perjantai 4. maaliskuuta 2022

Tuleeko tästä koskaan valmista?

Parikin blogipostausta on kirjoitettavana, mutta taidan tässä välillä kirjoittaa jotakin muuta. Se johtunee siitä, että sain siivottua työpöytäni, imuroitua lattiat ja matot ja vähän järjesteltyä kirjoja ja papereita.  Se voi johtua myös siitä, että ulkona sataa erityisen kauniisti lunta. Joistakin arkisista puuhista tulee hyvä mieli.

Viime aikojen seuralaiseni Minni-kissa on oikeasti tyttäreni perheen lemmikki.


 

Satunnainen lukija voi ajatella, että onpa kirjoittamiseni tosi heikoissa kantimissa. Voiko niin sanoa? Siivoaminen ei ole lempipuuhiani, mutta siistissä ja puhtaassa ympäristössä oleskelu on. Nytkin jäi lattioiden pyyhkiminen väliin, pääasia on, että kaikki näyttää edes vähän paremmalta. Kirja- ja paperimäärää en noin vain hävitä, voi vain vähän järjestellä. Sitten on taas kauhea etsiminen, kun en muista, minne olen mitäkin laittanut.


 

Lumisade ei myöskään ollut toivottavaa, koska lunta on tänä talvena tullut mahdottoman paljon. Se on aiheuttanut lähinnä ongelmia, kun se on välillä sulanut pois. Yritän unohtaa sen edes hetkeksi.

Yöllä herätessäni kurkistin aina pihalle ja näin valtavan vesilammikon kerääntyvän pihalle juuri oman autoni takapuolelle. Siinä keskellä pihaa oleva viemäri ei taas näyttänyt vetävän. Plussa-asteita on nyt noin +1 ja lumisade saa aikaan kauhean loskan. Vain lyhyen hetken kestävät yöllä heräämiset ovat kovin tuttuja ja katkaisevat mielenkiintoiset uneni hetkeksi. Onneksi ne jatkuvat. Korona-aika on kai kehittänyt tällaisia piirteitä elämääni. Aloin yöllä myös miettiä sitä, että minun pitäisi vihdoin tilata lääkärin aika ajokorttini uudistamista varten. Teinkin se äsken ja ihme ja kumma sain ajan jo ensi tiistaille. Yksi huoli vähemmän seuraaville öille.

Talvi 2012, kymmenen vuotta sitten. Suosikkipaikallani en ole nyt päässyt käymään. Kuva 7.3.2012

 

Yhteinen surumme tällä hetkellä on sodan puhkeaminen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Sydäntäni särkee lukiessani tai katsoessani raportointia televisiosta. Tilanne on uskomaton ja poikkeuksellinen, jota koko maailma seuraa juuri nyt hengittämättä. Tunnen kylmät väreet itsessäni ajatellessani sodan kouriin joutuneita ihmisiä.

Mutta tässä tilanteessa en voi tehdä mitään, siksi keskityn omaan pieneen elämääni. Suoraan sanoen, nyt siihenkin on vaikea keskittyä. Tämä kirjoitukseni jää kesken.

11.3.2012 tällaisia lumikasoja oli silloin parkkipaikalle, jonne on ollut tänä talvena turha edes yrittää. Silloin asuin lähellä eivätkä polut olleet jäisiä kuten tänä vuonna.

 

Kirjoittaminen jäikin kesken kahdeksi seuraavaksi päiväksi. Kun lapsenlapseni Alex tuli luokseni, hän varasi läppärini kokonaan ja toivoi myös, että antaisin sen hänelle muutenkin. Toki olisin voinut kirjoittaa tabletilla, mutta se on paljon vaivalloisempaa. Näemme niin harvoin, että on kiva pitää lapsenlasta hyvänä. Se tuli mieleeni, kun hän nukkumaan käytyään, pyysi lasillista kylmää vettä. Hain sen ja sanoin, että tuothan minulle sitten vettä pyytäessäni, kun olen niin vanha, etten pääse enää ylös.

Helmikuussa 2012 syntyi lapsenlapseni Alex.

Alex on kehittynyt monessa mielessä. Hänen kanssaan saattoi keskustella myös tästä nykytilanteesta ja monista muista asioista. Hän pelaa koneellani Minecraft-nimistä peliä, jonka olen aikanaan hankkinut omalle laitteelleni. Hän seuraa aktiivisesti aiheeseen liittyviä tubettajien pitämiä videoita saadakseen ohjeita ja lisämoodeja ym. ohjelmaan. Olen välillä kovilla, kun minun pitää osallistua ja tehdä jotakin, mitä hän ei osaa. Enhän minäkään osaa enkä aina ymmärrä tubettajien ohjeita. Tosin minulla on vanha tausta ”tietokone-experttinä” ja joudun kaivamaan tietoja, joita en nykyään tarvitse. Kaiken lisäksi en ole koskaan ollut kiinnostunut mistään pelaamisesta.

3.3.2012

Viime aikoina varsinkin vasen nilkkani on ollut erityisen arka ja kipeä, joten huolimatta kauniista säästä en halunnut lähteä ulos. Tiet ovat jopa kävelijöille erityisen huonossa kunnossa. Autoilijana olen sen saanut myös huomata viime aikoina, kun pikkutiet ovat täynnä syviä kuoppia, joihin auto saattaa osittain vajota ja hajota. Lauantai-iltana, kun veimme ystävääni Keravalle, jouduimme tosi pahaan paikkaan, josta pystyimme onneksi palaamaan takaisin toista kautta välttäen syvät kuopat.

4.3.2012 proseminaaria kopioitu opiskelukavereille. Taidehistorian opiskelun suhteen talvi 2012 oli työteliästä aikaa.

 

Minulta kului paljon aikaa seuratessani tiedotuksia Ukrainan sodasta. En aio kirjoittaa siitä sen kummemmin enkä verrata sitä vuosien 1939–1945 tapahtumiin. On hienoa, että Eurooppa on yhteneväinen asian suhteen. Sydämeni itkee erityisesti kaikkien lasten ja heidän perheidensä puolesta. Tänä päivänä me kaikki voimme seurata kaikista välineistä tunneittain tapahtumien etenemistä, joten kenenkään on turha tehdä mitään johtopäätöksiä muiden ihmisten tekemisestä tai tekemättömyydestä.

Tekemättömyydestä. Huomaan tänään olevani lamaantunut ja väsynyt enkä jaksa keskittyä mihinkään.

Alexin syntymäpäivänä 16.2.2012 ehdin kuvaamaan Tuusulanjärveä, mutta myös tutkimaan kunnan arkistoja kunnantalolle. Kuvasin sieltä käsin kohti toria. Sehän oli seminaarityöni aihekin. Tori, joka nyt parin vuoden päästä on hävinnyt kokonaan...

 

Maaliskuu ehti tänään alkaa. Kävin laajassa lääkärintarkastuksessa lääkäriasemalla. Tarvitsin lääkärintodistuksen ajokortin uusimista varten. Hintaa 15 minuutin käynnille tuli 130 e. Lääkäri kai huomasi, että kaikki on kunnossa, kun tarkisti vain näkökyvyn, verenpaineen ja sydämen ja teki pari kysymystä tarkistaakseen, että tiesin, missä olin. 

Tässä kunnantalo torilta päin, samoin 16.2.2012. Siellä ei ole enää toimintaa.


Aurinko paistoi kuin viimeistä päivää. Hyvä niin, että lumikasat ja jää saisivat nopeasti sulaa. Olen kuin vanha muori, joka oikeasti olenkin, kävellessäni kipeillä nilkoillani jäisiä katuja pitkin.

Nyt on jo perjantai 4.3. En tiedä, onko tämän postauksen jatkamisessa mitään mieltä. Saan päivässä kirjoitettua pari riviä eikä valmista tule. Toisaalta tällainen kirjoittaminen kuvaa mielessä olevaa sekasortoa. Sen on aiheuttanut viikon kestänyt uutisointi Ukrainan sodasta ja ihmisistä, jotka ovat sen kohdanneet. Sellaiset asiat aiheuttavat muutakin sekoamista.

    Alex mummin sylissä 25.2.2012
 

Eilen hoitelin passiasioita Järvenpäässä. Jos meillä Tuusulassa on rakentaminen vauhdissa monin paikoin, niin Järvenpää on yhtä rakennustyömaata. Onneksi löysin parkkipaikan, kun en edes päässyt kääntymään parkkialueelle, jonne olin suunnitellut jättäväni auton. Sitten liukastelin poliisin lupapalveluihin. Ympäristö oli täynnä isoja lumikasoja ja jäätä. Oli vaikea tunnistaa, että samasta ovesta menin sisään käräjäoikeuden istuntoon heinäkuun alussa 2011, istuntoon, jossa minua ei kuunneltu ollenkaan. Se oikeudenkäynti ja seuraavana vuonna ollut hovioikeuden istunto olivat aikamoista farssia.

Sormenjälkiä antaessani, mennyt aika myös palautui mieleeni. Sormenpääni ovat niin kuluneet kuten ne olivat viisi vuotta sitten. Kirjoittaminen ja älykännyköiden näppäily ja muut käsillä tehtävät asiat kuluttavat sormenpäät sileiksi. Virkailija oli äärimmäisen ystävällinen ja osasi kaikki niksit. Hän oli muutenkin kohtelias, kehui jopa passiin tulevaa kuvaani erityisen hyväksi. Kuvan olin itse nähnyt vain pienenä heti sen ottamisen jälkeen.

Ensi viikolla jätän ajokorttihakemukseni. Sitten saan olla viisi vuotta rauhassa, kunnes vanha mummo kohtaa jälleen samat asiat.  On tosi ikävä sattuma, että kaikki vanhenemiset sattuvat pahimpaan talviaikaan. Onneksi auton katsastus helmikuussa meni täysin nappiin. Samaa voin nyt sanoa kaikista muistakin asioista. Ihmiset palveluammateissa ovat olleet uskomattoman ystävällisiä. Kaikki pahan löydämme halutessamme netin kommenteissa. 

Lyhyt takatalvi 2.4.2012


Palasin takaisin Tuusulaan auringon räkittäessä suoraan silmiini. Olin ajatellut poiketa järvellä, mutta katuliukastelun takia ei huvittanut enää mennä kuhmuraisia polkuja pitkin kirkkorantaan. Sen sijaan poikkesin kahville ystäväni luokse. Hänelle myös tämä talvi on ollut todella vaikea. Näin vaikeaa talvea ei ole todellakaan ollut aikoihin. Kotipihakin on yhtä jäärataa. Sauvat ovat nyt tarpeen liikkuessa. Voitte vain kuvitella, kuinka kovasti odotan kevättä!

Hyrylä ja entinen kunnantalo 1.3.2022

 

Tällaisena aikana arkiset askareet pitävät järjissään. Aamuyöstä näin jotakin ihmeellistä unta, joka teki hyvää. Se liittyi kaukaiseen historiaan, uskontoon ja oivalluksiin ollen tarina sinällään. En tosin muista enää sen yksityiskohtia, koska en kirjoittanut ylös. Keskittyminen omaan perheeseen ja lähiympäristöön on edelleen tärkeää. Emme tiedä, mitä kohti olemme menossa. Sota saattaa laajentua. On käsinkosketeltavaa ja itkettävää seurata tapahtumia ja kokea koko muun maailman yhtenäisyys. On vaikea tai mahdoton ymmärtää Venäjää ja erityisesti Putinin aivoituksia.

Ei, nyt on taas tehtävä jotakin muuta.  Saanko tätä pientä tekstiä koskaan valmiiksi?

Saan, jos vain lopetan tähän.

Selasin tasan kymmenen vuoden takaisia valokuvia. Silloin 2012 oli myös hankala talvi, mutta aika kultaa tunnetusti muistot. Kuvista näen kuitenkin, että oli liukkauden suhteen eroja tähän talveen. Toisin sanoen lämpötilat olivat tasaisempia. Huhtikuun alussa tuli lyhyt takatalvi, krookukset kukkivat lumen keskellä.

5.4.2012

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti