tiistai 19. syyskuuta 2023

Saman kiertokulku

Ehdin vain aloittaa uuden blogipostaukseni. Sääli, sillä nyt juuri, minun pitää kirjoittaa, kun siltä tuntuu, kun tarvitsen sitä. On omituista, että kun on paljon muuta tekemistä ja asioita, joilla on määräaika, tulee tällaisia hetkiä, kirjoittamispakko vaikkapa. Näitä hetkiä oli eilenkin aina iltamyöhään saakka. Välillä elämäni on siis omituista hillintää. Kirjoitin aamiaisen lomassa listan tekemättömistä tehtävistä. Listathan auttavat aina. Huom. olen aloittanut tämän jo 15.9.

 

On muitakin juttuja. Siirsin alkuviikosta ikkunapesun yhteydessä, suuren osan kyseisen ”romuhuoneen” lattialla olevista laatikoista olohuoneen puolelle sanoen itselleni, että asun omassa asunnossani eikä minun tarvitse välittää muista. Aina välillä käyn tavaroita läpi sekä fyysisesti että henkisesti. Onkin omituista, että henkisesti olen onnistunut jo luopumaan monista asioista, jotka eivät vielä vuosi sitten tulleet kysymykseen. Fyysinen irtautuminen niistä onkin nyt tekeillä ja se on vaikeaa, koska roskiinhan en voi kaikkea heittää. Mutta tästä ei ollut tarkoitukseni kirjoittaa…

Kirjoitan koko ajan itsestäni. Kysyn vain, miten voisin kirjoittaa muista. Muut ovat anonyymejä ja suojelun alaisia, ainakin suurimmaksi osaksi. Jos mainitsen ihmisiä nimeltä, olen joko pyytänyt luvan tai en. Hesaria lukiessani, näin tänään ensi-iltaan tulevan Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet – arvion. En lukenut sitä vielä, mutta silmiini hyppäsi lause, jossa sanottiin Kaurismäen tekevän käytännössä koko ajan samaa elokuvaa vuosikymmenestä toiseen. Ja suosio on aina taattu.

Edellinen kommentti meni minussa syvälle. Olin ajatellut, että menisin tänään Keravalle katsomaan ko. elokuvan, mutta en taida ehtiä. Jos Kaurismäen elokuvat ovat aina samoja, onko edes väliä, menenkö ensi-iltapäivänä katsomaan sen tai joskus muulloin. Kun en edes ehdi, tekisi kyllä hyvää mennä kuten keskiviikkoinen sirkukseen meno, joka tuli loppujen lopuksi puskista. Alex oli puhunut siitä jo aiemmin ja jopa edellisinä vuosina, mutta enhän käynyt aikanaan edes tyttäreni kanssa sirkuksessa, vaikka asuimme silloin Töölössä Mäntymäen kentän melkein vieressä, jossa sirkus kävi silloin. Alex oli sinnikäs ja alkoi puhua äidilleen, joka ei pääse sirkukseen edes nyt, mutta mummi heltyi. Se olikin elämys meille molemmille, myös minulle.

21.8.2004 Pariisi Luxembourgin puisto
 

Toisekseen saman elokuvan tekemisestä heräsi ajatus. Mitähän elokuvaa minä olisin tehnyt koko elämäni, jos olisin päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Tiesin sen heti. Se oli elokuva, jossa ystävykset kävelivät puiden reunustamaa kujaa pitkin ja keskustelivat elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. En nyt ehdi etsiä elokuvan syntykirjauksia vanhoista 1960-luvun päiväkirjoistani, mutta etsin vielä. Olisin pyörittänyt sitä kohtausta kaikissa elokuvissani. Ehkä ystävykset olisivat vaihtuneet, käytävä olisi erilainen, mutta aiheet olisivat samat. Voisin tehdä sen elokuvan nyt. Olisin valmis.

Niin tai näin.  Edellinen pätee elokuvan lisäksi myös kaikkeen muuhun pienen ihmisen elämässä. Useimmat meistä pyörittävät koko elämänsä samoja aiheita, sama nauha on koko ajan menossa päivästä toiseen. Ei ole mitenkään uutta, että ajattelen sitä juuri nyt, kun elämä maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Kun korona tuntuu jääneen kauaksi. Niin pahaa se teki myös meille vanhoille ihmisille. Tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa.


Sirkus Finlandia Tuusulassa
 

Jatkan kirjoitusta seuraavan viikon maanantaina, kun aloitin tämän tekstin perjantaina. Ajattelin heti herättyäni, että kirjoitan blogipostaukseni loppuun. Eihän se mene niin. Levottomuus pyörii vielä minussa johtuen kaikesta tohinasta, mitä on ollut viime aikoina.

Eilen oli jälleen edessä pitkä autolla ajo, kun lähdimme Marjan kanssa Sirkiän sukujuhlaan Lietoon Ilmarisen matkailutilalle, jossa vietimme edellisen kerran vastaavaa tapahtumaa viisi vuotta sitten. Juhlan aiheena oli taas sukuseuran täyttämät vuodet. Tänä syksynä sukuseuramme Kuolemajärven Sirkiät täytti 15 vuotta. Paikalle kertyi suunnilleen saman verran väkeä kuin 2018. Minä pyörin väkkäränä ympäriinsä, kun hoitelin koneasioita läppärillä. Olin unohtanut etsiä yhteislauluna laulettavien laulujen sanat, jouduin ne sitten googlaamaan ja kopioimaan näytettäväksi. Pääni on niin täynnä ja olen ollut innostuksen lisäksi rasittunut tekemisteni määrästä eikä se määrä johdu harrastuksistani, näistä sukujutuista ja vastaavasta vaan kotitöistä.

 

Edellisenä sunnuntaina oli vastaavanlainen meno Raisioon Kuolemajärvijuhlille ja siellä myös vauhti päällä.  Nyt oli ennustettu huonoa säätä, mutta se tarkentui sitten tietoon, että vesisade ryntää Suomen läpi lännestä itään aamupäivällä. Niin sitten kävikin, osan matkaa ajoimme kovassa vesisateessa ja sitten aurinko paistoi loppupäivän. Näin saatoin sitten ottaa ryhmäkuvat iltapäivällä ulkona pihalla kuten otimme myös edellisellä kerralla viisi vuotta sitten.

Meitä Seivästön Tammikossa asuneiden sukujemme jälkeläisiä oli paikalla runsaasti, vaikka omia serkkujani ei ollut ketään. Pikkuserkkuja oli sentään useampia ja runsas joukko siitä eteenpäin nuorempaa joukkoa. Sukuseuran jatkuvuus on taattu, kun hallituksessakin on useita nuoria naisia. Tajusin nyt vasta, että olen enää hallituksen ainoa sukuseuran perustajajäsen. Nuorempien haarojen serkut tapailevat useimmin, minun haarani yhteydet jäivät pariin tapaamiseen. Muistin, että kun sukuseuraa perustettiin 2008 mukanani tilaisuudessa olivat myös tyttäreni ja hänen tyttärensä. Muutama serkuistani on ollut aikanaan lyhyen aikaa sukuseuran hallituksessa. 

Joukko alkaa valmistautua ryhmäkuvaan. Kissa pyöri ympärillä. Olisin oikeastaan halunnut ottaa sen kuvaan syliini, mutta... En myöskään huomannut tuota lipputangon varjoa, joka häiritsee joissakin kuvissa ja on niissä muutakin, mikä häiritsee minua... Vaikka tilanne menikin tosi hyvin.

Mukana oli myös sukuseuran vanhin, kolmas serkkuni Eila Ortane, josta ja hänen vuotta vanhemmasta sisarestaan Toini Ylitalosta (k. 2021) olen kirjoittanut myös näihin blogeihini silloin tällöin.  Eila houkutteli meidät poikkeamaan kotonaan Turussa, jonne olikin tosi lyhyt matka. Viime kesänä oli tarkoituksemme käydä hänen luonaan, mutta käynti peruuntui erilaisista syistä.  Eila on tallentanut uskomattoman ahkerasti tietoja ja kuvia perheensä elämäntaipaleesta ja matkoista entiselle kotipaikalle Kuolemajärven Karjalaisten kylässä. On aina ilo nähdä hänet.

Palaan tähän aamuun. Aamupalan jälkeen minuun iski taas into alkaa jatkaa hävitysoperaatiota. Tein pari ilmoitusta alueen roskalavalle ja toinen menikin heti, toinen tuskin menee ollenkaan. Joka tapauksessa pakkasin ne valmiiksi noutoa varten. Seuraavaksi ryntäsin vaatekaapeille ja tein muutaman pussin vietäväksi Uffen keräykseen ja ison kasan toimitettavaksi roskiin. Kaikki olivat lähinnä päällysvaatteita, kenkiä tms. Ja tosi vanhaa, käytettyä ja kulunutta kamaa kuten suurin osa vielä nykyäänkin käyttämistäni vaatteista. Suunnittelen koko ajan muuta vastaavaa toimintaa.  Kierrätyskeskuksessa on tarkoitus käydä ja kokeilla vaikka viemällä sinne kasan kirjoja.

Täältäkin löytyy hävitettävää. Ja siivottavaa.

Edelliseen viitaten, olen mielessäni koko ajan kehitellyt henkistä luopumista, mihin viittasin jo alussa. Kysymyksessä ei ole mikään kuolinsiivous vaan mielessä käymäni muu prosessi. Siksi jätänkin täällä kotonani kaiken olemaan levällään enkä siivoa mitään pois tieltä, jos joku sattuisi tulemaan. Mieli kypsyy vähitellen seuraaviin vaiheisiin.

Lupasin lähettää myös ison kasan kortteja eräälle tutulleni. Ja muutakin on mielessä. Asia kerrallaan.  Nyt kirjoitukseni saa tällä kertaa. Hyvää syksyn jatkoa kaikille ahkerille ihmisille ja muillekin!

Kyllä minun pitää kai hankkia uusi kamera... Tuota vanhaa järjestelmäkameraa en muuten enää käytä. Otin pokkarilla tämän selfien.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti