Pitkät vuodet

30.1.2025 torstai

Tarkoitukseni oli aloittaa seuraavan postauksen kirjoittaminen jo eilen, mutta… Useinhan tulee esteitä ja omat jutut jäävät ensimmäiseksi niiden alle. Nukuin edellisen yön todella huonosti, valvoin aamuyön. Kuten tavallista herättyäni kaikki ajatukset lähtivät jostakin pienestä asiasta, joka paisui sitten suureksi. Sellaisen yön jälkeen seuraava päivä menee jotenkuten, mutta on pakko valikoida päivän tehtävät. 

16.2.2012 Tuusulan kirkko, kaikki kuvat ovat helmikuulta 2012 

Pitää kyllä mainita, että minulla ei ole varsinaisesti mitään suurempia univaikeuksia. Jos joudun heräämään, jatkan saman tien uniani.

Illan suussa oli vielä sukuseuran Zoom-kokous, joka ohjelmiston rajoitusten vuoksi kesti vain runsaan tunnin. Asiat saatiin silti hoidetuksi.

Tuollaisina päivinä elimistö käy vauhdilla. Päivällä oli käytävä vielä kaupassa, koska jääkaappi oli vaihteeksi tyhjä.  Onneksi sää ei ole nyt aiheuttanut ongelmia, on lämmintä ja lähes kaikki lumet ovat sulaneet.

Sunnuntaiaamuna sanoin itselleni, etten kauheasti mainostaisi olotilani paranemista. Tunnen jalkani kyllä vielä, mutta kivut ovat hellittäneet. Olen ottanut aamulla vain yhden Burana 400:n päiväksi, yöksi en mitään. Nouseminen sängystä ei enää satu ja ahdista. En tarvitse keppiä, kun lähden autolle. Olisiko Trexan injektiona alkanut vaikuttaa jo kahden kerran jälkeen vai onko tämä omaa uskoa tai halua uskoa? Paras ottaa rauhallisesti. 

Helsinki Espan puisto 8.2.2012

Itse asiassa koko viime vuosi ollut taistelua, mikä on vaatinut sitkeyttä ja keskittymistä vain tärkeimpiin asioihin. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme, en halua väheksyä muiden sairauksia. Olen verrannut tätä aikaa syksyyn ja kevääseen 2012, kun olin sairastunut enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Silloinkaan en hirveästi kaventanut elämääni, opiskelin ja osallistuin asioihin, vaikka liikekykyni oli rajoittunut. Olin 12 vuotta nuorempi.

Nyt mukaan tuli myös kuoleman pelko, ihan oikeasti. Siihen sisältyi myös pelko, etten enää pysty koskaan liikkumaan normaalisti enkä ehdi tehdä kaikkia keskeneräisiä juttuja. Kuolema katkaisee kaiken. Pystyin sentään toimimaan, mutta voimani olivat rajoitetut. Jouduin hillitsemään omaa tekemistäni. Tästä ei nyt sen enempää. Jokainen meistä taistelee omat taistelunsa. Olemme niissä aika yksin. Monet asiat tulevat silti jäämään kesken!

Tänään illalla on Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Käymme läpi viime vuoden asioita ja sitten pidän lupaamani esityksen. Sekin on asettanut omat paineensa. Palaan asiaan myöhemmin. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä joko junalla tai autolla ja menemme yhdessä Karjalatalolle. Kaikkea muuta eniten, minua viime viikolla vielä pelotti, että jos en pääse kunnolla kävelemään ja joudumme jättämään autoni kauas kuten lähes aina. Nyt tilanteeni on onneksi parempi.

Ajatelkaa nyt, millaisia ajatuksia vanhan ihmisen mielessä liikkuu. Nuorempana sellaisia ei edes ajateltu vaan mentiin tukka putkella eteenpäin pohtimatta, ahdistumatta, ajattelematta liikaa, pelkäämättä. Eihän se ihan niin ole, ajattelen, kun luen nuorten ihmisten pohdintoja.

Eilen tuli myös mieleeni ja tuleehan asia esiin muulloinkin, että kannan mukanani historian taakkaa. Minulle se on itsestään selvää. Esitystä tehdessäni ajattelin taas evakoita, jotka sulkivat suunsa eivätkä kertoneet edes lapsilleen mitään. Puhumattomuuden kulttuuri on Suomessa edelleen vallitseva, jota jotkut yrittävät purkaa. Se on vaikeata. Minunkin perheissäni se on voimassa monella eri tapaa. En pysty vaikuttamaan siihen enkä voi käsitellä sitä edes blogeissani muuten kuin pieneltä osin. En voi jäädä siihen kuin tuleen istumaan vaan selvittää ne asiat, jotka kutsuvat minua. Minulla ei ole aikaa. Omia asioitani minun ei tarvitse salata. Onneksi on KIRJOITTAMINEN.

Alexin jalka 19.2.2012

2.2. sunnuntai

En sitten päässyt kirjoittamaan moneen päivään. Perjantaina olin hirveän väsynyt, vaikka edellisen illan kerhoilta oli upea ja onnistuikin melko hyvin. Väkeä oli paljon. Sekoilin vähän läppärini kanssa, kun kaikki ei taaskaan toiminut kuten aiemmin. Apua tuli nopeasti. Viime aikoina on tullut paljon uusia päivityksiä, jotka ovat muuttaneet Microsoft-ympäristöäni. Koko ajan pitäisi opiskella ja harjoitella. Mutta selvisin silti kohtalaisesti muusta osuudesta. Aiheesta voisi pitää toisenkin esityksen eri näkökulmasta.

Tuollaiset tilaisuudet inspiroivat minua, innostavat jatkamaan, vaikka joskus tuntuu, etten jaksakaan. Myös ystävän mukanaolo auttaa. Pakkasin läppärin ja paperini vedettävään laukkuun, koska aina on varauduttava viemään auto kauemmas. Lähdimme kotoani ajoissa, joten olimme Karjatalolla heti viiden jälkeen. Onneksi paikka talon edestä vapautui ja sain autoni ”paalupaikalle”.

Lukijani voi ihmetellä, miksi kirjoitan tavallaan epäoleellisista asioista, asioista, jotka koen nykyään hankaliksi. Olen ehkä maininnut aiemmin, että monet esittämistäni asioista eivät vaivaisi keski-ikäistä minua vaan mennä liihottaisin kaikkialle miettimättä esteitä, joita tulee eteen iän ja terveydentilan aiheuttamina. Ihmettelen tätä asiaa itsekin miettiessäni, miten näemme asiat eri tavoin eikä pelkästään iän ja terveyden kautta. Kaikkivoipaisesta ihmisestä tulee vaivojaan valittava, vaikkei se niin ole. Minulla ei myöskään ole ketään, joka auttaisi ongelmissani. Henkistä tukea antavia ihmisiäkin on vain muutama. Minun on yksin aina otettava kaikki esteet vastaan. Joskus nekin pohdituttavat yön pimeinä hetkinä.

Hyrylän tori Tuusulassa 16.2.2012 Kunnantalon ikkunasta katsottuna. Nyt paikalla on vain iso kuoppa.

Mainitsin aloittaessani, etten kauheasti korostaisi olotilani parantumista, vaikka se onkin totta. Mutta toipuminen on aina pitkä tie, se saattaa kestää kauemmin kuin sairastuminen. Sille on annettava aikaa. Olen hurjan väsynyt. Perjantaina nukuin päivälläkin. Lauantaina eli eilen tapasin hyvän ystäväni, hän tuli kanssani kotiini ja vietimme samanlaisen päivän kuin yleensäkin. Haimme pizzat, kävimme kaupassa ja tulimme luokseni. Päivän päätteeksi vein hänet kotiinsa. Tällä kertaa emme olleet nähneet kahteen kuukauteen. Väsymykseni jatkui edelleen ja piti vähän pinnistellä, jalkakin kipuili jälleen.

Viime yönä heräsin taas pohtimaan lillukan varsia eli tekemättömiä ja keskeneräisiä töitäni. Sitähän olen tehnyt koko ajan. Päivä kerrallaan… mennään eteenpäin.

Ote Facebook-postauksestani 2.2.2012:

"Ulkona 20,8 astetta pakkasta ja sisällä 15,8 lämpöä. Kumma kyllä ei palella, siis täällä sisällä. Kun vaan pääsisin kuntoon jalkojen osalta ja voisin alkaa liikkua taas vikkelästi, siis ulkona. Kameran kanssa. Nyt vaan katselen Murun kanssa ikkunasta, kun oravat ja linnut tiputtavat lunta männyistä ja hakevat ruokaa."

4.2. tiistai

Niin sitten vain kävi, etten ehtinyt tai edes  jaksanut ja julkaista tätä postausta sunnuntaina kuten oli tarkoitukseni. Suljin läppärin. Väsymys on jatkunut. Olen nukkunut paljon. Tänään oli aamulla -9 astetta pakkasta, kylmin lukema tänä vuonna, en ole varma.

Eilen keräsin paperikasoistani kaikki keskeneräiset jutut valmiiksi aloittaakseni niiden stilisoinnin yksi kerrallaan. Kysymyksessä olivat lähinnä tekstini sukukirjaan, joita taas vaadittiin lähettämään. Ne ovat melkein valmiita, vähitellen syntyneitä, mutta haluan vielä tarkistaa ja lisätä kaikki viitteet oikein ja mahdollisesti lyhentää osaa niistä. Lupasin toimittaa ne helmikuun aikana. 

Lapsenlapseni lähetti viestin, että hän tulisi kahden nuorimman kanssa kahville neuvolakäynnin jälkeen. Siinä meni sitten pari tuntia.Vaikka rakastan ihmisten tapaamisia, niin kaikki kommunikointi tuntuu myös väsyttävän minua. Sen näin hyvin viime viikon torstain kerhotapaamisen jälkeen.  

On toki vähän hassua kirjoittaa olotilastani näin tarkkaan. Pitääpä välillä katsoa, milloin olen aloittanut tällaisen tekstin tai olenko aina kirjoittanut samanlaisia. Aloinko suojella itseäni vasta syksyllä jalkani kipeytessä niin paljon, että liikkuminen muuttui vaikeaksi? Itsensä suojelu rajoittaa monilla eri tasoilla.

Kaikille lukijoilleni kauniita helmikuun päiviä! Odotan puolestani kevättä ja kesäkuuta ja paranevaa terveyttä!

Lempimaisemissa 26.2.2012