanoi lähtevänsä lomalle ja vaikutti kovin kiireiseltä. Ikään kuin minulla olisi ollut hänelle jokin ehdotus, mutta en muista sitä enää. Ehdotin kuitenkin, että tapaamme hänen lomansa jälkeen. Siihen uni päättyikin.

Miehet ja minä Kuolemajärvijuhlilla 13.9.2015

Seuraavana aamuna oli sitten lähtö Turkuun Kuolemajärvijuhlille, ensimmäisille oikeille juhlille kolmen vuoden tauon jälkeen. Sinne oli pakko päästä. Lähdin ystäväni ja sukulaiseni Marjan kanssa. Välillä mukaamme olisi ollut tulossa pitkäaikainen ystäväni ja jos hän olisi lähtenyt, niin Marjan mies olisi myös lähtenyt. Molemmat olivat aiemmin osallistuneet kanssamme juhliin. Kun ystäväni perui, niin lähdimme kaksistaan Marjan kanssa.

Kuolemajärvijuhlat ovat minulle nykyjään melkein must, jos niin voi sanoa, kun kolme vuotta on ollut taukoa välissä. Pitempi tai ikuinen tauko on tulossa kotiseutumatkoihin. Matkalla muistelin menneiden vuosien matkoja. Kerrankin syksyllä 2015 minulla oli kolme miestä autossa ja ajoimme harhaan Turussa.  Yhden miehistä, Rumpusen Heimon olin hakenut Keravan rautatieasemalta, jonne hän tuli Hyvinkäältä. Kipinoisen Erkin haimme hänen kotoaan Paimiosta. Oli kyllä aikamoinen ihme, että löysimme perille ja ehdimme juhliin. Kukaan miehistä ei osannut neuvoa. Minulla taisi olla tabletti, josta yritin Google mapsin avulla löytää tiedon, missä oikein olimme. Jos paikka olisi selvinnyt, olisin osannut perille. En kyllä muista, miten se loppujen lopuksi selvisi.

Tässä vasemmalla Heimo Rumpunen ja oikealla Erkki Kipinoinen. kuva 13.9.2015

Kotimatkalla vein ensin Erkin kotiinsa, jossa meitä odotti herkullinen ateria ja kahvit mustikkapiirakan kera. Samaan ruokapöytään istahtivat myös Arvi Akkanen ja hänen vaimonsa Karkkilasta. Sitten jatkoimme matkaa ja veimme Heimon Hyvinkäälle. Kuvasaaliini siltä päivältä on laiha. Vaikka hallitsen yleensä monta asiaa kerralla, niin jokin osa-alue jää vajavaiseksi. Tässä linkki Kuolemajärvisäätiön sivulle, jossa kerrotaan sen juhlapäivän ohjelmasta. Huomasin, etten ole kirjoittanut siitä oikeastaan mitään aiemmissa blogeissani. Tai sitten en muista.

Oman äitini perintö on tullut koko ajan omituisella tavalla näkyviin. Ketjun pitää jatkua jotenkin, mutta miten se jatkuu minusta. Ehkä näiden blogieni ja muiden kirjoitusteni kautta. Äiti on tuntenut samoja ihmisiä kuin minä vuosikymmeniä myöhemmin. Minulle he tulivat tutuiksi yllättävillä tavoilla. Erkki Kipinoisen tapasin Urjalassa marraskuussa 2012 narikkajonossa mennessämme Jorma Muurisen siunaustilaisuuden jälkeen muistojuhlaan kirkkoa vastapäätä olevaan säätiötaloon. Olimme heti kuin vanhat tutut. Itse asiassa olen joskus kauan sitten katsonut vierestä ja ottanut valokuvan, kun hän ja äitini ovat kätelleet. Myös Arvi Akkanen on aikoinaan päässyt valokuvaani tullessaan keskustelemaan äitini kanssa.

Tämä ihana kuva oli Erkki Kipinoisen lapsuudenkuvia Kuolemajärven Hatjalahden kylästä. Erkki on kuvassa isompi poika ja vuosi on 1937.

Ikävä kyllä, vanhat ystävämme poistuvat yksi kerrallaan. Heimo Rumpunen kuoli toukokuussa 2019 ollessaan 92 vuotta ja 10 kuukautta vanha. Erkki Kipinoinen kuoli 24.2.2020 lähes 90-vuotiaana. Olen surullinen, mutta myös kiitollinen, että olen saanut tuntea heidät. Kun tarkastelen heidän ja äitini sukulaisuutta, huomaan, että he ja myös Arvi Akkanen ovat lukemattomia reittejä pitkin sukulaisia keskenään ja minulle molempien isovanhempieni kautta. Läheisin sukuyhteys oli kuitenkin Heimo Rumpusella, joka oli äitini pikkuserkku. He tuskin tunsivat toisiaan.

Moninkertainen sukulaisuus saattaa yhdistää meitä omalaatuisella tavalla, jota on erityisen vaikea selittää.

Tässä Heimo ja minä Karjalaisten kesäjuhlien aikaan 16.6.2015  Hyvinkään Rautatiemuseossa.

Aikomukseni oli oikeastaan kirjoittaa jotakin myös viime sunnuntaisesta juhlasta, joka oli kaikin puolin erinomaisen onnistunut. Väki oli kovasti harventunut. En silti ehtinyt jutella kaikkien haluamieni ihmisten kanssa. Väliaika oli 45 minuuttia. Joidenkin kanssa jatkan muulla tavalla. Apuna on myös yhteinen ryhmämme Facebookissa eli Juuret Kuolemajärvellä, joka mainittiin positiivisesti moneen otteeseen. Koska idea aikanaan tuli minulta ja perustin ryhmän 2014 ja olen edelleen sen aikoa ylläpitäjä, koin ylpeyttä. Toivon sinne vielä enemmän avoimuutta, mutta samalla haluan, että siellä vallitseva positiivinen ilmapiiri ilman somen ikäviä kaikuja säilyy pitkään.

Palaan jatkossa myös sukuasioihin ja juhlissakin puheenvuoroissa mainittuihin karjalaisuuden teemoihin, joihin olenkin kerran aiemmin ehdottanut jotakin. Nyt senkin välähdyksen arvo nousee korkealle, koska raja on suljettu ehkä lopullisesti?

Vielä noista voimavaroista, niitä on tullut tässäkin postauksessa sen enempää osoittelematta esiin. Niitä on meillä kaikilla valtavasti, jos vain oivallamme ne. Niitä käsittelen itse asiassa koko ajan…

Missä olet taas ollut? Ethän tänään lähde minnekään.

 

 

 

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti